Lykeion julkaisee Antti Kylliäisen 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus ilmestyy heinäkuuta lukuunottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona. Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Lojaalisuudesta

kirjoittaja

Hyve on luonteenpiirre tai ominaisuus, joka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan tuottaa hyvää niin ihmiselle itselleen, ympäröivälle yhteisölle kuin koko toimintaympäristölle. Toiminta taas on hyveellistä silloin, kun sitä toteuttaa hyveellinen ihminen luonteensa mukaisesti, omasta tahdostaan ja valinnastaan ja tietäen, mitä on tekemässä. Toiminta ei siis ole ollut hyveellistä silloin, kun sinänsä hyvä teko on tehty sattumalta, vahingossa tai hetken mielijohteesta, pakotettuna tai painostuksen alla tai vailla harmainta aavistustakaan siitä, mitä oikein on tullut tehdyksi.

Olennaista on myös huomata, millaisilla asioilla ei hyveen mukaisessa toiminnassa ole eikä missään tapauksessa pidäkään olla minkäänlaista merkitystä. Yksi näistä seikoista on se, kenelle tai ketä varten hyvä teko tehdään.

Hyveellisessä toiminnassa liikkeelle panevana voimana ja ainoana vaikuttavana tekijänä on teon tekijän hyveellinen luonne. Ystävällinen ihminen ei ole ystävällinen ainoastaan niille, joista hän pitää tai jotka ovat itse ystävällisiä, vaan aivan kaikille, joiden kanssa sattuu olemaan tekemisissä. Avulias ihminen auttaa jokaista avun tarvitsijaa, oli tämä sitten ystävä, vihamies tai jotakin siltä väliltä. Hyveellisellä tavalla reilu on reilu myös niille, jotka toimivat itse kaikkea muuta kuin reilusti.

Sen sijaan, että hyveellinen ihminen välttäisi tekemästä hyvää niille, jotka eivät selvästikään ole hyveellisiä, hän päinvastoin pitää visusti huolen siitä, että erityisesti juuri näiden ihmisten kohdalla hänen toimintansa täyttää hyveellisyyden tiukimmatkin vaatimukset. Näin siksi, että hyvää tekemällä voi aina toivoa myös muuttavansa ympärillä olevien toimintaa parempaan suuntaan. Hyvällä on taipumus tarttua siinä missä haukotuksella tai flunssallakin.

On kuitenkin yksi hyve, joka muodostaa tässä suhteessa poikkeuksen.

Lojaalisuus on hyve, jonka status hyveenä riippuu täysin siitä, kenelle tai mille lojaalisuutta osoitetaan. Lojaalisuus sitä kohtaan, jolla on oikeus puolellaan, joka puolustaa heikkoja ja sorrettuja, joka joutuu kärsimään oikeamielisistä periaatteistaan tai joka pyrkii kaikessa toimimaan hyvin ja oikein, on mitä suurimmassa määrin hyveellistä. Lojaalisuus pienempiä kiusaavaa luokkatoveria, rasistisia mielipiteitä viljelevää kaveripiiriä, moraalittomasti toimivaa työnantajaa tai vastuuttomasti toimivaa ministeriä kohtaan ei sitä missään tilanteessa ole.

Sen, että konnien, roistojen ja muiden huonojen ihmisten asemaa ei kenenkään hyvään pyrkivän ihmisen pidä lojaalisuudellaan pönkittää, luulisi olevan itsestään selvää. Siksi onkin hämmentävää, miten hyvästä syystä lojaalisuutensa pois vetäneisiin ihmisiin on ollut tapana suhtautua. Heitä on suljettu yhteisön ulkopuolelle ja leimattu vasikoiksi, kantelupukeiksi ja oman pesän likaajiksi. Ikään kuin jo valmiiksi saastainen pesä likaantuisi enää yhtään enempää siitä, että sen saastaisuus tehdään kaikille näkyväksi.

EU:n Suomenkin lainsäädäntöön vuoden 2023 alusta alkaen pakottama whistleblower-käytäntö on selkeä askel siihen suuntaan, että lojaalisuutta ei enää kaikissa tilanteissa pidetä hyveen mukaisena toimintana. Surullista on, että whistleblower-lain perimmäinen tarkoitus on laittomuuksista ja väärinkäytöksistä ilmoittavan henkilön suojeleminen. Yhteiskunnassa, jossa hyvin ja oikein toimiva ihminen tarvitsee toimintansa vuoksi erityistä lain suojaa, on jotakin pahasti vialla.

Oikeamielisyydestä

kirjoittaja

Oikeamielisyyttä voi hyvällä syyllä sanoa kaikkien hyveiden äidiksi. Jolla se on, sillä on hallussaan kaikkein tärkein, jolta se puuttuu, sillä ei ole mitään. Se on kaiken moraalin ja eettisyyden välttämätön edellytys.

