Lykeion julkaisee Antti Kylliäisen 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus ilmestyy heinäkuuta lukuunottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona. Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Suurisieluisuudesta

kirjoittaja

Hyve kalskahtaa monen korvissa kovin vanhanaikaiselta, ja sitähän se kieltämättä onkin, monessakin mielessä. Itse sanalla on ikää jo pitkälle toistasataa vuotta. Elias Lönnrot sen keksi tiettävästi joskus 1850-luvulla. Asiana hyve on vielä paljon vanhempi, hyveiden voi jossain mielessä sanoa olleen olemassa jo kauan ennen ihmiskunnan syntyä. Lisäksi hyveiden on pitkään ajateltu kuuluvan vain jonnekin vanhaan maailmaan ja entisiin aikoihin, jos kohta tämä väärinkäsitys on onneksi nopeaan tahtiin katoamassa.

Jos hyve kuulostaa vanhanaikaiselta, jotkin yksittäiset hyveet ne vasta vanhanaikaisilta kuulostavatkin. Suurisieluisuus kuuluu eittämättä tähän ryhmään. Ei kuitenkaan pidä luottaa liiaksi ensivaikutelmaan.

Aristoteles jakaa Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 3. luvussa ihmiset neljään ryhmään sen mukaan, millaisina ihmiset itseään pitävät ja millaisia he ovat. Se, joka pitää itseään suurten asioiden arvoisena olematta sitä, on tyhmänylpeä ja houkka. Se taas, joka pitää itseään vähempiarvoisena kuin mitä hän on, on pienisieluinen. Se, joka on vähäarvoinen ja pitää itseään sellaisena, on vaatimaton. Mutta se, joka pitää itseään suurten asioiden arvoisena ja on sitä, on suurisieluinen.

Kuten arvata saattaa, tyhmänylpeys ja pienisieluisuus ovat paheita, joskaan eivät Aristoteleen mukaan kovin pahoja sellaisia. Tyhmänylpeän ja pienisieluisen virhe on siinä, että heidän itsetuntemuksensa pettää ja heillä on tämän vuoksi vääränlainen käsitys omasta itsestään. Ongelma on kuitenkin lähinnä heidän omansa: kumpikaan ei paheellaan aiheuta vahinkoa muille kuin itselleen.

Vaatimaton on sinänsä oikeassa itsensä suhteen, mutta Aristoteles ei tästä huolimatta halua korottaa vaatimattomuutta hyveiden joukkoon, sillä vaatimattomuudesta puuttuu hänen mukaansa suuruus. Pienet voivat olla sieviä, kuten Aristoteles sanoo, ja heillä voi olla säännölliset piirteet, mutta vain suuret ovat komeita. Siksi ainoastaan suurisieluisuus täyttää hänen mukaansa hyveen kriteerit.

Suurisieluisen ihmisen on oltava ihmisenä suuri, sillä vain parhaat meistä voivat olla suurimpien asioiden arvoisia. Tämä tarkoittaa sitä, että suurisieluisella on oltava hallussaan kaikki hyveet. Ellei näin ole, hänen suurisieluisuutensa paljastuu ennemmin tai myöhemmin tyhmänylpeydeksi. Kuten Aristoteles toteaa, suurisieluisuus näyttää olevan eräänlainen hyveiden kruunu, sillä se tekee muut hyveet suuremmiksi eikä sitä ole ilman niitä.

Aristoteleen mukaan suurisieluinen ei tavoittele sitä, minkä perässä kaikki muut juoksevat. Hän omistaa mieluummin kauniita ja hyödyttömiä asioita kuin hyödyllisiä ja voittoja tuottavia. Hän on hidas innostumaan ja hän välittää enemmän totuudesta kuin siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Hän ei muistele kärsimäänsä pahaa, loukkausten hän antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jälkiä jättämättä. Hän ei pidä tärkeänä sitä, että häntä kiitetään, eikä hän puhu pahaa ihmisistä, ei edes vihollisistaan.

Suurisieluisuus on ennen kaikkea johtajien hyve. Ei sillä, että kaikkien suurisieluisten välttämättä tarvitsisi olla johtajia, sillä toki myös muut kuin johtavassa asemassa olevat saisivat kernaasti loistaa hyveissään. Mutta kaikkien johtajien soisi enemmän kuin mielellään olevan suurisieluisia, sillä johtajan jos kenen olisi hyvä olla ihmisenä suuri. Muussa tapauksessa hän ei ole tehtävänsä arvoinen.

Koskee myös tulevaa tasavallan presidenttiä.

