121-blogi

Anteliaisuudesta

”Iloista antajaa Jumala rakastaa”, kirjoitti apostoli Paavali korinttilaisille.

Kuluvalla viikolla Suomessa vietetään jokavuotista Iloisen antajan viikkoa. Lista viime vuoden suurimmista veronmaksajista julkistettiin maanantaina, ja kohina asian ympärillä alkoi jo viikonloppuna. Kaikki antajathan eivät tietenkään ole antaneet omastaan mitenkään erityisen iloisella mielellä, mutta merkittävä osa kuitenkin. Suurin osa suomalaisista maksaa veronsa mielellään.

Jumalan lisäksi iloisia antajia rakastavat kaikki muutkin. ”Hyveellisesti toimivista anteliaita rakastetaan ehkä eniten, sillä antajina he ovat hyödyllisiä”, toteaa Aristoteles Nikomakhoksen etiikassaan.

”Ostettua rakkautta”, voisi joku tuhahtaa, ja olisi tietysti oikeassa. Mutta sen, jolla on millä mällätä, on suurelta yleisöltä rakkautta saadakseen maksettava siitä. Sille, joka ei halua maksaa, ei ole tarjolla rakkautta, vaan ainoastaan kaunaa ja kateutta.

Olennaista anteliaisuudessa ei kuitenkaan ole se, mitä sillä saa, vaan se, mikä se on.

Hyve.

Aristoteleen mukaan antelias tekee antamisesta taidetta. Hän antaa niille, joille kuuluu antaa, niin paljon kuin tulee antaa ja silloin kun on oikein antaa. Hän harkitsee tarkkaan, kenelle rahojaan jakaa, jotta ne varmasti riittävät kaikkein jaloimpiin tarkoituksiin. Mutta kun hän antaa, hän antaa kitsastelematta ja yltäkylläisesti.

Aidon ja todellisen anteliaisuuden tunnusmerkki on antamisen ilo. Hyveelliselle ihmiselle hyveen mukainen toiminta tuottaa nautintoa, ja siksi antelias antaessaan tuntee luopumisen tuskan sijaan jotakin sellaista, mitä vähemmän hyveellisen on vaikea edes ymmärtää.

Antamiseen liittyvistä paheista tuhlaavaisuus on monessakin mielessä kevyttä kamaa ja pieni harmi. Tuhlaavainen on rahojaan jaellessaan ympäristölleen hyödyksi siinä missä anteliaskin, ainoastaan liioittelu ja kritiikittömyys rahojen kylvämisessä estää sanomasta häntä hyveelliseksi. Lisäksi tuhlaavainen pääsee ajan myötä vääjäämättä eroon paheestaan: ennemmin tai myöhemmin rahat loppuvat ja niiden myötä myös tuhlaaminen.

Paheena paljon vakavampi on ahneus, joka saa meidät ottamaan liikaa ja antamaan liian vähän. Aristoteleen mukaan ahneus näyttäisi olevan ihmiselle luontaisempaa kuin tuhlaavaisuus, ja ajan ja iän myötä se ennemminkin vain pahenee kuin paranee.

Ahneuden luontaisuus ja samalla sen vaarallisuus tulevat esiin siinä tavassa, jolla siihen modernissakin maailmassa suhtaudutaan. Periaatteessa me tietenkin paheksumme ahneutta sen kaikissa muodoissa, mutta käytännössä emme ainoastaan katso sitä läpi sormien, vaan olemme hyvää pataa sen kanssa. Ikävä sanoa, mutta ahneuden pahe näyttää monessa suhteessa olevan yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa.

Mutta siis: antaminen on iloinen asia ja anteliaisuus mitä nautinnollisin hyve. Jos joltakulta jäi alkuviikosta omaa verokohteluaan hautoessaan antamisen ilo kokematta, tilanteen ehtii vielä korjata. Perjantainen Nenäpäivä tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden täysisydämiseen anteliaisuuden hyveen harjoittamiseen Iloisen antajan viikon kunniaksi.

Ja onhan joulukin tulossa.

Kuuntelevuudesta

Kuuntelemiset ja kuulemiset tuppaavat joskus menemään sekaisin. Paikallislehti Helsingin uutisten kolmen vuoden takaisen pääkirjoituksen mukaan Tuomarinkylän asukkaita kuultiin mutta ei kuunneltu kotikylänsä kaavoitusasioissa. Keskisuomalaisessa vuosi sitten julkaistun mielipidekirjoituksen mukaan Kokkolassa taas kaupungilta tontin vuokranneita asukkaita nimenomaan kuunneltiin mutta ei kuultu.

Kuulemiseen tarvitaan korvia, mutta kuuntelemiseen korvien lisäksi myös päätä ja sydäntä. Siksi kuulevuus on vain kyky mutta kuuntelevuus hyve.

