Oikeamielisyyttä voi hyvällä syyllä sanoa kaikkien hyveiden äidiksi. Jolla se on, sillä on hallussaan kaikkein tärkein, jolta se puuttuu, sillä ei ole mitään. Se on kaiken moraalin ja eettisyyden välttämätön edellytys.

Oikeamielisyys on yksi niistä sanoista, joilla kreikan kielen dikaiosynē voidaan suomentaa. Dikaiosynēllä oli antiikin maailmassa monta merkitystä ja sen tyhjentävä selittäminen vaatisi kokonaan oman kirjansa tai paremminkin kirjasarjansa. Sekä Platonin että Aristoteleen teksteissä se käännetään yleensä ”oikeudenmukaisuudeksi”, mutta kumpikin filosofi antaa termille useita sekä keskenään erilaisia että kollegan tulkinnoista poikkeavia sisältöjä. Raamatussa dikaiosynē on Agricolan ajoista saakka suomennettu termillä ”vanhurskaus”, jonka sisällöstä ja merkityksestä useimmilla teologeillakaan ei taida olla selkeää kuvaa – mikä ei kerro niinkään teologikunnan oppineisuuden puutteesta kuin kristillisen opin sumeudesta.

Oikeamielisyys on hyvä sana kuvaamaan sitä, että ihmisellä on korkea moraali ja kiitettävä herkkyys eettisiä kysymyksiä kohtaan. Vaihtoehtoja punnitessaan ja ratkaisuja tehdessään oikeamielinen ihminen kysyy ensimmäiseksi ja viimeiseksi, mikä on hyvää ja oikein. Hänelle eettisyys on asia, joka on kaiken muun yläpuolella. Eettisesti kestämättömään ratkaisuun hän päätyy vain todellisen pakon edessä ja silloinkin vasta ankaran jaakobinpainin jälkeen.

Oikeamielisyyden hyveen soisi tietenkin löytyvän jokaisesta ihmisestä. Mutta aivan erityisesti oikeamielisyyttä tarvitsevat ne, joiden tehtävänä on johtaa muita, varsinkin siinä tapauksessa, että he haluavat rakentaa johtajuutensa jonkin muun kuin pelkän aseman antaman arvovallan varaan. Jos on olemassa yksi hyve, jonka avulla johtaja ansaitsee suurimman mahdollisen arvostuksen ja kunnioituksen, se on oikeamielisyys. Se on hyve, joka tekee johtajasta johtajana suuren.

Oikeamielisyys hyveenä tulee lähelle sitä, mitä Aristoteles tarkoittaa puhuessaan oikeudenmukaisuudesta sanan laajassa merkityksessä. Yksittäisenä hyveenä oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta, mutta sillä voidaan ymmärtää myös lainmukaisuutta. Lainmukaisuus taas on Aristoteleen ajattelussa paljon laajempi käsite kuin nykyihmisen mielessä. Se ei tarkoita ainoastaan erikseen säädettyjen lakien noudattamista vaan myös kaikkea sitä, mikä kuuluu eettisen kysymyksenasettelun piiriin.

Näin ymmärrettynä oikeudenmukaisuus – tai oikeamielisyys, jos haluamme selvyyden vuoksi käyttää tätä termiä – on paitsi hyve muiden joukossa myös kaikkien hyveiden summa.

Kuten Aristoteleskin antaa ymmärtää, oikeamielisyys ei aina ja joka tilanteessa tarkoita toimimista sääntöjen mukaan. Oikeamielisyys, silloinkin kun se ymmärretään lainmukaisuutena, on yksittäisten lakien ja sääntöjen yläpuolella. Oikeaa lakia on syytä kunnioittaa, mutta hätäisesti kokoon kyhätty laki on pakottavassa tilanteessa, tarkkaan harkiten ja hyvin perustellen voitava jättää omaan arvoonsa.

Oikeamielinen ei koskaan lakkaa kysymästä toiminnan eettisyyden perään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänellä pitäisi tai edes voisi aina olla kysymyksiinsä oikeat vastaukset. Etiikan ammattilaisetkaan eivät tiedä vastauksia kaikkiin oman alansa kysymyksiin puhumattakaan siitä, että he tulisivat joka tilanteessa toimineeksi oikein.

Toiminnan oikeellisuuden varmistamiseksi oikeamielisen johtajan olisi viisasta koota ympärilleen eri tavoin ajattelevia mutta eettisyyteen samalla vakavuudella suhtautuvia ihmisiä yhtä hyvin organisaation sisä- kuin ulkopuolelta. Yhden ihmisen, viisaimman ja terävimmänkään, on usein vaikea nähdä asioiden kaikkia puolia, mutta jo muutaman hengen ryhmältä tämä onnistuu paljon helpommin. Siihen nähden, miten suuri hyöty etiikassa on ryhmätyöstä ja asioiden jakamisesta, eettiset kysymykset nousevat kahvipöytä- ja käytäväkeskustelujen aiheiksi aivan liian harvoin.