Oikeamielisyys on yksi niistä sanoista, joilla kreikan kielen dikaiosynē voidaan suomentaa. Dikaiosynēllä oli antiikin maailmassa monta merkitystä ja sen tyhjentävä selittäminen vaatisi kokonaan oman kirjansa tai paremminkin kirjasarjansa. Sekä Platonin että Aristoteleen teksteissä se käännetään yleensä ”oikeudenmukaisuudeksi”, mutta kumpikin filosofi antaa termille useita sekä keskenään erilaisia että kollegan tulkinnoista poikkeavia sisältöjä. Raamatussa dikaiosynē on Agricolan ajoista saakka suomennettu termillä ”vanhurskaus”, jonka sisällöstä ja merkityksestä useimmilla teologeillakaan ei taida olla selkeää kuvaa – mikä ei kerro niinkään teologikunnan oppineisuuden puutteesta kuin kristillisen opin sumeudesta.

Oikeamielisyys on hyvä sana kuvaamaan sitä, että ihmisellä on korkea moraali ja kiitettävä herkkyys eettisiä kysymyksiä kohtaan. Vaihtoehtoja punnitessaan ja ratkaisuja tehdessään oikeamielinen ihminen kysyy ensimmäiseksi ja viimeiseksi, mikä on hyvää ja oikein. Hänelle eettisyys on asia, joka on kaiken muun yläpuolella. Eettisesti kestämättömään ratkaisuun hän päätyy vain todellisen pakon edessä ja silloinkin vasta ankaran jaakobinpainin jälkeen.

Oikeamielisyyden hyveen soisi tietenkin löytyvän jokaisesta ihmisestä. Mutta aivan erityisesti oikeamielisyyttä tarvitsevat ne, joiden tehtävänä on johtaa muita, varsinkin siinä tapauksessa, että he haluavat rakentaa johtajuutensa jonkin muun kuin pelkän aseman antaman arvovallan varaan. Jos on olemassa yksi hyve, jonka avulla johtaja ansaitsee suurimman mahdollisen arvostuksen ja kunnioituksen, se on oikeamielisyys. Se on hyve, joka tekee johtajasta johtajana suuren.

Oikeamielisyys hyveenä tulee lähelle sitä, mitä Aristoteles tarkoittaa puhuessaan oikeudenmukaisuudesta sanan laajassa merkityksessä. Yksittäisenä hyveenä oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta, mutta sillä voidaan ymmärtää myös lainmukaisuutta. Lainmukaisuus taas on Aristoteleen ajattelussa paljon laajempi käsite kuin nykyihmisen mielessä. Se ei tarkoita ainoastaan erikseen säädettyjen lakien noudattamista vaan myös kaikkea sitä, mikä kuuluu eettisen kysymyksenasettelun piiriin.

Näin ymmärrettynä oikeudenmukaisuus – tai oikeamielisyys, jos haluamme selvyyden vuoksi käyttää tätä termiä – on paitsi hyve muiden joukossa myös kaikkien hyveiden summa.

Kuten Aristoteleskin antaa ymmärtää, oikeamielisyys ei aina ja joka tilanteessa tarkoita toimimista sääntöjen mukaan. Oikeamielisyys, silloinkin kun se ymmärretään lainmukaisuutena, on yksittäisten lakien ja sääntöjen yläpuolella. Oikeaa lakia on syytä kunnioittaa, mutta hätäisesti kokoon kyhätty laki on pakottavassa tilanteessa, tarkkaan harkiten ja hyvin perustellen voitava jättää omaan arvoonsa.

Oikeamielinen ei koskaan lakkaa kysymästä toiminnan eettisyyden perään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänellä pitäisi tai edes voisi aina olla kysymyksiinsä oikeat vastaukset. Etiikan ammattilaisetkaan eivät tiedä vastauksia kaikkiin oman alansa kysymyksiin puhumattakaan siitä, että he tulisivat joka tilanteessa toimineeksi oikein.

Toiminnan oikeellisuuden varmistamiseksi oikeamielisen johtajan olisi viisasta koota ympärilleen eri tavoin ajattelevia mutta eettisyyteen samalla vakavuudella suhtautuvia ihmisiä yhtä hyvin organisaation sisä- kuin ulkopuolelta. Yhden ihmisen, viisaimman ja terävimmänkään, on usein vaikea nähdä asioiden kaikkia puolia, mutta jo muutaman hengen ryhmältä tämä onnistuu paljon helpommin. Siihen nähden, miten suuri hyöty etiikassa on ryhmätyöstä ja asioiden jakamisesta, eettiset kysymykset nousevat kahvipöytä- ja käytäväkeskustelujen aiheiksi aivan liian harvoin.