Kuuntelevuus on erottamaton ja itsestään selvä osa keskustelevuuden hyvettä. Keskustelemiseen kuuluu paitsi omien ajatusten ja mielipiteiden ilmaiseminen myös toisten näkemysten kuunteleminen. Ilman vahvaa kuuntelevuutta keskustelusta tulee porukalla toteutettua yksinpuhelua, jossa osapuolet puhuvat sujuvasti toistensa ohi, yli ja useimmiten myös päälle. Juuri kuuntelevuuden tehtävänä on varmistaa, että keskustelun lopputuloksena syntyy siltoja eikä muureja.

Hyvä keskustelija osaa aktiivisen kuuntelun taidon. Hän osoittaa muun muassa eleillään, ilmeillään ja asennollaan suhtautuvansa avoimesti vastapuoleen ja oikeasti kuuntelevansa, mitä tällä on sanottavanaan. Näin toiselle tulee kokemus siitä, että häntä todella kuunnellaan eikä ainoastaan kuulla.

Kuuntelevuus ei kuitenkaan ole vain keskustelevuuden välttämätön alahyve. Sillä on niin yhteiskunnassa kuin ylipäätään minkä tahansa yhteisön elämässä paljon laajempi itsenäinen merkitys.

Itsestään selvää pitäisi olla, että kun asukkaat esittävät virkamiehille ja poliitikoille huolensa oman kotiseutunsa tulevaisuudesta, heidät olisi syytä ottaa vakavasti. Mutta myös silloin, kun sanoja ei varsinaisesti ole osoitettu kenelläkään, ne ansaitsevat tulla kuunnelluiksi.

Vanha kyyninen totuus on, että se, mikä kuuluu kaikille, ei todellisuudessa kuulu kenellekään. Tämä olisi hyvä kääntää ylösalaisin: sanat, joita ei varsinaisesti ole osoitettu kenellekään, pitäisi jokaisen kuunnella ja ottaa vakavasti.

Kun tuhannet lapset ja nuoret lähtevät eduskuntatalolle huutamaan ilmastonmuutosta koskevaa pelkoaan ja ahdistustaan, heidän viestinsä ei ole tarkoitettu ainoastaan kansanedustajien korville. Sen kuuluisi upota jokaisen tämän maailman aikuisen päähän ja sydämeen ja saada siellä jotakin myös aikaan. Ei riitä, että joku kuulee. Kaikkien olisi syytä kuunnella.

Eikä saisi unohtaa kuunnella myös niitä, jotka eivät päästä ääntäkään: asunnottomia, mielenterveysongelmaisia, syrjäytyneitä, turvapaikanhakijoita, pitkäaikaistyöttömiä. Tai niitä, jotka huutavat pahaa oloaan meidän hyväosaisten mielestä väärällä tavalla.

Koska kuuntelevuus on hyve.

Rohkeudesta

Sarjakuva-albumissa Asterix ja normannien maihinnousu karskeilla Pohjan miehillä on erikoinen ongelma. He ovat jostain kuulleet, että pelko antaa ihmiselle siivet ja kyvyn lentää. Lentäminen olisi paitsi hauskaa myös monessa tilanteessa varsin hyödyllistä, mutta normanneille pelko on täydellisen tuntematon asia. Niinpä he tulevat hakemaan oppia gallialaisilta, jotka heidän tietojensa mukaan ovat mestareita pelkäämisessä.

Aristoteles ei olisi ymmärtänyt ollenkaan normannien ajatuksenjuoksua. Hän olisi ensinnäkin tuhahtanut heidän käsitykselleen pelon ja lentokyvyn välisestä yhteydestä. Aristoteles tiesi ihmisenä olemisesta aivan riittävästi ymmärtääkseen, ettei pelolla ja lentokyvyllä ollut mitään tekemistä keskenään.

Siksi toisekseen Aristoteleen olisi ollut mahdotonta ymmärtää, miksi normannit kääntyvät ongelmansa kanssa juuri gallialaisten puoleen. Kreikkalaisen käsityksen mukaan keltit olivat sillä tavalla hulluja tai tunteettomia ihmisiä, etteivät he pelänneet mitään. Ja Gallia oli kelttien perinteistä ydinaluetta.

Mutta siitä, että kyvyttömyys pelätä on ihmisessä vakava puute, Aristoteles olisi ollut normannien kanssa täsmälleen samaa mieltä. Rohkeuden – tai aristoteelisittain miehuullisuuden – hyve näet edellyttää sitä, että ihminen pelkää. Ollakseen hyveellisellä tavalla rohkea ihmisen on tunnettava pelkoa mutta hallittava se kaikissa eteen tulevissa tilanteissa sen sijaan, että antaisi pelon hallita itseään ja ohjata toimintaansa.

