Sopeutuvuudesta

Talvea on kalenterin mukaan jäljellä vielä useampi viikko, mutta tässä vaiheessa voi jo hyvin perustein sanoa, että ainakin Etelä- ja Länsi-Suomessa eletään surkeinta talvea ikiaikoihin, ehkä jopa koskaan. Tokihan talvi voi vieläkin yllättää sekä autoilijan että pulkkailijan, mutta leskenlehden ja pähkinäpensaan kukkiminen tammikuussa näillä leveysasteilla on kyllä kaikkea muuta kuin asiallista.

Leudossa talvessa on kiistämättä hyvätkin puolensa. Energiaa on säästynyt ja lämmityskustannukset ovat pysyneet kohtuullisina, lumenluojat eivät ole putoilleet katoilta eivätkä vanhukset ole liukastelleet käsiään poikki ja lonkkiaan halki. Mutta hiihtäjien, luistelijoiden, kelkkailijoiden ja lumilinnanrakentajien sopeutumiskyky on ollut kovalla koetuksella. Mistä päästäänkin itse asiaan.

Mitä eroa on sopeutumiskyvyllä ja sopeutuvuudella? Jälkimmäinen on hyve.

Aristoteles erottaa toisistaan tunteet, kyvyt ja hyveet. Tunteita ovat suuttumus, pelko, kateus, ilo, rakkaus, kaipaus, sääli ja sen sellaiset. Kyvyiksi sanotaan niitä ihmismielen osia, joiden kautta tunteita tunnetaan. Rakastaminen tai hauskanpito ei onnistu siltä, jolta puuttuu kyky rakastaa tai tuntea iloa. Ja hyveiksi sanotaan niitä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, joiden ansiosta me tunnemme tunteita hyvällä ja oikealla tavalla.

Aristoteleen mukaan sopeutumiskykyinen on näin ollen se, jolta sopeutuminen tarpeen tullen onnistuu. Hyveellisellä tavalla sopeutuva taas on se, joka sopeutuu oikeassa tilanteessa oikealla tavalla niihin asioihin, joihin ihmisen on hyvä sopeutua – sekä oman itsensä että kanssaeläjiensä vuoksi.

Hyveelliselle sopeutumiselle on siis erilaisia kriteerejä, joiden merkitys ja painoarvo määräytyvät tapauskohtaisesti. Tilannearvio on pääosassa esimerkiksi silloin, kun anoppilan joulupöydässä lankomies rohmuaa lautaselleen kaiken jäljellä olevan muikunmädin. Se, joka tässä tilanteessa kykenee sopeutumaan, saattaa hyveellään tulla pelastaneeksi koko suvun joulurauhan.

Oikea tapa sopeutua on kyseessä silloin, kun kesäperjantainen mökkimatka pysähtyy kilometrien mittaiseen paikallaan seisovaan jonoon. Se, joka sopeutuu mökkisaunan lämmityksen yllättävään viivästymiseen hikeentymättä, kiroilematta ja torvea soittamatta, toimii sekä oman terveytensä että muiden hyvinvoinnin kannalta hyvin ja oikein.

Ehkä merkittävin ja kauaskantoisin hyveellisen sopeutumisen kriteeri koskee kuitenkin sitä, millaisiin asioihin me sopeudumme ja mihin taas emme. Pääperiaate on se, että niihin asioihin, joihin meillä ei ole minkäänlaisia keinoja vaikuttaa, on viisasta vain sopeutua. Sen sijaan niihin ei-toivottuihin asiantiloihin, joihin vaikuttaminen ainakin teoriassa on mahdollisuuksien rajoissa, ei hyveellisen ihmisen pitäisi koskaan sopeutua.

Selvääkin selvempää on, että meneillään olevalle surkealle talvelle ei kukaan mahda mitään. Sää ei muutu talvisemmaksi, vaikka irrottaisimme pakastimista ovet ja kantaisimme ne pihalle tai säätäisimme kaikki mahdolliset lämpöpumput imemään lämpöä harakoilta sisätiloihin. Siksi vetiseen talveen ei auta kuin sopeutua. Mitä helpommin se meiltä onnistuu, sen parempi itsellemme.

Sen sijaan ilmastonmuutokselle periksi antaminen ja pelkkä tulevaan surkeuteen sopeutuminen ei missään tilanteessa ole hyveellinen ratkaisu. Ilmaston lämpeneminen kun ei koskaan ole niin katastrofaalisessa pisteessä, ettei sen vastaisista toimista luopuminen tekisi tilannetta vieläkin katastrofaalisemmaksi.

