Lykeion julkaisee Antti Kylliäisen 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus ilmestyy heinäkuuta lukuunottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona. Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Uhrautuvuudesta

kirjoittaja

Hyveet ovat kulttuuri- ja tilannesidonnaista tavaraa. Eri aikoina eri kulttuureissa on pidetty erilaisia luonteenominaisuuksia hyvinä ja tavoittelemisen arvoisina. Antiikin ajan Rooman tasavallassa arvostettiin aivan erilaisia hyveitä kuin Shakespearen ajan Lontoossa tai 1960-luvun helsinkiläisessä lähiössä. Ne hyveet, jotka tekivät Troijan sotaan lähteneistä kreikkalaisista urhoista hyviä sotureita, olivat jotakin aivan muuta kuin ne, joita työssään tarvitsee Hyvinkään sairaalan synnytysosastolla yövuoroa tekevä kätilö.

Hyvän käsityksen ajan vaikutuksesta hyvekäsityksiin saa perehtymällä siihen, millaisiin hyveisiin suomalainen kansakoulu sata vuotta kestäneen historiansa aikana pyrki lapsia kasvattamaan. Kansakoulun aloittaessa kasvatustehtäväänsä 1860-luvulla ihanteina olivat muiden muassa häveliäisyys, täsmällisyys, rauhallisuus sekä ennen kaikkea ehdoton kuuliaisuus, kun taas kansakoululaitoksen viimeisinä vuosikymmeninä sotien jälkeen pinnalla olivat tasa-arvoisuuden, suvaitsevaisuuden ja solidaarisuuden hyveet. Matkan varrella kasvatuksen keskiössä olivat ehtineet käväistä monen muun ohella sävyisyys, itseensä luottaminen, itsekuri ja rehellisyys.

Yksi niistä hyveistä, jotka säilyivät kansakoulun kasvatusihanteina koko vuosisadan ajan aina peruskoulun tuloon saakka, oli uhrautuvuus – niin oudolta kuin tämä kuulostaakin. On helppo ymmärtää uhrautuvuuden kuuluneen kansakoulun alkuvaiheiden hyvelistauksissa esiintyneiden kummajaisten joukkoon. Uhrautuvuus epäilemättä sopi hyvin myös nuoren tasavallan ihanteisiin 1920-luvulla sekä tietenkin uutta suursotaa enteileviin virtauksiin 1930-luvulla. Mutta sitä, että uhrautuvuus säilytti asemansa vielä 1960-luvun koulukasvatuksessakin, on vaikea ymmärtää. Sen verran kaukaiseen menneisyyteen uhrautuvuus hyveenä tuntuu kuitenkin nykyihmisen mielessä kuuluvan.

Uhrautuvuus sinänsä ei ole maailmasta mihinkään kadonnut. Työelämässä itsensä sekä oman aikansa ja vapautensa uhraaminen on arkipäivää, joissakin hommissa ennemmin sääntö kuin poikkeus. Mutta hyveenä työelämän edellyttämää uhrautuvuutta ei voi pitää. Näin juuri siksi, että niin monen kohdalla uhrautuvuutta nimenomaan edellytetään. Hyveessä olennaista on siihen kuuluva valinnanvapaus. Hyve ei ole hyve, ellei ihminen voi itse vapaasti päättää, toimiiko sen mukaan vai ei. Työelämässä monen on pakko valita joko uhrautuminen tai potkut, eivätkä nämä kaksi vaihtoehtoa vielä ihan riitä täyttämään aidon valinnanvapauden kriteerejä.

Toinen ehto, joka ominaisuuden on välttämättä täytettävä toimiakseen hyveen tavoin, on hyvän tuottaminen sekä ihmiselle itselleen että ympäröivälle yhteisölle. Tämäkään ehto ei uhrautuvuuden tapauksessa yleensä täyty. Itsensä työuralle ja työnantajan edulle uhraava työn orja toimii vastoin omaansa mutta myös yhteisönsä etua antamalla työyhteisölleen vääränlaisen esimerkin ja viedessään läheisiltään yhteistä aikaa.

Kaikesta huolimatta uhrautuvuus voi edelleen toimia myös hyveenä. Näin käy esimerkiksi silloin, kun ihminen uhrautuu jonkin sellaisen asian vuoksi, jonka rinnalla oma aika, vapaus tai jopa henki tuntuu kovin halvalta hinnalta. Monella luonnonsuojelijalla on tästä kokemusta, kymmenillä tuhansilla ukrainalaisilla aivan liiankin kanssa. Voi vain toivoa maailman kehittyvän sellaiseen suuntaan, että uhrautuvuus hyveenä olisi mahdollisimman harvinainen.