Aristoteleen maailmassa miehuullisuuden hyve liittyi ennen kaikkea kuolemanpelon voittamiseen taistelutilanteessa. Uhkarohkeat lähtivät sotaan soitellen, leikkivät hengellään ja usein silkkaa typeryyttään menettivät sen. Pelkurit taas heittivät aseensa ja juoksivat pakoon heti vihollisen nähdessään säästäen ehkä henkensä mutta menettäen kunniansa. Rohkeat pitivät päänsä kylmänä tiukassakin paikassa, tarvittaessa vaikka kuolemaa uhmaten muttei koskaan sitä härnäten.

Nyky-Suomessa rohkeuden hyvettä ei onneksi tarvitse punnita sodissa ja taisteluissa. Mutta rohkeutta tarvitaan meidänkin ajassamme ja maailmassamme.

Elämään vaikuttavat omien tuntemusten, ajatusten ja toiveiden lisäksi monenlaiset muutkin voimat: taloudelliset realiteetit, muiden mielipiteet, myllerrykset työelämässä, ilmastonmuutos sekä Trump, Putin ja Boris Johnson. Huolelle ja suoranaiselle pelollekin riittää tänä päivänä aiheita enemmän kuin pitkiin aikoihin.

Pelon hankaluus on siinä, että aina ei ole helppo sanoa, onko se meidän hallinnassamme vai hallitseeko se sittenkin meitä. Päällepäin viileän harkitsevalta ellei peräti kylmäpäiseltä näyttävä toiminta saattaakin itse asiassa olla puhtaasti pelon sanelemaa.

Tarkka taloudenpito, omien ajatusten pitäminen omana tietona, ovien pitäminen lukittuina ja esimiehen mielen mukaan toimiminen on epäilemättä monessa tilanteessa ihan vain järkevää. Mutta yhtä lailla kyse voi olla siitä, että kaikkea toimintaamme ohjaa perimmältään pelko. Sen sijaan, että uskaltaisimme joskus ottaa perusteltuja taloudellisia riskejä, sanoa mielipiteemme suoraan ja peittelemättä, avata ovemme uudelle naapurille tai sanoa olevamme eri mieltä pomon kanssa me vain suojaamme selustaamme ja varmistelemme omaa eloonjäämistämme.

Yksittäisen ihmisen elämässä ajoittainen pelon valtaan joutuminen ei ole kovin vaarallista. Mutta silloin, kun pelko ottaa valtaansa yrityksen tai organisaation, yhteiskunnallisen instituution tai kokonaisen valtion, ollaan suurissa ongelmissa.

Kun tukevasti pystyssä oleva yritys lakkaa investoimasta, ministeriö tiukentaa tiedotuslinjaansa tai valtio alkaa sulkea rajojaan ja sanoutua irti sopimuksistaan ja velvoitteistaan, on hyvä kysyä, miksi näin toimitaan. Jos vastaus on ”varmuuden vuoksi”, ”välttääksemme vaikeuksia” tai jotain sen suuntaista, johdon on hyvä koota rohkeutensa ja toimia sen mukaan.

Sillä – kuten Aristoteles sanoo – on jaloa tehdä niin ja häpeällistä olla tekemättä niin.

Rentoudesta

Rentouden hyveen ottaminen puheeksi juuri kesälomien päätyttyä saattaa tuntua veitsen vääntämiseltä kirvelevässä haavassa. Ota nyt sitten rennosti, kun seuraava mahdollisuus rentoutumiseen on 11 pitkän kuukauden päässä.

Onko rentous sitä paitsi edes mikään hyve, ainakaan tässä työn sankareiden ja hampaat irvessä puurtajien luvatussa maassa?

Tämä kysymys on helppo selvittää vastaamalla toiseen kysymykseen: Onko rentous ominaisuus, joka sopivassa tilanteessa ja oikein käytettynä tuottaa iloa ja hyötyä sekä ihmiselle itselleen että ympärillä oleville? Kyllä vain. Eli rentous on siis hyve. M.O.T.

Jos vähän pitemmälle ajattelee, oikea hetki muistutella rentoudesta on itse asiassa juuri nyt, kun lomaltapaluustressi nostaa päätään. Rentous kun ei kuulu ainoastaan lomille ja vapaa-aikaan. Sitä tarvitaan myös ja ennen kaikkea silloin, kun työ uhkaa käydä rasittavaksi – sitä enemmän, mitä stressaavammasta työstä on kyse.

Stressi itsessään on hyödyllinen asia. Moni meistä on parhaimmillaan pienen paineen alla. Tietyissä tilanteissa stressi on välttämätöntä: Jos työhaastatteluun menee aina täydellisen rentoutuneena, ei koskaan pääse uuteen työpaikkaan.

Mutta stressin kanssa on syytä pitää varansa ja nauttia sitä vain kohtuullisina annoksina. Jos stressin kanssa menee överiksi, siihen voi vaikka kuolla.