Erityisen huono juttu sopeutuminen on siellä, missä onnettomaan asiantilaan on puhtaasti inhimilliset syyt ja missä asioiden muuttaminen olisi näin ollen ihan vain meistä itsestämme kiinni. Ihmisten kiusaaminen ja huono kohtelu kouluissa, urheiluseuroissa ja työpaikoilla jatkuu juuri niin kauan kuin me kaikki vain sopeudumme tilanteeseen. Katsomalla vääränlaista toimintaa läpi sormien milloin milläkin verukkeella tulemme rakentaneeksi kulttuuria, jossa ihmisten rääkkääminen kaikista nollatoleranssipuheista huolimatta on ja pysyy maan tapana. Ja tämä on kaikkea muuta kuin hyveellistä.

Toiveikkuudesta

Yksi ihmisenä olemisen suurimpia ihmeitä on se, miten niin monet onnistuvat pitämään kiinni toivosta silloinkin, kun kaikki toivo näyttää olevan mennyttä. Ihmiset jaksavat päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen elää ja toivoa toinen toistaan mahdottomammissa olosuhteissa: sodan keskellä, äärimmäisessä köyhyydessä, riuduttavan sairauden varjossa. Eiväthän kaikki jaksa, mutta hämmentävän monet.

Toivon varassa aloittavat uutta vuottaan kaikki nekin, joita elämä ei ole kohdellut aivan yhtä kovakouraisesti. Heistä yksi toivoo saavansa uuden työpaikan viime vuonna menetetyn tilalle, toinen odottaa vihdoin tänä keväänä kohtaavansa elämänsä suuren rakkauden – tai jos edes keskisuuren. Kolmas luottaa murrosikäisten lastensa vähitellen aikuistuvan, puolisonsa selviävän ikäkausikriisistään ja vanhempiensa pääsevän hoivakotiin ennen kuin itse tulee hulluksi.

Mistä me saamme tämän voiman? Miten se toimii? Ja mitä se edes on?

Toiveikkuus näyttäisi selvästikin olevan oikea hyve eikä pelkkä luonteenvahvuus. Jälkimmäiset ovat luonteenpiirteitä, jotka tukevat ihmisen omaa hyvinvointia, edelliset tuottavat hyvää paitsi yksilölle itselleen myös koko ympäröivälle yhteisölle. Toiveikkuus kuuluu hyveiden kategoriaan: sitä viljelemällä kirkastan sekä suoraan että välillisesti myös kanssaihmisteni elämää, en ainoastaan omaa harmaata arkeani.

Muiden luonteenhyveiden tavoin myös toiveikkuus syntyy ja kehittyy kasvatuksen kautta. Mutta se, miten tämä tapahtuu, ei olekaan ihan yksinkertainen juttu.

Lasten kasvattaminen rehellisiksi, rohkeiksi, luotettaviksi ja hyväntahtoisiksi on jokseenkin yksinkertaista ja suoraviivaista. Tarkkaillaan vain lapsen toimintaa tietynlaisessa tilanteessa ja annetaan kunnon kehut, kun hän onnistuu toimimaan tilanteeseen sopivan hyveen mukaisesti. Mutta miten vahvistaa toiveikkuutta, jossa olennaista ei ole oikeanlainen toiminta vaan oikeanlainen elämänasenne?

Toiveikkuuden ydin on luottamuksessa siihen, että huomennakin asiat ovat kohdallaan ja tulevaisuudessa vielä paremmin. Tehokkaimmin sitä vahvistetaan muistuttamalla pahan mielen iskiessä lasta edessä olevista hauskuuksista. Tämä taas tapahtuu enimmäkseen ihan vahingossa vanhemman tosiasiassa vain yrittäessä estää lapsensa harmia eskaloitumasta varsinaiseksi kiukunpuuskaksi: ”Ei haittaa, jos leikit on nyt pakko lopettaa, huomenna jatketaan taas.” ”Nyt mennään nukkumaan mutta aamulla taas tavataan.” ”Joo, joulu meni, mutta uuteen jouluun ei ole enää vuottakaan, ja sitä ennen vietetään synttärit ja kesäloma.” ”Pääset näkemään uuden Tähtien sota -leffan, kunhan täytät kaksitoista – se on viisivuotiaalle vielä vähän liian jännä.”

Aristoteelisen keskiväliperiaatteen mukaisesti myös toiveikkuus on sopivissa mitoissa pysyessään hyve mutta puutteellisena ja liiallisena esiintyessään pahe.