Lujuudesta

kirjoittaja

Antiikin filosofit ymmärsivät hyveen kohtuullisen laajasti. Heidän ajattelussaan hyveet olivat ne ominaisuudet, jotka tekevät oliosta omassa lajissaan hyvän. Oliolla he tarkoittivat näin sanoessaan jokseenkin kaikkea, mikä oli olemassa ja millä oli jokin tehtävä, ei ainoastaan ihmisiä tai edes kaikkia eläviä luontokappaleita. Niinpä Aristoteleen mukaan esimerkiksi veitsen tehtävänä oli leikkaaminen ja veitsen hyveinä näin ollen kaikki ne ominaisuudet, jotka tekivät veitsestä tähän tarkoitukseen hyvän työkalun. Kuten esimerkiksi terävyys.

Lujuuden voi hyvin laskea kuuluvaksi samaan sarjaan terävyyden kanssa. Monenkin asian, aineen ja tavaran käyttökelpoisuus perustuu ennen kaikkea niiden lujuuteen. Heikolla teräksellä ja höttöisellä betonilla ei tee mitään. Niistä rakennetut sillat ja talot tapaavat romahtaa omia aikojaan. Farkkukankaan paras ominaisuus on lujuus, jonka ansiosta siitä tehdyt housut kestävät kovaakin käyttöä. Eikä pienimmästäkin venytyksestä katkeavalla kuminauhalla tee mitään.

Lujuus on kuitenkin myös inhimillinen ominaisuus. Luja ihminen on sellainen, joka pitää pintansa tiukassakin paikassa murtumatta tai taipumatta. Hän on lahjomaton, eivätkä häneen tehoa uhkailu tai kiristäminenkään. Tällaisia ihmisiä tarvitaan, kun on olemassa periaatteita, joista ei voida tinkiä, tai heikompia, joita on puolustettava oman turpiin saamisen uhallakin.

Työelämässä lujuus on ominaisuus, jota soisi löytyvän erityisesti johtavissa asemissa olevilta. Ei sillä, että lujuus kuuluisi johtamisen hyveiden joukossa mitenkään niihin jokapäiväisimpiin. Johtajan arjessa sellaiset hyveet kuin oikeudenmukaisuus, luottavaisuus, arvostavuus ja keskustelevuus ovat toivon mukaan paljon lujuutta kovemmassa käytössä. Jos kaikki menee hyvin, lujuutta ei tarvitse koskaan edes osoittaa. Mutta jos lujuutta jonain päivänä tarvitaan, sitä on syytä löytyä, tai kaikki on menetetty.

Johtamisen hyveenä lujuus on pahan päivän hyve. Sille on käyttöä silloin, kun vastuu pitää vaikeassa tilanteessa kantaa, maksoi mitä maksoi. Sitä tarvitsee perheyrityksen toimitusjohtaja, joka joutuu ampumaan alas omistajien kylläkin liiketaloudellisesti järkevän mutta eettisesti enemmän kuin arveluttavan ja juridisesti vähintäänkin kyseenalaisen suunnitelman. Ja sitä tarvitsee pääministeri, jonka toisen hallituspuolueen kansanedustajat tekevät naurunalaiseksi vinoilemalla avoimesti hänen sanomisilleen. Ellei toimitusjohtaja tällaisessa tapauksessa valitse mukautumisen sijaan eroamista ja pääministeri tyhjien puheiden sijaan kaada hallitusta, he ansaitsevat kohtalonsa.

Monien muiden hyveiden tavoin lujuuskin tarvitsee hyveen tavalla toimiakseen rinnalleen tukun toisia hyveitä. Periaatteiden takana on syytä lujana seistä vain siinä tapauksessa, että periaatteet ovat oikeasti sen arvoisia. Periaatteita, jotka eivät kestä asiallista kritiikkiä, ei ole syytä alun alkaenkaan saati katkeraan loppuun saakka puolustaa. Hyveellistä lujuutta ei edusta se poliitikko, joka ei suostu peruuttamaan rasistisia puheitaan ja pyytämään niitä anteeksi, kuten ei myöskään se puoluejohtaja, joka omiensa kunniattomia puheita puolustamalla osoittaa itse jakavansa samat alhaiset ajatukset ja mielipiteet.