Luultavasti paras lopputulos syntyy silloin, kun elämä ei jakaudu stressaavaan työ- ja rentouttavaan vapaa-aikaan, vaan paineet ja rentouden onnistuu yhdistämään. Tämä onnistuu, kun ottaa rentouden hyveen kehittämiskohteekseen ja ryhtyy vasiten harjoittamaan sitä. Stressaavaakin työtä voi tehdä rennolla otteella, kun ei ota asioita ja itseään turhan vakavasti.

Muuan organisaatio valitsi viime talvena rentouden yhdeksi johtamisen hyveistään ja määritteli sen tällä tavoin:

Vältän turhaa nipottamista

Osaan ottaa henkilöstön kanssa myös rennosti

Ymmärrän, milloin huumoria voi käyttää ja milloin ei

Osaan konfliktitilanteessa myötäillä ja joustaa

Elän hetkessä tulevia murehtimatta

Luotan omaan ammattitaitooni tilanteessa kuin tilanteessa

Pystyn pitämään stressin hallinnassa

Osaan olla ottamatta itseäni ja työtäni liian vakavasti

Uskallan veikata, että tällaisella otteella johdettuun työyhteisöön saattaa lomien jälkeen olla melko mukava palata. Sekä esimiehen itsensä että kaikkien muidenkin.

Luottavaisuudesta

Luottamus on iso asia. Niin iso, että sen aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi tarvitaan monta eturivin hyvettä.

Ensinnäkin avoimuus ja rehellisyys. Miten voisi luottaa, jos asioista ei kerrota eikä se, mitä sanotaan, ole totta.

Keskustelevuus. Epäilykset heräävät, jos kaikki asiat ovat vain ilmoitusasioita – mistään ei saa kysyä eikä mitään kritisoida ilman, että leimataan veneenkeikuttajaksi.

Oikeudenmukaisuus ja hyväntahtoisuus. Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta tappaa tehokkaasti kaiken luottamuksen ja vain itsetuhoinen nihilisti luottaa ihmisiin, jotka kaiken aikaa yrittävät kampittaa ja iskeä puukkoa selkään.

Ja sitten luotettavuus. Tietenkin.

Joskus tuppaa unohtumaan, että myös luottavaisuus on välttämätön edellytys luottamuksen syntymiselle. Luottamus on olemassa vasta, kun joku luottaa. Luotettavuus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys eivät riitä tuottamaan luottamusta, jos kaikki suhtautuvat toisiinsa epäluuloisesti.

Luottavaisuutta on helppo erehtyä pitämään vain passiivisena osana luottamusta, jonkinlaisena itsestäänselvyytenä tai pisteenä i:n päällä. Jonakin, joka syntyy automaattisesti, kun kaikki luottamisen ulkoiset ja sisäiset edellytykset ovat olemassa, mutta joka ei itse varsinaisesti synnytä mitään.

Asia ei ole ihan näin yksinkertainen.

Anna kuusivuotiaalle euro ja lähetä hänet ensimmäistä kertaa elämässään lähikauppaan ostamaan litra maitoa. Lasta hirvittää. Hän ei luota itseensä eikä usko selviävänsä tehtävästä. Mutta sinun vakaa luottavaisuutesi saa hänet uskaltamaan ja yrittämään kaikin voimin olla luottamuksen arvoinen. Hän onnistuu ja palaa kaupasta rinta rottingilla ja vähintään viisi senttiä pidempänä.

Luottavaisuus on tietysti aina riskibisnes. Jokainen murrosikäistään tuntikausia säädetyn kotiintuloajan jälkeen palaavaksi odottanut vanhempi tietää, miltä tuntuu, kun luottamus petetään. Se, kannattiko luottaa, selviää aina vasta jälkikäteen.

Mutta kävi niin tai näin, se joka luottaa, on joka tapauksessa aina voittaja. Kunnia sille, joka luotti, häpeä sille, joka petti luottamuksen.

Luottavaisuuden pahin uhka on kaikkialle levittäytyvä valvontateknologia. Enää ei tarvitse luottaa ja samalla ottaa petetyksi tulemisen riskiä, kun kaikkea inhimillistä toimintaa voidaan valvoa. Samalla häviää pohja muiltakin luottamuksen osatekijöiltä: kun ei kerran luoteta, miksi edes yrittää olla luotettava, avoin ja rehellinen.

Suomi tunnetaan luottamusyhteiskuntana, hyvästä syystä. Me olemme enimmäkseen rehellisiä, oikeudenmukaisia ja luotettavia. Meihin on voinut luottaa ja me olemme voineet luottaa. Poikkeuksia löytyy toki luetteloksikin asti, mutta isoon kuvaan niillä ei ole ollut vaikutusta.

Jotta luottamus yhteiskunnassa ei murenisi, luottavaisuuden hyvettä kannattaisi viljellä. Turvallisuusasiat olkoot erikseen – kun kyseessä on ihmisten henki ja elämä, riskejä ei pidä ottaa. Mutta aina silloin, kun riski on edes jotenkin siedettävä, on parempi luottaa kuin valvoa.