Muutosvalmiudesta

kirjoittaja

Onko oikein panna muutokselle hanttiin ja pyrkiä pitämään kiinni vanhoista tavoista? Vai sukeltaako hyveellinen ihminen muutokseen intoa täynnä ja riemusta kiljuen?

On tilanteita, joissa muutoksen vastustaminen on ainoa oikea asenne. Silloin, kun muutos johtaa kohtuuttomaan kärsimykseen, jonkun oikeuksien polkemiseen tai perustelemattomaan ympäristön tuhoamiseen, on jokaisen kynnelle kykenevän aika nousta barrikadeille. Mutta puhtaasti periaatteellinen vastarinta kaikkea muutosta kohtaan ei ole järkevälle ihmiselle sopiva asenne. Näin asennoituessamme me käymme vastustamaan planetaarisia voimia ja ryhdymme taisteluun, jossa meillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. Siksi muutosvastarintaa ei koskaan voida pitää hyveenä, järkevän ihmisen hyvänä ominaisuutena.

Muutoshalukkuus ei ole hyveeksi muutosvastarintaa parempi ehdokas. Muutokseen tulisi sekä inhimillisistä että ekonomisista syistä olla aina hyvät perusteet. Toimivan asiaintilan muuttamisessa ei ole mitään järkeä, siitä seuraa useimmiten vain turhaa murhetta ja tarpeettomia kustannuksia.

Muutoshalukkuus vahvana ja vaikuttavana asenteena kasvattaa oleellisesti sitä mahdollisuutta, että muutoksia tehdään vain muutosten itsensä vuoksi. Pahimmillaan se johtaa Turun tautina tunnetun vanhan perusteettoman hävittämisen kaltaisiin ilmiöihin tai postmoderniin ultrapinnalliseen sekoiluun, jossa sen enempää päämäärällä kuin edes liikkeellä ei ole mitään väliä, kunhan vain koko ajan tapahtuu.

Siinä, missä sekä muutosvastarinta että muutoshalukkuus ovat hyveelliselle ihmiselle ongelmallisia ominaisuuksia, muutosvalmiuden voi perustellusti nostaa hyveiden joukkoon.

Muutosvalmius tarkoittaa periaatteellista valmiutta siihen, että maailma ympärillä ja oma asema siinä muuttuvat. Ihmisen, jolla on muutosvalmiuden hyve, ennakkoasenne muutosta kohtaan on neutraali. Hän ymmärtää, että jatkuva muutos on realiteetti, jonka kanssa on elettävä, ja hyväksyy tämän omassa elämässään.

Periaatteellinen valmius muutokseen ei hyveellisen ihmisen kohdalla tarkoita sitä, että hän suhtautuisi muutokseen kritiikittömästi ja olisi käytännössä aina valmis siihen. Muutoksen syillä ja odotettavissa olevilla seurauksilla on ratkaiseva merkitys sille, miten hän kulloisessakin tapauksessa muutokseen asennoituu. Jos muutos on huonosti perusteltu tai kaikkia sen seurauksia ei ole riittävässä määrin selvitetty, muutokseen myönteisestikin suhtautuvalla on täysi syy lyödä jarrut päälle ja vaatia prosessin keskeyttämistä.

Paitsi muutosprosessiin ja sen perusteluihin liittyvät kyseenalaisuudet myös yhteisöllisyydessä ja esihenkilötyössä eteen tulevat ongelmat saattavat kääntää sinänsä muutokseen valmiin työntekijän vastahankaan. Turvallisen työilmapiirin puuttuminen, huoli oikeudenmukaisuuden toteutumisesta, säröt esihenkilön ja alaisten välisessä luottamuksessa ja puutteet muutosta ja sen syitä koskevassa tiedotuksessa ovat kaikki tekijöitä, jotka nakertavat työntekijän valmiutta muutokseen. Siksi muutosvalmiuden puutteesta ei koskaan pidä mennä syyttämään yksilöitä ennen kuin syyt heidän asenteeseensa on tarkoin selvitetty.

Omaa parastaan ajattelevan työntekijän ei kuitenkaan kannata etsiä syitä kielteiseen asenteeseensa muutoksia kohtaan pelkästään ympäriltään vaan myös omasta pääkopastaan. Maailmassa, jossa muutos on jatkuvaa ja väistämätöntä, jatkuva muutosvastarinta tekee elämän raskaaksi ja vaikeaksi. Sen, joka kasvattamalla itsensä muutosvalmiuden hyveeseen kykenee vapautumaan ainaisesta ahdistumisesta ja mielensä pahoittamisesta, kannattaa se jo oman hyvinvointinsa vuoksi tehdä.