Lujuus on parhaiden hyve. Muiden kohdalla se tulee vain alleviivanneeksi heidän heikkouksiaan.

Kaukonäköisyydestä

kirjoittaja

Elämme vaikeita aikoja. Ja silloin, kun vaikeita aikoja eletään, on syytä olla tarkkana. On tartuttava hetkeen ja pidettävä katse siinä, mitä tapahtuu. Keskityttävä ja fokusoitava. Ettei vain jotain ratkaisevan tärkeää pääse menemään ohi silmien.

Vaikka kaikki olennainen tässä ja nyt on kyettävä ottamaan huomioon, olisi kuitenkin välttämätöntä katsoa myös eteenpäin. Tämän hetken jälkeen edessä on näet tulevaisuus, ja se vaatii oman huomionsa jo nyt. Samaan aikaan, kun kaikki olemassa olevat langat on pystyttävä pitämään käsissä, pitäisi osata hahmottaa, missä seuraavat elintärkeät säikeet kulkevat ja mihin ne johtavat. Kaukonäköisyyden hyveensä ansiosta parhaat meistä onnistuvat tässä.

Viime aikoina on muistuteltu siitä, että sodat eivät näinä ankeina ole aikoina se ainoa asia, johon pitäisi keskittyä. Sodat syttyvät ja ennen pitkää myös sammuvat, mutta ilmastonmuutos ja luontokato eivät valitettavasti ole katoamassa minnekään. Siksi kaikkia liikeneviä euroja ei tässäkään tilanteessa pitäisi sijoittaa puolustusteollisuuteen, niin tärkeää kuin varustautuminen Venäjän mahdolliseen hyökkäykseen onkin.

Vallalla tuntuu olevan ajattelu, jonka mukaan luonnon ja ympäristön ongelmiin ehditään palata sitten, kun maanpuolustus on ensin saatu kuntoon. Juuri tällaiset näkemykset edustavat kaukonäköisyyden hyveen vastakohtana olevaa lyhytnäköisyyden pahetta. Ilmastonmuutokseen ja luontokatoon ei nimittäin ehditä palata tuonnempana, ne kun etenevät ja pahenevat hetki hetkeltä kaiken aikaa. Jos annamme itsellemme luvan unohtaa niiden aiheuttama uhka edes hetkeksi, tulemme ampuneeksi itseämme tykillä jalkaan.

Toinen osoitus kohtalokkaasta lyhytnäköisyydestä on se talouskasvuun liittyvä uskonnollinen hurmos, jonka vallassa suomalainen yhteiskunta ja koko maailma tuntuvat olevan. Odotamme käppyröiden kääntymistä nousuun kuin muinaiset juutalaiset messiasta. Kunhan talouskasvu pääsee kunnolla vauhtiin, ongelmat pyyhkiytyvät pois ja valtakunnassa on taas kaikki hyvin.

Kaukonäköinen ymmärtäisi, että talouskasvun käynnistyminen parhaimmillaankin vain lykkäisi vääjäämättä edessä olevaa romahdusta hiukan tuonnemmaksi. Kaiken rakentaminen jatkuvan kasvun varaan planeetalla, jonka väkimäärä on kääntymässä laskuun ja luonnonvarat ehtymässä, on yksinkertaisesti järjetöntä. Pää tulee joka tapauksessa vetävän käteen, vaikka kuinka sijoittaisimme osakkeisiin ja yrittäisimme vakuuttaa markkinoita siitä, että jotain on ihan totta aivan kohta tai ainakin melkein kohta ehkä tapahtumassa. Alkaisi olla korkea aika ryhtyä miettimään vaihtoehtoja nykyiselle taloudelliselle järjestelmälle, ellemme halua viimeistään muutaman sukupolven kuluttua tulla yllätetyiksi housut kintuissa.

Järjestelmän romahtaminen tai edes luontokadon toteutuminen pahimman mahdollisen skenaarion mukaan ei merkitse maailmanloppua. Elämää jatkamaan jää joka tapauksessa jonkinlainen joukko eliöitä, hyvässä lykyssä ehkä pieni joukko ihmisiäkin. Mutta kaukonäköisyyden hyveen avulla voimme olennaisesti pehmentää pudotusta, ehkä jopa välttää varsinaisen romahduksen. Jos vain videoiden tuijottelulta ja somettamiselta ennätämme.