Suvaitsevaisuudesta

Suvaitsevaisuus on huonossa huudossa. Yksille se edustaa sitä, mikä ihmisessä on alhaisinta ja halveksittavinta. Toiset vierastavat suvaitsevaisuutta siinä aistimansa ylemmyyden asenteen vuoksi. Ja kolmannet eivät vain tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Sääli, sillä suvaitsevaisuus ei missään vaiheessa ole lakannut olemasta hyve. Vieläpä aika keskeinen sellainen.

Harva hyve on viime vuosina herättänyt yhtä paljon keskustelua ja hämmennystä kuin suvaitsevaisuus. Suurin ongelma tuntuu olevan, ettei juuri kellään tunnu olevan selkeää käsitystä siitä, mitä koko termi tarkoittaa. Kuten niin monessa muussa asiassa, ymmärryksen lisääminen saattaisi suvaitsevaisuudenkin kohdalla olla hyödyksi.

Seitsemisen vuotta sitten edesmennyt filosofi Juha Sihvola määritteli aikoinaan suvaitsevaisuuden tavalla, jota parempaa en ainakaan itse ole onnistunut mistään löytämään.

Sihvola liittää suvaitsevaisuuden tilanteisiin, joissa ajattelemme toisen ihmisen olevan olennaisesti väärässä jossakin tärkeässä asiassa. Tällaisissa tilanteissa suvaitsevaisuus on sitä, että emme tyrmää hänen ajatuksiaan ja sanojaan tai estä hänen tekojaan, vaikka voisimme sen tehdä.

Sihvolan mukaan suvaitsevaisuus sijoittuu suhtautumistapana hyväksymisen ja sietämisen väliin. Suvaittavaa asiaa ei hyväksytä vaan vastustetaan. Mutta sen sijaan, että vastustuksemme saisi meidät ryhtymään toimenpiteisiin, me suvaitsemme toisen sanoja tai tekoja emmekä puutu asiaan.

Pelkästä sietämisestä suvaitsevaisuus erottuu vapaaehtoisuutensa vuoksi. Suomalaisessa liikennekulttuurissa pieniä ylinopeuksia halutaan syystä tai toisesta suvaita, vaikka nollatoleranssin toteuttaminen ylinopeuksien suhteen olisi teknisesti mahdollista. Sen sijaan hirvien pääsyä ajoradalle on mahdotonta täysin estää, ja siksi hirvikolareita on pakko vain sietää.

Hyveenä suvaitsevaisuus noudattaa klassista aristoteelista kaavaa, jonka mukaan hyve on keskivälin asia kun taas ääripäät – puutteellisuus ja liiallisuus – ovat paheita. Suvaitsemattomuus sellaisten asioiden suhteen, joiden pitäisi mahtua suvaitsemisen piiriin, on pahe. Mutta yhtä lailla pahe on se, että suvaitsee niitäkin asioita, joita ei pitäisi mennä suvaitsemaan.

Ajattelun vapaus on yksi länsimaisen kulttuurin luovuttamattomimpia periaatteita. Siksi kaikenlaisia ajatuksia pitäisi pystyä suvaitsemaan – sekä kaikkein rasistisimpia, fasistisimpia ja seksistisimpiä että hyväksyvimpiä, armollisimpia ja avarakatseisimpia. Sen sijaan kaikenlaisten ajatusten ääneen lausumista ei joka tilanteessa pidä suvaita. Toisin kuin joskus kuvitellaan, sanomisen vapaus ei näet ole eikä sen kuulukaan olla absoluuttinen.

Selkeästi ei-suvaittavien asioiden puolella liikutaan silloin, kun on kyse fyysisestä tai henkisestä väkivallasta. Kiusaamista ja kiduttamista ei saa mennä suvaitsemaan koskaan eikä missään tilanteessa.

Sihvolan ja Aristoteleen tavoin ymmärrettynä suvaitsevaisuuden voisi kuvitella olevan palautettavissa kirkkaimpien suomalaisten hyveiden joukkoon. Suvaitseminen ei todellakaan tarkoita sitä, että kaikki käy eikä mihinkään puututa. Eikä hyveelliseen suvaitsevaisuuteen koskaan liity itsensä korottamista toisten yläpuolelle vaan päinvastoin vahva samalla viivalla olemisen asenne.

Taannoisten eduskuntavaalien aikaan turuilla ja toreilla nähdyt kohtaamiset eivät aina olleet suvaitsevaisuuden riemujuhlaa. Toivottavasti onnistumme EU-vaalien alla edes hiukan paremmin.

Vastuullisuudesta

Rehellinen poliitikko ei Eppu Normaalin kokemuksen mukaan ollut se ihmeistä suurin, joka jäi näkemättä. Ei sinänsä mikään kumma. Jos rehellisyyden jonkin ihmisryhmän arkkihyveeksi nostaisi, niin ehkäpä hyvinkin juuri poliitikkojen – ainakin jos rehellisyyden määrittelee totuudessa pysymiseksi ja valheen karttamiseksi. Poliitikko, joka jää valheesta kiinni, on nimittäin hyvin nopeasti entinen poliitikko.

