121-blogi

Tottelevaisuudesta

Vielä kuukausi sitten en olisi voinut kuvitellakaan kirjoittavani blogikirjoitusta tottelevaisuuden hyveestä. Kaikista menneiden maailmoiden hyveistä tottelevaisuus on aina tuntunut kaikkein kaukaisimmalta ja aikansa eläneimmältä. Ajatus tottelevaisuuden hyveellisyydestä on nykyaikana niin outo, etten ole koskaan lisännyt sitä omaan hyveiksi kelpaavien ominaisuuksien listaani. Ja listalla on sentään viimeisimpien lisäysten jälkeen 163 potentiaalista hyvettä!

Ainoa kuviteltavissa oleva tilanne, jossa tottelevaisuus voisi käydä hyveestä, on sota.

Nyt on sota. Siksi tämä kirjoitus.

Tottelevaisuuteen on suomalaisessa kulttuurissa suhtauduttu ristiriitaisella tavalla. Yhtäältä olemme aina ihailleet niitä sankareita, jotka tavoista, käskyistä ja määräyksistä piittaamatta ovat toimineet oman päänsä mukaan. Sven Tuuva, Jukolan Juhani, Rokan Antti ja Nykäsen Matti kuuluvat tähän joukkoon. Selän takana ja väliin edessäkin päin heille on naureskeltu, mutta sankareiden joukkoon heidät on aina kuitenkin luettu – ja mikä olennaisinta, ei heidän ilmeisestä tottelemattomuudestaan huolimatta, vaan nimenomaan sen vuoksi.

Toisaalta me olemme kautta vuosisatojen kuuluneet maailman tottelevaisimpien kansojen joukkoon, useimmiten omaksi onneksemme. Autonomian aikana suomalaiset olivat tsaarin ehdottoman lojaaleja alamaisia, toisin kuin esimerkiksi puolalaiset, jotka eivät 1800-luvulla jättäneet käyttämättä yhtäkään tilaisuutta nousta kapinaan ja maksoivat siitä joka kerran kalliin hinnan. Maailmansotien välillä Suomi, toisin kuin moni muu eurooppalainen yhteiskunta, säilyi demokratiana. Lapuan liikkeellä oli kyllä keväällä 1932 vakaa aikomus kaataa laillinen hallitus ja hankkia maahan diktatuuri, mutta presidentti Svinhufvudin käskettyä radiopuheessaan miehiä palaamaan kotiin, kaikki tietysti tottelivat.

Kunniakkaasta menneisyydestään huolimatta tottelevaisuus on nykymaailmassa saanut väistyä ajalle tyypillisempien hyveiden tieltä. Lapsiakin opetetaan mieluummin ajattelemaan omilla aivoillaan kuin tottelemaan kaikessa aikuisia. Mutta niin kuin viime viikot ovat osoittaneet, tottelevaisuutta ei sentään ole lopullisesti heitetty historian roskatunkiolle. Se on kaikki nämä vuodet ollut vain vintillä pölyttymässä, unohdettuna mutta edelleen täydessä käyttökunnossa.

Kaikkien muiden hyveiden tavoin tottelevaisuuskin toimii hyvin ja oikein vain yhdessä toisten hyveiden kanssa. Kansalaiset tarvitsevat tottelevaisuuden seuraksi kriittisyyttä, jotta sokeaksi käynyt tottelevaisuus ei veisi kansakuntaa ojasta allikkoon. Päättäjiltä taas edellytetään poikkeuksellista joukkuehenkisyyttä, kuuntelevuutta ja tilannetajuisuutta, jotta he eivät huonosti harkituilla ohjeillaan tulisi sytyttäneeksi kapinahenkeä tottelevaisuuteen harjaantumattomissa kansalaisissa.

