Lykeion julkaisee Antti Kylliäisen 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus ilmestyy heinäkuuta lukuunottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona. Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Kuuliaisuudesta

kirjoittaja

Hyveet ovat osa kulttuuria, ja kulttuuri on jatkuvassa muutoksessa. Niinpä myös hyveet muuttuvat kaiken aikaa. Ne tulevat ja menevät, syntyvät, vakiintuvat, vanhenevat ja kuolevat pois.

Hyve ei tietenkään synny noin vain tyhjästä, eikä hyveen kuolema tarkoita kyseisen hyveen täydellistä katoamista inhimillisestä kulttuurista. Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka tekevät ihmisestä hyvän ihmisen. Kun hyve kuolee, se menettää statuksensa hyveenä, mutta jatkaa edelleen olemassaoloaan inhimillisenä ominaisuutena. Jos ymmärtää mennyttä maailmaa ja sen kulttuuria, saattaa tunnistaa jonkin ominaisuuden entiseksi hyveeksi, joka vanhoina aikoina tuotti haltijalleen kiitosta ja hyvää mainetta, muttei syystä tai toisesta enää sitä tee.

Hyveissä tapahtuvat muutokset ovat yleensä varsin hitaita. Lähes kaikkien niiden hyveiden, joihin tämän päivän lapset kasvatetaan, voi hyvinkin olettaa olevan hyveitä vielä sadan vuoden kuluttua, kun viimeisetkin nykylapsista ovat poistumassa kuvasta. Ja hyvä niin, sillä hyveissä kasvaminen vaatii runsaasti sekä aikaa että vaivaa. Olisi ikävää ja harmillista keski-iän koittaessa huomata suurimman osan kovalla työllä hankituista hyveistä lakanneen olemasta hyveitä ja muuttuneen joksikin aivan muuksi.

Yksi manan maille menneistä, ennen hyvinkin tärkeistä hyveistä on kuuliaisuus, jonka taakse jääneisiin loiston päiviin suomalaisen kansakoulukasvatuksen historiaa väitöskirjassaan tutkinut Leevi Launonen avaa kiinnostavan näkymän.

Kansakoululaitos alkoi Suomessa toimia 1860-luvulla. Suomalaisen kansakoulun isälle Uno Cygnaeukselle kuuliaisuus ei ollut ainoastaan yksi hyve muiden joukossa vaan kaikkien hyveiden äiti. Sen varaan rakentuivat kaikki muut lapsen kehityksen kannalta tärkeät hyveet. ”Kuuliaisuus vahvistaa tahtoa, luo lujan luonteen, synnyttää miehekästä mielialaa, toimintavoimaa, ja lupaa siten elämälle runsasta siunausta.”

Vanhassa kansakoulussa lapsia kasvatettiin kuuliaisuuteen vanhan kunnon joka-vitsaa-säästää-se-lastaan-vihaa-periaatteen hengessä. Jos ei kuuliaisuus juurtunut lapseen hyvällä, se juurrutettiin pahalla. Lapsi piti oman etunsa vuoksi alistaa ja hänen oma itsekäs tahtonsa määrätietoisesti murtaa. Ellei opettajan sanaa uskottu, otettiin kovempina keinoina käyttöön oppilaan eristäminen muista, jälki-istunto, häpeärangaistukset ja – mikäli mikään muu ei auttanut – ruumiillinen kuritus.

1900-luvulle tultaessa kasvattajien asenteet ja otteet vähitellen pehmenivät. Pakotetun kuuliaisuuden sijaan alettiin puhua vapaaehtoisesta kuuliaisuudesta, joka perustui kasvattajaa kohtaan tunnettuun rakkauteen ja kunnioitukseen. Kokonaan kuuliaisuus katosi koulukasvatuksen tavoitteista kuitenkin vasta sotien jälkeen.

Nykymaailmassa kuuliaisuus ei enää käy hyveestä, pikemminkin päinvastoin. Se tuo mieleen lähinnä systeemiä sokeasti tottelevat keskitysleirin vartijat tai johtajaansa joukkoitsemurhaan seuraavat lahkolaiset. Maailma kuitenkin muuttuu myös tästä eteenpäin, ja on mahdotonta sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siksi olisi virhe ajatella, etteikö kuuliaisuus voisi jossakin tilanteessa tehdä paluun hyveiden kirjoihin.