Välittävyydestä

kirjoittaja

Suomen kieli toimii joskus aika hauskasti. Lause ”välittävyys on johdon hyve” voidaan tulkita kahdella aivan erilaisella tavalla, joista toinen liittyy sähkötekniikkaan ja toinen yritysetiikkaan. Antiikin filosofit olisivat pitäneet myös edellistä tulkintaa täysin luonnollisena. Heidän ajattelussaan hyveet kuuluivat paitsi elävien myös niiden elottomien olioiden maailmaan, joilla oli jokin tehtävä. Esimerkiksi veitsen hyveenä oli leikata, joten veitsen hyveenä oli terävyys. Jos antiikin Ateena olisi kytketty sähköverkkoon, välittävyyttä olisi ilman muuta pidetty johtimien ja kaapeleiden toiminnan kannalta välttämättömänä hyveenä.

Nykyihmiselle välittävyys on ennen kaikkea ihmisen hyve. Kreikan kielen sana arete, jolla Platonin ja Aristoteleen maailmassa saatettiin viitata yhtä hyvin ihmisiin, eläimiin kuin kaikenlaisiin tarvekaluihin, käännettäisiin viimemainittujen tapauksessa nykyään ennemminkin erinomaisuudeksi kuin hyveeksi. Elias Lönnrotin keksimä hyve toimii ennen kaikkea etiikan ja moraalifilosofian terminä ja kuuluu sellaisena ihmisten maailmaan.

Kielitoimiston sanakirja antaa verbille välittää useita erilaisia merkityksiä. Näistä välittävyyteen hyveenä liittyy ennen kaikkea merkitys pitää jkta t. jtak tärkeänä, merkitsevänä, läheisenä tms. Hyveellisellä tavalla välittävälle ihmiselle kaikki ei ole yhdentekevää.

Useiden hyveinä pidettyjen ominaisuuksien tapauksessa hyveellisyyden kannalta ratkaisevaa on se, millä tavoin ja missä määrin ihminen viljelee kyseistä ominaisuutta omassa toiminnassaan. Suvaitsevaisuus ja huumorintajuisuus ovat esimerkkejä hyveistä, jotka noudattavat Aristoteleen aikanaan muotoilemaa keskivälisyyden periaatetta. Ne, jotka suvaitsevat liikaa tai liian vähän, eivät ole hyveellisiä, eivät myöskään ne, jotka lyövät kaiken leikiksi tai eivät päinvastoin ymmärrä huumoria ollenkaan.

Välittävyys ei kuulu niiden ominaisuuksien joukkoon, joissa hyve löytyy kahden ääripäissä sijaitsevan paheen välistä. Välittävyyden hyveellisyyden kannalta olennaista ei ole niinkään se, välittääkö jostakin liikaa tai liian vähän, vaan se, mistä ylipäätään välittää.

Hyveellisellä tavalla välittävä ihminen välittää niistä asioista, jotka ovat välittämisen arvoisia, ennen kaikkea siis niistä, jotka ovat itsessään hyviä ja arvokkaita: toisista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan ja tunteistaan, eläimistä, luonnosta ja ympäristöstä. Asioiden painoarvoa punnitessaan hän osaa erottaa toisistaan arvot ja välineet ja asettaa edelliset jälkimäisten edelle. Rahaa ja omaa arvovaltaa tärkeämpiä hänelle ovat totuus, oikeus, vapaus, turvallisuus, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.

Välittävyys kuuluu hyveenä meille kaikille, mutta kuten tämän kirjoituksen alussa todettiin, erityisesti sen voidaan ajatella olevan johdon hyve. Sitä soisi löytyvän ennen kaikkea niiltä, jotka tekevät päätöksiä myös muiden kuin omasta puolestaan ja joilla on valtaa vaikuttaa toisten ihmisten elämään. Jos päättäjät eivät osaa asettua alamaistensa asemaan ja jaksa välittää heidän hyvästään, he saavat aikaan pahaa jälkeä.

On selvää, että suurten kokonaisuuksien johtajilla on vastuu suurista asioista, yrityksen johdolla yrityksen ja ministereillä koko yhteiskunnan toiminnasta. Mutta toimitusjohtaja, joka ajattelee vain yrityksen tuloksen maksimoimista, on huono johtaja, ja ministeri, joka ei löydä itsestään myötätuntoa heikossa asemassa olevia kohtaan, on kelvoton ministeri.