Tottelevaisuuden erityispiirre on, että se voi hyveenä olla toiminnassa vain niin kauan kuin sitä ei tarvitse ottaa puheeksi. Hyveellisyyteen liittyy aina ja kaikissa tapauksissa vapaaehtoisuus: hyveen mukaiseen toimintaan ei ketään voi koskaan pakottaa. Siinä vaiheessa, kun tottelevaisuutta täytyy ryhtyä varmistelemaan kehotuksin ja käskyin, ihmiset ovat jostain syystä lakanneet tottelemasta ja heidät pitää paimentaa takaisiin ruotuun. Tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että vapaaehtoisuus on taakse jäänyttä elämää ja on siirrytty pakon aikakauteen. Alkuperäinen oletus itseohjautuvasta hyveellisestä tottelevaisuudesta on muuttunut pakolliseksi tottelemiseksi, joka pitää varmistaa säännön ja sen rikkomisesta seuraavan rangaistuksen avulla.

Kuluvat viikot ja kuukaudet tarjoavat meille ainutlaatuisen mahdollisuuden tottelevaisuuden hyveen kertausharjoituksiin. Tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi ja harjoittaa tottelevaisuutta nimenomaan hyveellisesti, omasta vapaasta tahdosta, sillä tällaisia tilaisuuksia tuntuu olevan tarjolla vain harvoin. Ja hyvä niin.

Säästäväisyydestä

Säästäväisyys kuulostaa hyveenä kovin vanhanaikaiselta. Mieleen tulee jo kauan sitten manan majoille mennyt isotäti, joka keräsi jääkaapin lokeroon margariinipaketin kääreet. Niillä kun saattoi vielä voidella piirakkavuoan.

Viime viikkoina kysymys säästämisestä tai oikeammin sen puutteesta on noussut taas kerran otsikoihin. Yleisradio kertoi taannoin kierrätysvaatteiden joukosta löytyvän säännöllisesti upouusia vielä hintalapulla varustettuja vaatteita. Arvelujen mukaan kyse on heräteostoksista ja verkkokaupasta hankituista sopimattomiksi osoittautuneista vaatteista, jotka on palauttamisen sijaan laitettu kierrätykseen. Hyvä tietysti, että kierrätetään ja joku toinen saa itselleen uuden paidan, mutta säästäväisyyden näkökulmasta vaatteen ostaminen ja saman tien poistoon laittaminen ei tunnu ihan viisaalta.

Ruokahävikkiin taas kiinnitetään jatkuvasti enemmän huomiota – ei vähiten siksi, että EU on antanut jäsenmaille kymmenen vuotta aikaa puolittaa ruokahävikin määrä. Ja hyvä niin: Suomessa ruokahävikkiä kertyy vuosittain 500 miljoonaa kiloa eli melkein kaksi kiloa viikossa suuta kohden, imeväiset mukaan lukien. Säästämisen varaa olisi siis elintarvikepuolellakin.

Niin järkeenkäyvää kuin säästäminen onkin, sen merkitys on vuosikymmenten kuluessa hämärtynyt. Vanhoina aikoina säästäväisyys oli itsestään selvästi hyve, jonka arvo oli jokaiselle selvä. Ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot, opastettiin oman elämän alkuun valmistautuvaa jälkikasvua. Pankitkin olivat säästöpankkeja, eivät mitään finanssitavarataloja.

Nykyään säästämisestä on vaikea sanoa mitään yksiselitteistä. Yksille se on välttämättömyys ja kaupan 60 prosentin iltatarjoukset elinehto. Toisilla siihen ei ole mitään tarvetta, kun rahaa on enemmän kuin elämässään ehtii kuluttaa.

Myös kansantaloustieteilijöiden januksenkasvoinen asenne kuluttamiseen ja rahankäyttöön on omiaan herättämään epätietoisuutta säästämisen viisaudesta. Yhtäältä säästämiseen – nykykielellä sijoittamiseen – patistetaan ja ainakin lainarahalla kuluttamisesta varoitetaan. Toisaalta kansantalouden todetaan ainakin huonoina aikoina – joita tuntuu olevan kaiken aikaa joko juuri päällä tai vähintäänkin ihan kohta alkamassa – olevan pitkälti kotimaisen kulutuksen varassa eikä pikavippien tarjoajia tahdota saada millään ruotuun.