Toivoa kuitenkin sopii, että näin ei koskaan käy.

Kekseliäisyydestä

kirjoittaja

Luovuus ja työ on yhdistelmä, josta on vuosien mittaan ollut paljon puhetta. Eikä ollenkaan suotta: se sopii mainiosti juhlaesitelmien aiheeksi ja kansallisten strategioiden rakennuspuiksi. Luovuudellaan ovat Suomea vieneet maailmankartalle taiteilijat Gallen-Kallelasta ja Schjerfbeckistä Kaurismäkeen ja yritykset Arabiasta Marimekkoon ja Supercelliin. Luovuutta tarvitaan myös jatkossa, jotta maahan saadaan syntymään uusia enso-gutzeiteja, koneosakeyhtiöitä ja nokioita.

Luovuudesta ei kuitenkaan työn yhteydessä kannata puhua liikaa. Luovuuden ja työn liitto ei ehkä ole aivan niin auvoinen kuin voisi toivoa. Osapuolet tulevat siinä määrin erilaisista maailmoista ja odottavat elämältä niin eri asioita, että niiden keskinäisestä suhteesta tuskin koskaan voi tulla kovin lämmintä ja läheistä. Kyse on pikemminkin hetken huumasta silloin tällöin kuin pitkästä ja antoisasta yhteiselosta.

Luovuuden sijaan työn tekemisen hyveeksi riittää mainiosti vähemmän pönäkkä ja juhlallinen mutta sitäkin vikkelämpi kekseliäisyys. Luovuus ja kekseliäisyys ovat kuin sisarukset: monessa suhteessa toistensa kuvia mutta kuitenkin tärkeällä tavalla erilaisia. Juuri jokapäiväisen työnteon kannalta luovuus ja kekseliäisyys eroavat toisistaan monessa merkittävässä suhteessa.

Siinä, missä luovuus kukoistaakseen tarvitsee luovaa joutilaisuutta ja mahdollisimman suuren vapauden kaikesta, mikä rajoittaa, sitoo ja holhoaa, kekseliäisyys tulee toimeen paljon pienemmällä tilalla. Itse asiassa näyttää jopa siltä, että ihminen on kekseliäimmillään silloin, kun olot ovat ahtaimmillaan. Kekseliäisyyttä löytyy hämmästyttäviä määriä silloin, kun eloonjääminen ja selviytyminen ovat siitä kiinni. Tämän todistavat aina uudelleen jokainen pula-aika, sota ja luonnonkatastrofi.

Maksimaalisen vapauden sijaan kekseliäisyys tarvitsee lannoitteekseen himpun verran huumorintajua, ennakkoluulottomuutta ja kykyä ymmärtää hullujen ajatusten arvo. Useimmat hyvät keksinnöt kuulostavat ainakin tosikon korvissa ensi alkuun umpijärjettömiltä. Vasta kokemus opettaa, että tuolittomassa kokoushuoneessa pidetyt palaverit todella ovat tehokkaita ja aikaansaavia ja ideariihen pitopaikaksi syyskirpeä kävelytie on sisätiloja monin verroin hedelmällisempi.

Kekseliäisyyden ei välttämättä tarvitse johtaa siihen, että jokin uusi ja mullistava näkee päivänvalon. Sen lopputulokseksi riittää yhtä hyvin jonkin vanhan ja hyväksi havaitun muistuminen mieleen oikeaan aikaan oikeassa tilanteessa. Sen ymmärtäminen, että vanhassa on vara parempi ja vanha konsti on usein parempi kuin pussillinen uusia, saattaa lyödä korville luovuutta mutta ei koskaan kekseliäisyyttä.

Kekseliäisyyden ei myöskään tarvitse olla suurten puheiden arvoista. Se, joka haluaa tutustua luovuuden saavutuksiin, uppoutukoon Medicien ajan Firenzeen tai suomalaisen metsäteollisuuden historiaan 1800-luvun puolivälistä ensimmäiseen maailmansotaan. Sille, jota kiinnostaa ihmisen kekseliäisyys, riittää tietolähteeksi Niksi-Pirkka.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kekseliäisyys olisi jollain tavoin luovuutta vähäisempi ilmiö. Ei pyörääkään kukaan luonut. Joku vain keksi sen.