Hyveet ovat kulttuuri- ja tilannesidonnaista tavaraa. Eri aikoina eri kulttuureissa on pidetty erilaisia luonteenominaisuuksia hyvinä ja tavoittelemisen arvoisina. Antiikin ajan Rooman tasavallassa arvostettiin aivan erilaisia hyveitä kuin Shakespearen ajan Lontoossa tai 1960-luvun helsinkiläisessä lähiössä. Ne hyveet, jotka tekivät Troijan sotaan lähteneistä kreikkalaisista urhoista hyviä sotureita, olivat jotakin aivan muuta kuin ne, joita työssään tarvitsee Hyvinkään sairaalan synnytysosastolla yövuoroa tekevä kätilö.

Hyvän käsityksen ajan vaikutuksesta hyvekäsityksiin saa perehtymällä siihen, millaisiin hyveisiin suomalainen kansakoulu sata vuotta kestäneen historiansa aikana pyrki lapsia kasvattamaan. Kansakoulun aloittaessa kasvatustehtäväänsä 1860-luvulla ihanteina olivat muiden muassa häveliäisyys, täsmällisyys, rauhallisuus sekä ennen kaikkea ehdoton kuuliaisuus, kun taas kansakoululaitoksen viimeisinä vuosikymmeninä sotien jälkeen pinnalla olivat tasa-arvoisuuden, suvaitsevaisuuden ja solidaarisuuden hyveet. Matkan varrella kasvatuksen keskiössä olivat ehtineet käväistä monen muun ohella sävyisyys, itseensä luottaminen, itsekuri ja rehellisyys.

Yksi niistä hyveistä, jotka säilyivät kansakoulun kasvatusihanteina koko vuosisadan ajan aina peruskoulun tuloon saakka, oli uhrautuvuus – niin oudolta kuin tämä kuulostaakin. On helppo ymmärtää uhrautuvuuden kuuluneen kansakoulun alkuvaiheiden hyvelistauksissa esiintyneiden kummajaisten joukkoon. Uhrautuvuus epäilemättä sopi hyvin myös nuoren tasavallan ihanteisiin 1920-luvulla sekä tietenkin uutta suursotaa enteileviin virtauksiin 1930-luvulla. Mutta sitä, että uhrautuvuus säilytti asemansa vielä 1960-luvun koulukasvatuksessakin, on vaikea ymmärtää. Sen verran kaukaiseen menneisyyteen uhrautuvuus hyveenä tuntuu kuitenkin nykyihmisen mielessä kuuluvan.

Uhrautuvuus sinänsä ei ole maailmasta mihinkään kadonnut. Työelämässä itsensä sekä oman aikansa ja vapautensa uhraaminen on arkipäivää, joissakin hommissa ennemmin sääntö kuin poikkeus. Mutta hyveenä työelämän edellyttämää uhrautuvuutta ei voi pitää. Näin juuri siksi, että niin monen kohdalla uhrautuvuutta nimenomaan edellytetään. Hyveessä olennaista on siihen kuuluva valinnanvapaus. Hyve ei ole hyve, ellei ihminen voi itse vapaasti päättää, toimiiko sen mukaan vai ei. Työelämässä monen on pakko valita joko uhrautuminen tai potkut, eivätkä nämä kaksi vaihtoehtoa vielä ihan riitä täyttämään aidon valinnanvapauden kriteerejä.

Toinen ehto, joka ominaisuuden on välttämättä täytettävä toimiakseen hyveen tavoin, on hyvän tuottaminen sekä ihmiselle itselleen että ympäröivälle yhteisölle. Tämäkään ehto ei uhrautuvuuden tapauksessa yleensä täyty. Itsensä työuralle ja työnantajan edulle uhraava työn orja toimii vastoin omaansa mutta myös yhteisönsä etua antamalla työyhteisölleen vääränlaisen esimerkin ja viedessään läheisiltään yhteistä aikaa.

Kaikesta huolimatta uhrautuvuus voi edelleen toimia myös hyveenä. Näin käy esimerkiksi silloin, kun ihminen uhrautuu jonkin sellaisen asian vuoksi, jonka rinnalla oma aika, vapaus tai jopa henki tuntuu kovin halvalta hinnalta. Monella luonnonsuojelijalla on tästä kokemusta, kymmenillä tuhansilla ukrainalaisilla aivan liiankin kanssa. Voi vain toivoa maailman kehittyvän sellaiseen suuntaan, että uhrautuvuus hyveenä olisi mahdollisimman harvinainen.