Uhrautuvuudesta

kirjoittaja

Hyveet ovat kulttuuri- ja tilannesidonnaista tavaraa. Eri aikoina eri kulttuureissa on pidetty erilaisia luonteenominaisuuksia hyvinä ja tavoittelemisen arvoisina. Antiikin ajan Rooman tasavallassa arvostettiin aivan erilaisia hyveitä kuin Shakespearen ajan Lontoossa tai 1960-luvun helsinkiläisessä lähiössä. Ne hyveet, jotka tekivät Troijan sotaan lähteneistä kreikkalaisista urhoista hyviä sotureita, olivat jotakin aivan muuta kuin ne, joita työssään tarvitsee Hyvinkään sairaalan synnytysosastolla yövuoroa tekevä kätilö.

Hyvän käsityksen ajan vaikutuksesta hyvekäsityksiin saa perehtymällä siihen, millaisiin hyveisiin suomalainen kansakoulu sata vuotta kestäneen historiansa aikana pyrki lapsia kasvattamaan. Kansakoulun aloittaessa kasvatustehtäväänsä 1860-luvulla ihanteina olivat muiden muassa häveliäisyys, täsmällisyys, rauhallisuus sekä ennen kaikkea ehdoton kuuliaisuus, kun taas kansakoululaitoksen viimeisinä vuosikymmeninä sotien jälkeen pinnalla olivat tasa-arvoisuuden, suvaitsevaisuuden ja solidaarisuuden hyveet. Matkan varrella kasvatuksen keskiössä olivat ehtineet käväistä monen muun ohella sävyisyys, itseensä luottaminen, itsekuri ja rehellisyys.

Yksi niistä hyveistä, jotka säilyivät kansakoulun kasvatusihanteina koko vuosisadan ajan aina peruskoulun tuloon saakka, oli uhrautuvuus – niin oudolta kuin tämä kuulostaakin. On helppo ymmärtää uhrautuvuuden kuuluneen kansakoulun alkuvaiheiden hyvelistauksissa esiintyneiden kummajaisten joukkoon. Uhrautuvuus epäilemättä sopi hyvin myös nuoren tasavallan ihanteisiin 1920-luvulla sekä tietenkin uutta suursotaa enteileviin virtauksiin 1930-luvulla. Mutta sitä, että uhrautuvuus säilytti asemansa vielä 1960-luvun koulukasvatuksessakin, on vaikea ymmärtää. Sen verran kaukaiseen menneisyyteen uhrautuvuus hyveenä tuntuu kuitenkin nykyihmisen mielessä kuuluvan.

Uhrautuvuus sinänsä ei ole maailmasta mihinkään kadonnut. Työelämässä itsensä sekä oman aikansa ja vapautensa uhraaminen on arkipäivää, joissakin hommissa ennemmin sääntö kuin poikkeus. Mutta hyveenä työelämän edellyttämää uhrautuvuutta ei voi pitää. Näin juuri siksi, että niin monen kohdalla uhrautuvuutta nimenomaan edellytetään. Hyveessä olennaista on siihen kuuluva valinnanvapaus. Hyve ei ole hyve, ellei ihminen voi itse vapaasti päättää, toimiiko sen mukaan vai ei. Työelämässä monen on pakko valita joko uhrautuminen tai potkut, eivätkä nämä kaksi vaihtoehtoa vielä ihan riitä täyttämään aidon valinnanvapauden kriteerejä.

Toinen ehto, joka ominaisuuden on välttämättä täytettävä toimiakseen hyveen tavoin, on hyvän tuottaminen sekä ihmiselle itselleen että ympäröivälle yhteisölle. Tämäkään ehto ei uhrautuvuuden tapauksessa yleensä täyty. Itsensä työuralle ja työnantajan edulle uhraava työn orja toimii vastoin omaansa mutta myös yhteisönsä etua antamalla työyhteisölleen vääränlaisen esimerkin ja viedessään läheisiltään yhteistä aikaa.

Kaikesta huolimatta uhrautuvuus voi edelleen toimia myös hyveenä. Näin käy esimerkiksi silloin, kun ihminen uhrautuu jonkin sellaisen asian vuoksi, jonka rinnalla oma aika, vapaus tai jopa henki tuntuu kovin halvalta hinnalta. Monella luonnonsuojelijalla on tästä kokemusta, kymmenillä tuhansilla ukrainalaisilla aivan liiankin kanssa. Voi vain toivoa maailman kehittyvän sellaiseen suuntaan, että uhrautuvuus hyveenä olisi mahdollisimman harvinainen.