Vastuullisuus sen sijaan on yksi niistä hyveistä, joiden kanssa poliitikko voi joutua vaikeuksiin. Etenkin, jos sattuu pääsemään eduskuntaan ensi viikon vaaleissa, ja aivan erityisesti, jos kuuluu johonkin tulevista hallituspuolueista.

Vastuullisuus itsessään on neutraali ominaisuus. Se voi olla hyve, mutta yhtä hyvin se voi johtaa toimintaan, joka on kaiken hyveellisyyden äärimmäinen vastakohta. Olennainen kysymys vastuullisuuden hyveellisyyttä punnittaessa on se, kenelle me koemme olevamme vastuussa. Jos valitsemme väärin sen, keiden lauluja laulamme ja kenen pillin mukaan tanssimme, jälki voi pahimmillaan olla tuhoisaa.

Vaaleilla valittu poliitikko kokee helposti olevansa omista aikaansaannoksistaan vastuussa ennen kaikkea niille ihmisille, joiden äänillä hän on tullut valituksi. Äkkipäätään tämän voi ymmärtää niin, että pitäisi aina olla samaa mieltä omien äänestäjien kanssa ja edistää niitä asioita, joita hekin edistäisivät. Sosiaalinen media, joka antaa mahdollisuuden kysyä ja samalla pakottaa kuuntelemaan äänestäjien näkemyksiä, tekee tämän houkutuksen suuremmaksi kuin koskaan.

Ellei poliitikko ajattele pintaa syvemmälle ja nenäänsä pidemmälle, hän ei tule ottaneeksi huomioon sitä demokratian suurta heikkoutta, että äänestäjät – jopa äänestäjien enemmistö – voi olla väärässä. Yhtenä katastrofaalisena esimerkkinä tästä virheestä on se sirkus, jota Britanniassa on kiihtyvällä vauhdilla pyöritetty. Theresa Mayn hallitus on valinnut vastuunsa kohteeksi sen harhaanjohdetun ja omaa parastaan ymmärtämättömän kansan, joka kesäkuussa 2016 äänesti brexitin puolesta. Tilanteen voisi tietysti korjata kysymällä, mitä kansa nyt, tynnyristä pois päästyään ja säkissä olleen sian nähtyään asiasta ajattelisi, mutta sokea luottamus demokratian toimivuuteen näyttää estävän tämän.

Vastuullisuus syvällisesti ymmärrettynä on luultavasti Suomen tulevan hallituksen ja eduskunnan tärkein hyve. Kyselyjen mukaan äänestäjien enemmistön mielestä kansanedustajien tärkein tehtävä tässä ja nyt on ilmastonmuutoksen torjuminen, mutta useimmat eivät halua joutua tämän vuoksi tinkimään itselleen tärkeistä asioista. Riippuen siitä, miten kansanedustajat tässä tilanteessa vastuullisuuden ymmärtävät, he voivat joko pelastaa maailman tai keskittyä varmistamaan uudelleenvalintaansa neljän vuoden kuluttua oman pienen viiteryhmänsä äänillä. Nähtäväksi jää, kuinka käy.

Se Eppujen näkemättä jäänyt suurin ihme oli muuten raitis näyttelijä. Raittiuden hyveellisyydestä joskus toiste.

Realistisuudesta

Realistisuus on yksi suomalaisten leipälajeista. Siperia opetti jo Paasikivelle aikoinaan, että ”tosiasioiden tunnustaminen…” ja niin edelleen. Jos täällä on erehdytty kuuseen kurkottamaan, on katajikkoon kapsahdettu sellaisella rytinällä, että sen kyllä muistaa.

Toisaalta juuri tästä syystä realistisuudesta muistuttamisella on ikävä kaiku. Ei meillä todellakaan ole ollut tapana tavoitella kuita taivailta. Jalat on pidetty maassa ja varman päälle pelattu. Jos sitten sen kerran, kun uskaltaa edes vähän haaveilla, saa heti kehotuksen ottaa järki käteen ja pitää realiteetit mielessä, tunnelma menee helposti sysimustaksi.

Realistisuus on joka tapauksessa kaiken järkevän aikaansaamisen ehdoton edellytys. On ajan ja voimien haaskausta lähteä tavoittelemaan asioita, joiden saavuttamisen jo alun perin tietää mahdottomaksi. Huvikseen voi tietysti yrittää vaikka mitä ja oikein hulluja tavoitellessaan voi hankkia itselleen jopa kuolemattoman maineen, mutta oikeasti merkityksellisten asioiden saavuttamiseksi on hyvä pitää tosiasiat kirkkaina mielessä ja ottaa ne visusti huomioon.