Vaatimattomuudesta

kirjoittaja

Vaatimattomuus näyttäisi tarkoittavan erilaisia, jossain mielessä jopa vastakkaisia asioita riippuen siitä, onko kyse asioista vai ihmisistä. Vaatimaton hotelli on sellainen, jolla ei ole mitään syytä elvistellä. Vaatimaton ihminen taas on sellainen, jolla saattaisi hyvinkin olla kaikki syyt elvistelyyn, mutta joka ihan vain silkkaa vaatimattomuuttaan ei sitä tee.

Hyveet ovat kulttuurisidonnaisia, ja tämä näkyy myös vaatimattomuuden kohdalla. Perinteiseen suomalaiseen hyvevalikoimaan vaatimattomuus ilman muuta kuului. Vaatimattomuus kaunisti ja omakehu haisi. Aristoteles sen sijaan ei vaatimattomuutta hyveenä pitänyt. Päinvastoin.

Aristoteleen mukaan totuudellisuus on arvostettavaa ja tavoiteltavaa myös itsestä ja omista ominaisuuksista puhumisen tapauksessa. Se, joka vaatimattomuuttaan vähättelee itseään ja saavutuksiaan, toteuttaa näin toimiessaan valheellisuuden pahetta, olivat tarkoitusperät miten kauniit hyvänsä. Niin ikään valheellisesti mutta vielä moitittavammalla ja alhaisemmalla tavalla toimii kuitenkin kerskailija, joka ”omistaa itselleen kiitettäviä ominaisuuksia, joita hänellä ei ole, tai esittää ne suurempina kuin mitä ne ovat”. Siksi totuudellinen ihminen kallistuu joskus vaatimattomuuden eli itsensä vähättelyn puolelle, mikä ”vaikuttaa sopivalta, koska liioittelu on niin vastenmielistä”. (Nikomakhoksen etiikka IV, 7).

Nykysuomalaisten suhtautuminen vaatimattomuuteen näyttää olevan pikemmin aristoteelisilla kuin perinteisillä suomalaisilla linjoilla. Vaatimattomuus kuului aikaan, jolloin herrat olivat herroja ja narrit narreja, suutari sai luvan pysyä lestissään ja kuuseen kurkottajat tapasivat kapsahtaa katajikkoon. Tänä päivänä tapoihin kuuluu kertoilla somessa huimista seikkailuistaan räikeästi värittäen ja kuvailla työhaastattelussa kykyjään ja taitojaan vahvasti liioitellen. Eli jos tarkkoja ollaan, Aristoteleen näkökulmasta olemme heilahtaneet paheesta toiseen, ja valitettavasti vielä lievemmästä vakavampaan.

Siirtymisen vaatimattomuudesta kerskailuun voisi ehkä kauniisti selittää sillä, että olemme onnistuneet kasvattamaan itsellemme itsetunnon. Miksi vähätellä kielitaitoaan ja esiintymistään, kun pystyy kommunikoimaan kenen kanssa vain ja edustavuus on melkein Sanna Marinin luokkaa? Takana ovat ne ajat, jolloin Helsinkikin tuntui suurelta kaupungilta. Nyt on nähty Lontoot, Singaporet ja New Yorkit ja oltu kuin kotonaan kaikkialla.

Vaan onko kuitenkin niin, että oman erinomaisuuden esiin nostaminen ja pieni liioittelu kertovatkin juuri heikosta itsetunnosta? Ihmisen, jonka itsetunto on kyllin vahvoissa kantimissa, ei tarvitse aina ja kaikkialla tuoda esille omia saavutuksiaan? Hänellä on varaa olla vaatimaton?

Ehkä vaatimattomuuden suhteen pieni yleisen linjan tarkistus ja säätäminen voisi olla paikallaan. Vaatimattomuus on suotta aliarvioitu hyve. Liiallisuuksiin sen viljelyssä ei pidä mennä, mutta edelleenkin vaatimattomuus tiettyyn rajaan saakka kaunistaa ja tarkemmin haistellen omakehusta jää kyllä ilmaan vähän epämiellyttävä katku.

Jospa siis noudattaisimme Aristoteleen ohjetta: pysytään totuudessa, mutta ollaan kallellaan mieluummin hitusen vaatimattomuuden kuin vähääkään kerskailun suuntaan. Sillä vaatimattomuus on kuitenkin hyve.