On kuitenkin kaksi syytä, joiden perusteella säästäväisyyttä voidaan edelleen pitää hyveenä. Ensimmäinen ja tärkein näistä on ekologisuus. Kaikki kuluttaminen merkitsee aina joko suoraan tai vähintään välillisesti myös luonnon ja luonnonvarojen kuluttamista. Vastuullisinkaan kuluttaja ei mahda mitään sille, että jokaisen tavaran tuottamiseen ja kuljettamiseen on käytetty raaka-aineita ja energiaa. Siksi jokainen euro, jonka jätämme käyttämättä ei-välttämättömiin hankintoihin, koituu yhteiseksi hyväksi.

Toinen syy säästämisen hyveellisyydelle on ihmiselämän yleinen epävarmuus. Äveriäinkään meistä ei voi olla varma siitä, ettei vielä jossain elämänsä vaiheessa joutuisi ahtaalle henkilökohtaisen taloutensa kanssa. Siinä tilanteessa ihmiselle on merkittävää etua siitä, että pystyy tulemaan toimeen mahdollisimman vähällä. Ja jotta pahan päivän tullen ei joutuisi liian koville, niukkuutta on hyvä kaiken varalta harjoitella jo etukäteen.

Kukaan ei kuole, vaikka viettäisi Älä osta mitään -päivää marraskuun lisäksi kaikkina muinakin kuukausina.

Sopeutuvuudesta

Talvea on kalenterin mukaan jäljellä vielä useampi viikko, mutta tässä vaiheessa voi jo hyvin perustein sanoa, että ainakin Etelä- ja Länsi-Suomessa eletään surkeinta talvea ikiaikoihin, ehkä jopa koskaan. Tokihan talvi voi vieläkin yllättää sekä autoilijan että pulkkailijan, mutta leskenlehden ja pähkinäpensaan kukkiminen tammikuussa näillä leveysasteilla on kyllä kaikkea muuta kuin asiallista.

Leudossa talvessa on kiistämättä hyvätkin puolensa. Energiaa on säästynyt ja lämmityskustannukset ovat pysyneet kohtuullisina, lumenluojat eivät ole putoilleet katoilta eivätkä vanhukset ole liukastelleet käsiään poikki ja lonkkiaan halki. Mutta hiihtäjien, luistelijoiden, kelkkailijoiden ja lumilinnanrakentajien sopeutumiskyky on ollut kovalla koetuksella. Mistä päästäänkin itse asiaan.

Mitä eroa on sopeutumiskyvyllä ja sopeutuvuudella? Jälkimmäinen on hyve.

Aristoteles erottaa toisistaan tunteet, kyvyt ja hyveet. Tunteita ovat suuttumus, pelko, kateus, ilo, rakkaus, kaipaus, sääli ja sen sellaiset. Kyvyiksi sanotaan niitä ihmismielen osia, joiden kautta tunteita tunnetaan. Rakastaminen tai hauskanpito ei onnistu siltä, jolta puuttuu kyky rakastaa tai tuntea iloa. Ja hyveiksi sanotaan niitä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, joiden ansiosta me tunnemme tunteita hyvällä ja oikealla tavalla.

Aristoteleen mukaan sopeutumiskykyinen on näin ollen se, jolta sopeutuminen tarpeen tullen onnistuu. Hyveellisellä tavalla sopeutuva taas on se, joka sopeutuu oikeassa tilanteessa oikealla tavalla niihin asioihin, joihin ihmisen on hyvä sopeutua – sekä oman itsensä että kanssaeläjiensä vuoksi.

Hyveelliselle sopeutumiselle on siis erilaisia kriteerejä, joiden merkitys ja painoarvo määräytyvät tapauskohtaisesti. Tilannearvio on pääosassa esimerkiksi silloin, kun anoppilan joulupöydässä lankomies rohmuaa lautaselleen kaiken jäljellä olevan muikunmädin. Se, joka tässä tilanteessa kykenee sopeutumaan, saattaa hyveellään tulla pelastaneeksi koko suvun joulurauhan.