Realistisuuden hyveensä hallitseva osaa toimia viisaasti monenlaisissa tilanteissa. Hän erottaa voitettavissa olevat taistelut niistä, joihin ei kannata alun perin edes ryhtyä. Hän osaa tavoitteita asettaessaan jättää aikaa, voimia ja keinoja reserviin siltä varalta, että urakka osoittautuu ennakoitua haastavammaksi. Hän kykenee pitämään asiat tärkeysjärjestyksessä eikä vaadi liikoja itseltään tai muilta. Ja olosuhteiden muuttuessa hän ottaa muutokset huomioon ja vaihtaa suunnitelmaa.

Realistisuuden kanssa on kuitenkin hyvä olla tarkkana. Hyveenä se noudattaa perinteistä aristoteelista kaavaa, jonka mukaan hyveellisyys löytyy keskiväliltä, kun taas ääripäät ovat paheen majapaikkoja. Vaara vaanii siis sekä sitä, joka vähättelee tosiasioiden merkitystä, että sitä, joka ripustautuu niihin liiankin kanssa.

Kahdesta ääripään paheesta realistisuuden liioittelu on hankala tapaus. Yltiörealistisuus muistuttaa salakavalalla tavalla täyspäistä järjenkäyttöä ja saattaa siksi jäädä kokonaan huomaamatta. Vasta siinä vaiheessa, kun kilpailija tuo markkinoille menestystuotteen, jollainen meilläkin kyllä oli suunnittelupöydällä mutta jonka heitimme epärealistisena haihatteluna romukoppaan, huomaamme antaneemme realiteeteille aivan liikaa painoa.

Tosiasioiden sivuuttamisena tai huomiotta jättämisenä näkyvä realistisuuden puute on sen sijaan suhteellisen harmiton pahe. Sen olemassaolo paljastuu hyvin nopeasti siinä vaiheessa, kun ideasta pitäisi saada syntymään toteuttamiskelpoinen suunnitelma. Jos realiteetit eivät ole riittävän hyvin hallussa, suunnitelmat eivät etene alkua pidemmälle. Sinänsä lentokykyiset ideat osoittautuvat liiankin lennokkaiksi tuulen viedessä ne mennessään.

Joskus tosin voi käydä niin, että porukka silkkaa itsepäisyyttään puskee epärealistisen suunnitelmansa lähes maaliin saakka ennen kuin tosiasioiden tunnustamattomuus karauttaa hankkeen rantakivikkoon. Näin pääsi käymään hallitukselle, joka kaikista varoituksista huolimatta on ajanut sote-uudistusversiotaan kuin käärmettä pyssyyn. Pieni ripaus realiteettien tajua arvon ministereille, ja tilanne saattaisi hallituskauden loppumetreillä olla kokonaan toisenlainen.

Kohtuullisuudesta

Yhdet haluaisivat saada tarjoamistaan palveluista nykyistä paremman hinnan. Toiset taas eivät haluaisi maksaa niistä tätäkään vähää. Harmillinen tilanne, jossa kaupankäynti uhkaa käydä ylivoimaisen vaikeaksi. Ellei sitten kahden osapuolen väliin löydy kolmatta, jonka selkänahasta molemmat voivat repiä haluamansa. Mallia tähän voi ottaa vaikka vanhusten hoivapalveluista, joissa hoitajat ja hoidettavat maksavat niin hoivayhtiöiden voitot kuin kuntien säästöt.

Taloudenpitoon liittyy useita hyveitä. Aristoteles aikoinaan listasi niistä anteliaisuuden ja runsaskätisyyden, Benjamin Franklin nosti joukkoon säästäväisyyden. Nykykuluttaja voisi rahankäytössään hyötyä tarkkuudesta ja harkitsevuudesta, kun taas menestyvälle piensijoittajalle kärsivällisyys ja rauhallisuus ovat kaiken hyvän alku ja juuri.

Yhtä lailla kuin hyveitä myös talouteen liittyviä paheita on moneen lähtöön. Tuhlaavainen kuluttaa rahojaan ilman mitään harkintaa ja tolkkua, nousukasmainen paitsi tuhlaa järjettömästi myös rehentelee rahoillaan. Tuhlaavaisuus ja nousukasmaisuus eivät Aristoteleen mukaan ole kuitenkaan erityisen vaarallisia paheita, sillä ne helpottavat iän myötä ja niistä paranee kokonaan viimeistään siinä vaiheessa, kun rahat loppuvat.

Paljon ikävämpiä paheita ovat ahneus ja kitsaus. Ahneus esiintyy monissa muodoissa eikä se Aristoteleen mukaan helpota ajan myötä, vaan pikemminkin pahenee sitä mukaa kuin ikää ja varallisuutta kertyy. Kitsas puolestaan myrkyttää kitsaudellaan kaikki hankkeet, joihin rahojaan pistää. Hän ”käyttää aina liian vähän ja pilaa senkin, mihin hän on uhrannut paljon varoja, kitsastelemalla pienissä yksityiskohdissa. Ja kaikissa toimissaan hän epäröi ja miettii, miten kaiken saisi halvimmin, valittaa sitten siitäkin ja epäilee, että hän maksaa kaikesta liikaa”, kuten Aristoteles toteaa.