Puutteellisuuden pahe – epätoivo tai toivottomuus – on vakava asia. Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoitti sen turmiollisuudesta kirjan nimeltä Kuolemansairaus. Pahimmillaan toivottomuus voi todella koitua ihmiselle kuolemaksi, hyvinkin konkreettisesti.

Toiveikkuuden liiallisuus ei sen sijaan ole erityisen vaarallista. Hyvällä syyllä voi kysyä, onko se edes mikään oikea pahe. Ainoa varsinainen haitta, mikä kaikki realismin rajat ylittävästä toiveikkuudesta seuraa, on pettymys, ja pettymyksethän jos mitkä kuuluvat elämään. Siksi toisekseen, pettyminen ei välttämättä ole seurausta toiveikkuuden ylimitoituksesta, vaan siitä, millainen maailma on. Se, että pessimisti ei koskaan pety, ei ole riittävä syy pitää pessimistisyyttä hyveenä.

Turha siis näin vuoden alkaessa pitää kynttilää vakan alla ja pihtailla toiveikkuudessa. Tästä tulee hieno vuosi! Ilmastonmuutos selätetään, soteen löydetään toimivat ratkaisut ja talous lähtee uuteen nousuun! Ja Suomi voittaa jalkapallon Euroopan mestaruuden!

Hyväntahtoisuudesta

Hyväntahtoisuus voisi olla paras mahdollinen hyve juuri tähän vuodenaikaan. Joulu on tulossa, maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Paitsi että. Rauha tuntuu maailmasta olevan yhtä kaukana kuin aina ennenkin ja hyväntahtoisuus on jo pitkään ollut katoava luonnonvara. Sotia riittää, ihmisiä kidutetaan ja murhataan, Arkadianmäellä taistellaan vallasta yhteen hiileen puhaltamisen sijaan ja sosiaalisessa mediassa ihmiset lyövät toisiaan kuin vierasta sikaa. Näinköhän vain kauppakeskuksessa raikuvat joululaulut ja muutaman päivän jatkuva yletön syöminen pystyvät muuttamaan kokonaisuutta parempaan suuntaan.

Ja mitä sitten vaikka muuttaisivatkin, kun eivät hippusta enempää kuitenkaan? Mihin pelkkä hyvä tahto oikeasti riittää? Kenen varpaita pelkkä tahtominen vielä muka lämmittää? Eikö olisi syytä saada jotakin konkreettista myös aikaan? Toimintaa eikä pelkkää tahtomista!

Aristoteleenkin mielestä hyväntahtoisuus on hyveeksi vähän laihanlainen. Ihmisten välisissä suhteissa ystävyys ja rakkaus ovat ne varsinaiset jutut. Hyväntahtoisuus on kyllä askel oikeaan suuntaan, mutta vasta ensimmäinen askel.

Hyväntahtoisuuden kiistämätön hienous on siinä, että sen kohteena voi olla kuka vain tai vaikka koko ihmiskunta. Hyvän tahtominen toisille tapahtuu jokaisen omassa päässä. Se, kenelle hyvää tahdotaan, voi olla tuhansien kilometrien päässä ja autuaan tietämätön kauniista ajatuksista, joita joku mahdollisesti jopa tyystin tuntematon häneen kohdistaa.

Hyväntahtoisuuden maailmaasyleilevyys on samalla kuitenkin myös sen heikkous. Aristoteles sanoo hyväntahtoisuutta laiskaksi ystävyydeksi, ja on kieltämättä aivan oikeassa. Jonkun tuntemattoman etäältä ja salassa toiseen kohdistama kaunis ajatus on perin laimea asia siihen molemminpuoliseen tiedostettuun ja kestävään hyväntahtoisuuteen verrattuna, jota Aristoteles nimittää ystävyydeksi.

Hyväntahtoisuus myös syntyy aivan liian nopeasti ja kevein perustein ollakseen erityisen arvokasta. Siinä missä rakkaus syntyäkseen, kasvaakseen ja kehittyäkseen vaatii pitkää aikaa ja läheistä yhteyttä ihmisten kesken, hyväntahtoisuus voi syntyä yhdessä hetkessä vain ihmisen omien korvien välissä. Ja hävitä taas seuraavassa hetkessä, kun pään täyttää seuraava ajatus tai tunne.

Ja silti. Ehkä hyväntahtoisuutta ei kaikesta huolimatta pidä mennä väheksymään.