Oikea tapa sopeutua on kyseessä silloin, kun kesäperjantainen mökkimatka pysähtyy kilometrien mittaiseen paikallaan seisovaan jonoon. Se, joka sopeutuu mökkisaunan lämmityksen yllättävään viivästymiseen hikeentymättä, kiroilematta ja torvea soittamatta, toimii sekä oman terveytensä että muiden hyvinvoinnin kannalta hyvin ja oikein.

Ehkä merkittävin ja kauaskantoisin hyveellisen sopeutumisen kriteeri koskee kuitenkin sitä, millaisiin asioihin me sopeudumme ja mihin taas emme. Pääperiaate on se, että niihin asioihin, joihin meillä ei ole minkäänlaisia keinoja vaikuttaa, on viisasta vain sopeutua. Sen sijaan niihin ei-toivottuihin asiantiloihin, joihin vaikuttaminen ainakin teoriassa on mahdollisuuksien rajoissa, ei hyveellisen ihmisen pitäisi koskaan sopeutua.

Selvääkin selvempää on, että meneillään olevalle surkealle talvelle ei kukaan mahda mitään. Sää ei muutu talvisemmaksi, vaikka irrottaisimme pakastimista ovet ja kantaisimme ne pihalle tai säätäisimme kaikki mahdolliset lämpöpumput imemään lämpöä harakoilta sisätiloihin. Siksi vetiseen talveen ei auta kuin sopeutua. Mitä helpommin se meiltä onnistuu, sen parempi itsellemme.

Sen sijaan ilmastonmuutokselle periksi antaminen ja pelkkä tulevaan surkeuteen sopeutuminen ei missään tilanteessa ole hyveellinen ratkaisu. Ilmaston lämpeneminen kun ei koskaan ole niin katastrofaalisessa pisteessä, ettei sen vastaisista toimista luopuminen tekisi tilannetta vieläkin katastrofaalisemmaksi.

Erityisen huono juttu sopeutuminen on siellä, missä onnettomaan asiantilaan on puhtaasti inhimilliset syyt ja missä asioiden muuttaminen olisi näin ollen ihan vain meistä itsestämme kiinni. Ihmisten kiusaaminen ja huono kohtelu kouluissa, urheiluseuroissa ja työpaikoilla jatkuu juuri niin kauan kuin me kaikki vain sopeudumme tilanteeseen. Katsomalla vääränlaista toimintaa läpi sormien milloin milläkin verukkeella tulemme rakentaneeksi kulttuuria, jossa ihmisten rääkkääminen kaikista nollatoleranssipuheista huolimatta on ja pysyy maan tapana. Ja tämä on kaikkea muuta kuin hyveellistä.

Toiveikkuudesta

Yksi ihmisenä olemisen suurimpia ihmeitä on se, miten niin monet onnistuvat pitämään kiinni toivosta silloinkin, kun kaikki toivo näyttää olevan mennyttä. Ihmiset jaksavat päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen elää ja toivoa toinen toistaan mahdottomammissa olosuhteissa: sodan keskellä, äärimmäisessä köyhyydessä, riuduttavan sairauden varjossa. Eiväthän kaikki jaksa, mutta hämmentävän monet.

Toivon varassa aloittavat uutta vuottaan kaikki nekin, joita elämä ei ole kohdellut aivan yhtä kovakouraisesti. Heistä yksi toivoo saavansa uuden työpaikan viime vuonna menetetyn tilalle, toinen odottaa vihdoin tänä keväänä kohtaavansa elämänsä suuren rakkauden – tai jos edes keskisuuren. Kolmas luottaa murrosikäisten lastensa vähitellen aikuistuvan, puolisonsa selviävän ikäkausikriisistään ja vanhempiensa pääsevän hoivakotiin ennen kuin itse tulee hulluksi.