Kylmähermoisuudesta

kirjoittaja

Miten reagoit, kun kaikki näyttää menevän päin helvettiä? Lamaudutko täysin ja jäät odottamaan kohtalon vääjäämätöntä toteutumista? Pistätkö ranttaliksi periaatteella ihan sama, meneekö syteen vai saveen, kunhan ei jäädä tuleen makaamaan? Vai tarkkailetko ulkoisten tapahtumien lisäksi omia sisäisiä tuntemuksiasi ja teet ratkaisuja tarkkaan harkiten kirkkaan järjen varassa?

Toimintaelokuvat antavat hyviä esimerkkejä erilaisista tavoista toimia tiukassa tilanteessa. Samalla päähenkilöiden toiminta tiukassa tilanteessa usein ratkaisee, mihin alalajiin elokuva luontevimmin asettuu. Lamautuminen ja alistuminen ovat omiaan tekemään elokuvasta tragedian. Ranttaliksi paneminen taas heittää elokuvan helposti komedian puolelle. Ja ulkoiset tekijät ja omat tunteensa hallitseva sankari tekee elokuvasta oppitunnin kylmähermoisuuden hyveestä.

Kylmähermoisuutta tarvitaan silloin, kun tilanne käy uhkaavaksi – usein pyytämättä ja yleensä yllättäen. Kaksikaistaisella tiellä mäennyppylän takaa vastaan tulee kaksi autoa rinnakkain, sähköpostissa olevan liitteen avaaminen käynnistää kyberhyökkäyksen tai alkutalvinen teräsjää ei olekaan ihan niin teräksistä kuin olisi voinut kuvitella. Maailma on vaarallinen paikka, jossa mitä tahansa voi tapahtua koska vain. Mikään ennakoiminen ja varautuminen ei koskaan voi poistaa elämästä kaikkia mahdollisia riskitekijöitä.

Uhan ohella toinen tärkeä elementti kylmähermoisuutta vaativissa tilanteissa niin toimintaelokuvissa kuin usein oikeassa elämässäkin on aika tai oikeastaan sen puute, joko todellinen tai kuviteltu. Ratkaisut on tehtävä nopeasti, mieluiten heti, muussa tapauksessa on jo liian myöhäistä. Sillä, onko ajan puute totta vai pelkkää kuvitelmaa, ei oikeastaan ole väliä. Olennaista on se, kuinka tiukkaan tilanteeseen joutunut käytettävissään olevan ajan käyttää. Liian nopeasti toimiva on hätäilijä, liian hitaasti toimiva jahkailija. Kylmähermoinen on se, joka käyttää ratkaisun tekemiseen kaiken käytettävissä olevan ajan eikä yhtään enempää.

Toimintaelokuvissa katsojan tunteita saattaa sekoittaa käsikirjoittaja, joka jättää kertomatta sankarista ja hänen tilanteestaan jotakin olennaista. Toisin kuin katsoja arvaa, lamaantuneelta vaikuttava sankari saattaa vain kylmähermoisesti odottaa oikeaa hetkeä toimiakseen ja ranttaliksi paneva riehuja saattaakin toimia tarkasti harkitun suunnitelman mukaan. Myös oikeassa elämässä voi joskus olla vaikea vierestä katsoen tietää, onko naapurin toiminnassa kyse kylmähermoisuudesta vai jostakin muusta. Asia selviää usein vasta jälkikäteen, jos silloinkaan.

Pakkaa sekoittaa myös se, että aina kylmähermoisuuskaan ei riitä pelastamaan tilannetta. Joskus vain olosuhteet ovat sellaiset, ettei kylminkään hermojen hallinta ja viileinkään harkinta estä katastrofia tapahtumasta. Mutta aina kannattaa yrittää.