Tässä rujossa ja raadollisessa maailmassa hyvästä kannattaa pitää kiinni kaikkialla, mistä sitä sattuu löytämään, oli kyseessä kuinka pieni ja vaatimaton hyvä tahansa. Hyväähän hyväntahtoisuus joka tapauksessa kuitenkin on. Ja olkoonkin, että se on vasta ensimmäinen askel ystävyyden ja rakkauden kaltaisia suuria asioita kohti, ilman ensimmäistä askelta ei päästä edes alkuun saati alkua pidemmälle. Lopusta puhumattakaan.

Sitä paitsi voihan määrä joskus korvata laadun. Olisihan se aikamoista, jos jonakin päivänä kaikkien maailman ihmisten päällimmäinen asenne toisia ihmisiä kohtaan olisi hyväntahtoisuus. Edes hetken. Edes jouluna.

Anteliaisuudesta

”Iloista antajaa Jumala rakastaa”, kirjoitti apostoli Paavali korinttilaisille.

Kuluvalla viikolla Suomessa vietetään jokavuotista Iloisen antajan viikkoa. Lista viime vuoden suurimmista veronmaksajista julkistettiin maanantaina, ja kohina asian ympärillä alkoi jo viikonloppuna. Kaikki antajathan eivät tietenkään ole antaneet omastaan mitenkään erityisen iloisella mielellä, mutta merkittävä osa kuitenkin. Suurin osa suomalaisista maksaa veronsa mielellään.

Jumalan lisäksi iloisia antajia rakastavat kaikki muutkin. ”Hyveellisesti toimivista anteliaita rakastetaan ehkä eniten, sillä antajina he ovat hyödyllisiä”, toteaa Aristoteles Nikomakhoksen etiikassaan.

”Ostettua rakkautta”, voisi joku tuhahtaa, ja olisi tietysti oikeassa. Mutta sen, jolla on millä mällätä, on suurelta yleisöltä rakkautta saadakseen maksettava siitä. Sille, joka ei halua maksaa, ei ole tarjolla rakkautta, vaan ainoastaan kaunaa ja kateutta.

Olennaista anteliaisuudessa ei kuitenkaan ole se, mitä sillä saa, vaan se, mikä se on.

Hyve.

Aristoteleen mukaan antelias tekee antamisesta taidetta. Hän antaa niille, joille kuuluu antaa, niin paljon kuin tulee antaa ja silloin kun on oikein antaa. Hän harkitsee tarkkaan, kenelle rahojaan jakaa, jotta ne varmasti riittävät kaikkein jaloimpiin tarkoituksiin. Mutta kun hän antaa, hän antaa kitsastelematta ja yltäkylläisesti.

Aidon ja todellisen anteliaisuuden tunnusmerkki on antamisen ilo. Hyveelliselle ihmiselle hyveen mukainen toiminta tuottaa nautintoa, ja siksi antelias antaessaan tuntee luopumisen tuskan sijaan jotakin sellaista, mitä vähemmän hyveellisen on vaikea edes ymmärtää.

Antamiseen liittyvistä paheista tuhlaavaisuus on monessakin mielessä kevyttä kamaa ja pieni harmi. Tuhlaavainen on rahojaan jaellessaan ympäristölleen hyödyksi siinä missä anteliaskin, ainoastaan liioittelu ja kritiikittömyys rahojen kylvämisessä estää sanomasta häntä hyveelliseksi. Lisäksi tuhlaavainen pääsee ajan myötä vääjäämättä eroon paheestaan: ennemmin tai myöhemmin rahat loppuvat ja niiden myötä myös tuhlaaminen.

Paheena paljon vakavampi on ahneus, joka saa meidät ottamaan liikaa ja antamaan liian vähän. Aristoteleen mukaan ahneus näyttäisi olevan ihmiselle luontaisempaa kuin tuhlaavaisuus, ja ajan ja iän myötä se ennemminkin vain pahenee kuin paranee.

Ahneuden luontaisuus ja samalla sen vaarallisuus tulevat esiin siinä tavassa, jolla siihen modernissakin maailmassa suhtaudutaan. Periaatteessa me tietenkin paheksumme ahneutta sen kaikissa muodoissa, mutta käytännössä emme ainoastaan katso sitä läpi sormien, vaan olemme hyvää pataa sen kanssa. Ikävä sanoa, mutta ahneuden pahe näyttää monessa suhteessa olevan yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa.

Mutta siis: antaminen on iloinen asia ja anteliaisuus mitä nautinnollisin hyve. Jos joltakulta jäi alkuviikosta omaa verokohteluaan hautoessaan antamisen ilo kokematta, tilanteen ehtii vielä korjata. Perjantainen Nenäpäivä tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden täysisydämiseen anteliaisuuden hyveen harjoittamiseen Iloisen antajan viikon kunniaksi.

Ja onhan joulukin tulossa.