Kohtuullisuus kuului jo antiikin Kreikassa hyveistä keskeisimpiin. Platonilla se oli yksi neljästä päähyveestä ja myös Aristoteleen 12 hyveen luettelossa se esiintyy.

Antiikin filosofit liittivät kohtuullisuuden hyveen ruumiillisiin nautintoihin, syömiseen, juomiseen ja seksiin. Modernissa maailmassa, jossa rahasta näyttää tulleen kaiken inhimillisen halun perimmäinen kohde, kohtuullisuus käy hyvin kaiken rahankäytön yleishyveeksi. Sen avulla voisi vanhusten hoivapalveluissakin saada paljon hyvää aikaan.

Voiton tavoittelussa ei sinänsä ole mitään eettisesti arveluttavaa, mutta hoivayritysten harjoittama voiton maksimoiminen inhimillisistä seurauksista piittaamatta on kaikkea muuta kuin säädyllistä. Hintojen polkeminen alle kaikkien perustelluiksi katsottujen kustannusten taas merkitsee vanhusten heitteillejättöä, minkä ei lähes kaikilla mittareilla maailman parhaaksi maaksi rankatussa Suomessa pitäisi olla mahdollista.

Jos hoitokuluissa kitsasteleva yhteiskunta ja voittoja ahnehtivat yritykset tyytyisivät siihen, mikä on kohtuullista, saisimme taas yhden vääryyden suomalaisessa yhteiskunnassa korjatuksi.

Suunnittelevuudesta

Joskus tuntuu mukavalta mietiskellä niitä näitä ja puuhailla sitä sun tätä, aloittaa ensin yksi homma ja vaihtaa sitten sujuvasti toiseen ihan vain sen mukaan, mitä sattuu mieleen juolahtamaan. Lomamatkalla vieraassa kaupungissa on hauskaa vain kuljeksia ympäriinsä – varsinkin jos hallitsee sen verran paikallista kieltä, että osaa lopullisesti eksyttyään kysyä tietä.

Mutta jos pitää oikeasti saada aikaan jotakin pätevää ja täyspäistä, tekemiset on viisainta suunnitella hyvin ja huolella ennen kuin ryhtyy tositoimiin.

Suunnittelemiselle on oma tärkeä sijansa, olipa tehtävä toimenpide millainen hyvänsä. Itsestään selvää on, että vaativa kirurginen toimenpide tai vaarallinen pelastusoperaatio on suunniteltava etukäteen viimeistä piirtoa myöten. Mutta ei romaanin kirjoittamisestakaan tule mitään ilman selkeää suunnitelmaa. Ellei sitten välttämättä halua kulkea umpikujasta toiseen ja käyttää kirjoitustyöhön vuosikymmeniä.

Työelämässä suunnittelevuus hyveenä näyttäisi käyneen vuosi vuodelta aina vain tärkeämmäksi. Alati vahvistuva tehokkuuden vaatimus edellyttää sitä, että kaikki mitä tehdään, on ensin riittävän hyvin suunniteltu. Lepsusta suunnittelusta johtuviin harha-askeliin, sivupolkuihin ja suoranaisiin virheisiin ei yksinkertaisesti ole varaa.

Myös itseohjautuvuuden korostuminen nostaa suunnittelevuuden hyveen aivan erityiseen arvoon. Niitä töitä, joissa yhdet suunnittelevat ja toiset toteuttavat, on aina vain vähemmän. Jos haluaa olla hyvä työssään, täytyy kyetä itse suunnittelemaan omat työnsä ja tekemisensä. Paljon puhutussa itsensä johtamisessa on olennaisesti kyse juuri tästä.

On silti hyvä muistaa, että useimmilla asioilla on rajansa. Suunnittelevuus noudattaa hyveenä vanhaa aristoteelista kaavaa, jonka mukaan liika on todellakin liikaa siinä missä liian vähän selkeästi liian vähän. Hyveellinen tapa viljellä suunnittelevuutta omassa toiminnassaan löytyy jostakin näiden ääripäiden väliltä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen suunnitelman jääräpäinen toteuttaminen ei välttämättä ole hyveellistä. Ei siinä mitään, jos suunnittelen kirjoittavani Lykeionin verkkosivuille yhdentoista vuoden aikana 121 blogikirjoitusta yhtä monesta hyveestä ja julkaisevani uuden tekstin joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona heinäkuuta lukuun ottamatta. Mutta jos en osaa lopettaa siinä vaiheessa, kun ennenaikainen dementia tai kuolema iskee, suunnittelevuuden hyve on muuttunut pakkomielteisyyden paheeksi.