Johdonmukaisuudesta

kirjoittaja

Puuhastelu on hauskaa. Lomalla ja vapaa-aikana on mukavaa puuhastella kaikenlaista ajattelematta sen kummemmin, että pitäisi saada jotakin aikaan. Voi unohtaa päämäärät, tavoitteet ja tarkoitukset, aikataulut ja tulosvastuut, esimiehen, tiimin ja asiakkaiden odotukset. Ja kun yksi puuha alkaa kyllästyttää, voi alkaa puuhata jotakin muuta. Voi vaikka ensin kaivaa hiekkaan ison kuopan, ja aikansa kaivettuaan täyttää sen viereen nousseella hiekkakasalla.

Työn maailmassa kaikki onkin sitten toisin. Työlle on aina jokin tarkoitus, jonka toteuttamiseen kaiken toiminnan pitäisi joko suoraan tai vähintään välillisesti tähdätä. Siinä missä puuhasteluun kuuluu vapaa assosiointi ja hyppiminen tekemisestä toiseen, työssä pitäisi kyetä pitämään katse tiukasti tavoitteessa ja pyrkimään kaiken aikaa johdonmukaisesti sitä kohti.

Johdonmukaisuus on välttämätön hyve kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Jos kasvattaja ei ole johdonmukainen omassa kasvatustyössään, kasvatuksesta on lapsille pelkkää haittaa. He eivät opi ymmärtämään, mitä ympärillä olevat heiltä odottavat ja toivovat, miten haluamansa asiat voi saada toteutumaan ja miten elämää ylipäätään eletään. Jos yrityksen johto, esihenkilöt ja työntekijät eivät johdonmukaisesti pyri toteuttamaan yrityksen tarkoitusta, tarkoitus ei toteudu ja koko yritys ennen pitkää kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Jos poliitikot ja muut päättäjät eivät onnistu rakentamaan johdonmukaisesti toimivaa yhteiskuntaa, yhteiskunta lakkaa lopulta kokonaan toimimasta.

Johdonmukaisuus on sitä vaikeampaa, mitä pidemmästä projektista ja suuremmasta kokonaisuudesta on kyse. Kolmen appelsiinin hakeminen omasta lähikaupasta on vielä helppo suunnitella mahdollisimman johdonmukaiseksi. Ensin mennään suorinta ja nopeinta tietä kauppaan, sitten kävellään hedelmätiskille, poimitaan appelsiinit, punnitaan ne ja lähdetään kassan kautta kotiin. Joululahjojen etsiminen sukulaisille ja ystäville suuresta kauppakeskuksesta on jo paljon vaikeampi rasti. Toiminnan johdonmukaisuutta haittaavat tietämättömyys siitä, mitä kenellekin ostaisi, ja päätä huumaava mahdollisuuksien runsaus. Ostosreissu venyy helposti tuntien mittaiseksi maratoniksi, jonka lopputuloksena on tyhjä ostoskassi ja vielä tyhjempi pää.

Johdonmukaisuuden toteutumista helpottaa yhteisten päämäärien selkeyttäminen, suurten kokonaisuuksien pilkkominen pienempiin osiin ja sen varmistaminen, että päämäärät ja keinot ovat keskenään yhteensopivat. Kun kaikki tietävät, mihin ollaan pyrkimässä, on helpompi varmistaa johdonmukainen eteneminen oikeaan suuntaan. Kun hahmotettavat kokonaisuudet eivät ole liian suuria, sivupoluille ajautumisen vaara on pieni ja niille eksymisen riski vielä pienempi. Ja kun toteutettaviksi suunnitellut toimenpiteet varmuudella johtavat toivottuun päämäärään, kaikki voivat kokea niiden johdonmukaisen toteuttamisen mielekkääksi.

Toki kasvatuksen, työn ja politiikan maailmassa on oltava sijaa myös vapaalle uudelleenajattelulle ja villeille ideoille, väliin jopa tietoiselle riskinotolle ja hulluttelulle, sillä kenenkään pää ei kestä alituista johdonmukaisuutta. Mutta silloin onkin jo kyse kokonaan toisesta hyveestä eli luovuudesta.

Tyytyvyydestä

kirjoittaja

Tyytyvyys on hassu sana ja kummallinen nimi hyveelle. Tyytyväisyys olisi sanana tutumpi ja hyveen nimeksikin luontevampi, ellei se johtaisi ajatuksia vikasuuntaan.

Aristoteles pohti aikoinaan, mikä hyve on, ja löysi hyveen olemukselle kolme mahdollista vaihtoehtoa: tunne, kyky tai luonteenpiirre. Tunteiksi hän sanoi kaikkea sitä, minkä kokemiseen liittyy nautintoa tai kärsimystä, kyvyiksi niitä elementtejä, joiden kautta ja avulla tunteita tunnetaan, ja luonteenpiirteiksi niitä, joiden johdosta tunteita tunnetaan hyvin tai huonosti.