Mistä me saamme tämän voiman? Miten se toimii? Ja mitä se edes on?

Toiveikkuus näyttäisi selvästikin olevan oikea hyve eikä pelkkä luonteenvahvuus. Jälkimmäiset ovat luonteenpiirteitä, jotka tukevat ihmisen omaa hyvinvointia, edelliset tuottavat hyvää paitsi yksilölle itselleen myös koko ympäröivälle yhteisölle. Toiveikkuus kuuluu hyveiden kategoriaan: sitä viljelemällä kirkastan sekä suoraan että välillisesti myös kanssaihmisteni elämää, en ainoastaan omaa harmaata arkeani.

Muiden luonteenhyveiden tavoin myös toiveikkuus syntyy ja kehittyy kasvatuksen kautta. Mutta se, miten tämä tapahtuu, ei olekaan ihan yksinkertainen juttu.

Lasten kasvattaminen rehellisiksi, rohkeiksi, luotettaviksi ja hyväntahtoisiksi on jokseenkin yksinkertaista ja suoraviivaista. Tarkkaillaan vain lapsen toimintaa tietynlaisessa tilanteessa ja annetaan kunnon kehut, kun hän onnistuu toimimaan tilanteeseen sopivan hyveen mukaisesti. Mutta miten vahvistaa toiveikkuutta, jossa olennaista ei ole oikeanlainen toiminta vaan oikeanlainen elämänasenne?

Toiveikkuuden ydin on luottamuksessa siihen, että huomennakin asiat ovat kohdallaan ja tulevaisuudessa vielä paremmin. Tehokkaimmin sitä vahvistetaan muistuttamalla pahan mielen iskiessä lasta edessä olevista hauskuuksista. Tämä taas tapahtuu enimmäkseen ihan vahingossa vanhemman tosiasiassa vain yrittäessä estää lapsensa harmia eskaloitumasta varsinaiseksi kiukunpuuskaksi: ”Ei haittaa, jos leikit on nyt pakko lopettaa, huomenna jatketaan taas.” ”Nyt mennään nukkumaan mutta aamulla taas tavataan.” ”Joo, joulu meni, mutta uuteen jouluun ei ole enää vuottakaan, ja sitä ennen vietetään synttärit ja kesäloma.” ”Pääset näkemään uuden Tähtien sota -leffan, kunhan täytät kaksitoista – se on viisivuotiaalle vielä vähän liian jännä.”

Aristoteelisen keskiväliperiaatteen mukaisesti myös toiveikkuus on sopivissa mitoissa pysyessään hyve mutta puutteellisena ja liiallisena esiintyessään pahe.

Puutteellisuuden pahe – epätoivo tai toivottomuus – on vakava asia. Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoitti sen turmiollisuudesta kirjan nimeltä Kuolemansairaus. Pahimmillaan toivottomuus voi todella koitua ihmiselle kuolemaksi, hyvinkin konkreettisesti.

Toiveikkuuden liiallisuus ei sen sijaan ole erityisen vaarallista. Hyvällä syyllä voi kysyä, onko se edes mikään oikea pahe. Ainoa varsinainen haitta, mikä kaikki realismin rajat ylittävästä toiveikkuudesta seuraa, on pettymys, ja pettymyksethän jos mitkä kuuluvat elämään. Siksi toisekseen, pettyminen ei välttämättä ole seurausta toiveikkuuden ylimitoituksesta, vaan siitä, millainen maailma on. Se, että pessimisti ei koskaan pety, ei ole riittävä syy pitää pessimistisyyttä hyveenä.

Turha siis näin vuoden alkaessa pitää kynttilää vakan alla ja pihtailla toiveikkuudessa. Tästä tulee hieno vuosi! Ilmastonmuutos selätetään, soteen löydetään toimivat ratkaisut ja talous lähtee uuteen nousuun! Ja Suomi voittaa jalkapallon Euroopan mestaruuden!