Parasta tietysti olisi, jos osaisimme rakentaa maailman, jossa kylmähermoisuudelle ei koskaan olisi käyttöä. Mutta mistäpä Yhdysvaltain perustuslakia kirjoittaneet maan isät olisivat yli kaksisataa vuotta sitten osanneet arvata puolen kansasta sekoavan jonain päivänä niin pahasti, että äänestää Donald J. Trumpia maan presidentiksi vielä kolmannenkin kerran.

Itsekriittisyydestä

kirjoittaja

Ihmiset ovat aika usein keskenään eri mieltä milloin mistäkin. Itse asiassa niin usein ja niin monesta asiasta, että yksimielisyys taitaa olla ennemmin poikkeus kuin sääntö.

Erimielisyys on suhteellisen harmitonta silloin, kun se liittyy kysymyksiin, joista on luontevaakin olla eri mieltä. Makuasioista ei ehkä kannata kiistellä mutta niistä on kiinnostavaa keskustella, sillä niihin liittyviä mielipiteitä on joka lähtöön. Jalkapallo- ja lätkäjoukkueilla on kaikilla omat intomieliset kannattajansa, jotka jaksavat kannustaa ja puolustaa omiaan niin voiton kuin tappionkin hetkellä. Politiikka jaksaa edelleen herättää suuria intohimoja etenkin vaalien alla. Mutta siinä vaiheessa, kun erimielisyys menee ihon alle ja alkaa repiä ihmisiä erilleen, se alkaa käydä vaaralliseksi. Ei ihme, että valtion koossa pysymisestä huolehtineet antiikin lainsäätäjätkin kiinnittivät enemmän huomiota yksimielisyyden kuin oikeudenmukaisuuden toteutumiseen.

Jotta aina vain syvenevät ja levenevät kuilut eivät lopulta repisi yhteisöä tai yhteiskuntaa hajalle, tarvitaan muutama hyve. Suvaitsevaisuudesta on tässä blogissa kirjoitettu jo viisi vuotta sitten. Suvaitsevaisuus tekee tilaa toisten ihmisten erilaisille ajatuksille, sanoille ja teoille – niille, joita emme itse voisi tuntea omiksemme ja allekirjoittaa mutta joihin emme erilaisuuden kunnioituksesta halua puuttua.

Suvaitsevaisuus on kuitenkin vasta kolikon toinen puoli. Se pitää huolen siitä, ettemme tule omalla asenteellamme työntäneeksi eri mieltä olevaa ihmistä liian kauas itsestämme. Jotta taas emme tekisi toiselle ihmiselle liian vaikeaksi pitää itseämme näkö- ja kuuloetäisyyden päässä, tarvitaan itsekriittisyyden hyve.

Suvaitsevaisuus ja itsekriittisyys ovat tietyssä mielessä toistensa peilikuvia. Jos suvaitsevaisuus on sitä, että

en allekirjoita sinun tapaasi ajatella, mutta otan huomioon sen mahdollisuuden, että saatat kuitenkin olla oikeassa, ja jätän sinut näkemyksinesi rauhaan,

itsekriittisyys tarkoittaa sitä, että

allekirjoitan oman tapani ajatella, mutta otan huomioon sen mahdollisuuden, että saatan kuitenkin olla väärässä, enkä jätä itseäni näkemyksineni rauhaan.

Itsekriittisyys hyveenä ymmärtää ja hyväksyy sen, että maailma ei ole yksioikoinen eivätkä asiat aina sitä, miltä ne näyttävät. Itsekriittinen ihminen uskaltaa ottaa kantaa ja sanoa tietävänsä erilaisia asioita, mutta ymmärtää myös oman tietämisensä olevan rajallista. Tämän asenteen ansiosta hän kykenee ottamaan huomioon erehtymisen mahdollisuuden ja muuttamaan näkemyksiään, jos ne vastoin kaikkia todennäköisyyksiä joskus tulevaisuudessa osoittautuvat virheellisiksi.

Itsekriittisyyden hyveelle olisi käyttöä näinä surullisina ja vaarallisina aikoina, jotka saavat meidät suhtautumaan jokaiseen vastaantulijaan potentiaalisena vihollisena. Vaikka samanlaisia ihmisiähän tässä kaikki ollaan.