Aristoteleen ratkaisu perustui siihen, että hyveet ovat jotakin, minkä perusteella ihmistä sanotaan hyväksi ihmiseksi. Tunteista ei ollut kyse, sillä tunteet eivät vielä tee ihmisestä ihmisenä hyvää. Samasta syystä hyveet eivät olleet myöskään kykyjä, sillä ihmistä ei kiitetä tai moitita siitä, että hän ylipäätään tuntee tai on tuntematta tunteita. Jäljelle jäi siis kolmas ja viimeinen vaihtoehto: hyveet ovat luonteenpiirteitä, joiden ansiosta tunnemme tunteita tilanteeseen nähden hyvällä ja oikealla tavalla.

Tyytyväisyys on meidän kielenkäytössämme tunne, joka vaihtelee ajanhetkestä ja tilanteesta toiseen. Juuri nyt saatan olla tyytyväinen lomamatkaani tai parisuhteeseeni, mutta muutaman päivän kuluttua rodoslaisen lomahotellin kärähdettyä maastopalossa ja turhan riitelyn tuhottua loputkin tunnelmasta, tyytyväisyyteen ei tunnu olevan enää mitään syytä. Tyytyvyys taas on se luonteenpiirre tai ominaisuus, jonka perusteella osaamme olla tyytyväisiä oikeaan aikaan oikeista asioista. Kuten esimerkiksi siitä, että henki kuitenkin säilyi, enin osa tavaroista ehdittiin saada palavasta hotellista turvaan ja kotimaahankin palattiin kumppanin kanssa vielä samalla koneella.

Tyytyvyys on ominaisuus, jonka ansiosta kykenemme tyytymään siihen, mitä olemme saavuttaneet, mitä meillä on tai mitä voimme vielä saada. Hyveenä tyytyvyys monen muun hyveen tavoin asettuu kahden paheen väliin. Paheesta käy se, että emme osaa tyytyä mihinkään. Että loputon ahneus saa meidät haalimaan kaikkea mahdollista monin verroin yli sen, mitä tarvitsemme. Että piiskaamme itseämme koko elämämme ajan aina vain uusiin saavutuksiin ja toteamme vasta kuolinvuoteella, ettei olisi kannattanut. Mutta paheesta on kyse myös silloin, kun tyydymme aivan liian vähään. Kun annamme itsellemme luvan olla edes pyrkimättä kohti jotakin parempaa tai kun turrutamme itsemme tiktok-videoilla sen sijaan, että lähtisimme ulkoilemaan tai lukisimme hyvän kirjan.

Tyytyvyys kuuluu tietyllä tavalla yhteen kohtuullisuuden hyveen kanssa. Jossain mielessä voisi sanoa tyytyvyyden edustavan kohtuullisuuden henkistä puolta ja osuvan yksiin sen kanssa, mitä kohtuutta noudattavan ihmisen korvien välissä tapahtuu kohtuuden toteutuessa. Kohtuullisuuden hyveen omaksunut ihminen ei ainoastaan jätä poimimatta lautaselleen liikaa herkkuja noutopöydästä vaan aidosti myös tyytyy siihen, mitä tuli ottaneeksi ja syöneeksi.

Kohtuullisuus myös asettaa rajat tyytyvyydelle hyveenä. Ihminen, joka yrittää vähemmän kuin häneltä voitaisiin kohtuudella odottaa, tyytyy liian vähään. Toisaalta myöskään sitä, joka tyytyy vasta siinä vaiheessa, kun kaikki kohtuuden rajat ovat jo tulleet ylitetyiksi, ei voi kiittää tyytyvyyden hyveen hallinnasta.

Tyytyvyyden hyveellisyys ylipäätään ei ole ihmiskunnan historiassa ollut itsestään selvä asia. Tästä merkkinä ovat monet inhimilliseen kulttuuriin liittyvät piirteet jatkuvan kasvun ideasta olympialiikkeen citius, altius, fortius -mottoon. Toisaalta voidaan täydellä syyllä kysyä, vaivaisivatko masennus, ahdistus ja riittämättömyyden tunne nykyihmistä vähemmän, jos olisimme paremmin sisäistäneet tyytyvyyden hyveen ja sen merkityksen. Viimeistään ihmisen omalla toiminnallaan aiheuttamat ilmastonmuutos ja luontokato nostavat tyytyvyyden joka tapauksessa elintärkeiden hyveiden joukossa kärkipäähän.