121-blogi

Rehellisyydestä

Miten pitäisi suhtautua totuudessa pysymiseen? Rehellisyyttä on tietysti aina pidetty hyvän ihmisen ominaisuutena, mutta onko se oikeasti sitä? Eikö ole niin, että ehdoton totuudesta kiinni pitäminen on jotenkin luonnotonta? Vai miksi muuten ajattelemme, että ellei lapsi tietyssä kehityksensä vaiheessa opi valehtelemaan, hänessä on jotakin vikaa?

Toisaalta, vaikka pienistä valkoisista valheista on usein hyötyä, niistä kiinni jäämisen aiheuttamat haitat ylittävät helposti onnistuneen totuuden kiertämisen tuottamat hyödyt. Kukaan ei oikeasti halua joutua siihen kiusalliseen ja noloon tilanteeseen, että jää kiinni valheesta. Ei ihme, että jo pelkkä kiinni jäämisen mahdollisuuden ajatteleminenkin saa monet meistä sittenkin puhumaan totta.

Keskiajan katolisessa maailmassa valheesta kiinni jääminen ei ollut ainoastaan mahdollista vaan vuoren varmaa, ja seuraukset olivat äärimmäisen kovat. Vaikka lähimmäisiään olisikin näet vielä onnistunut huijaamaan, kaikkinäkevän ja -tietävän Jumalan huijaaminen ei ollut mahdollista. Ja jos sattui kuolemaan ennen kuin oli ehtinyt ripittäytyä ja saada synninpäästön valehtelemisestaan, joutui suoraa päätä helvettiin.

Helvetin mahdollisuus sai keskiajan oppineet kehittelemään erilaisia keinoja välttyä Jumalan rangaistukselta. Vaikka näissä keinoissa on kikkailun ja selittelyn makua, kekseliäisyyden puutteesta niiden kehittelijöitä ei voi moittia.

Ensimmäisen keinon perustana oli se, että Jumalan näkökulmasta ei ole eroa, sanooko ihminen sanottavansa ääneen vai ainoastaan ajatuksissaan. Ihminen, jota epäiltiin puolisonsa pettämisestä, saattoi näin ollen turvallisin mielin vastata kysyjille: ”En ole pettänyt!”, ja jatkaa mielessään lauseen loppuun ”…viimeisten kahden tunnin aikana.” Näin toimien puolisoaan pettänyt saattoi hyvässä lykyssä pelastaa valheen avulla nahkansa ihmisten edessä mutta välttää jäämästä valheesta kiinni Jumalalle.

Toinen pelastava porsaanreikä löytyi periaatteesta, jonka mukaan kaikenlaista saattoi kyllä aina kysyä, mutta oli kokonaan toinen juttu, oliko kysyjällä oikeus saada tietää kysymäänsä asiaa. Jos oli olemassa jonkinlainen peruste todeta, että kysymys oli oikeudeton, kysyjälle sai vastata mitä hyvänsä, eikä harhaanjohtavaa vastausta voitu pitää valheena. Kuten arvata saattaa, kynnys sille, mitä kenelläkin oli oikeus saada tietää, saattoi muodostua kohtuullisen korkeaksi.

Kolmas keino, jota saattoi hätäpäissään kokeilla, jos ei muuta keksinyt, oli jonkinlainen ennakkoilmoitus tulevasta synnistä. Joutuessaan odottamatta tiukan kysymyksen eteen vakavimmat seuraukset saattoi välttää sopertamalla Jumalalle jo etukäteen anteeksipyynnön tulevasta valehtelusta. Tämän keinon tepsivyydestä ei tosin ollut varmoja takeita, sillä useimmat oppineet olivat sitä mieltä, että etukäteen esitetty anteeksipyyntö ei ehkä ollut ihan vilpitön.

Useimmille meistä helvetin pelko ei ole enää erityisen painava peruste välttää valehtelua. Totuudessa pysymisen perusteista ovat näin ollen jäljellä enää sosiaaliset perusteet, ja juuri tämä tekee rehellisyydestä hyveen.

Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka ovat hyviä sekä yksilön itsensä että ympäröivän yhteisön kannalta. Aina yksilön ja yhteisön edut eivät käy yksiin, ja näissä tilanteissa vaaka kallistuu yhteisön puoleen. Ihminen on yhteisöllinen olio, ja siksi yhteisön etu koituu mutkan kautta myös yksilön hyväksi. Vaikka siis totuudessa puhuminen ei aina olisikaan lyhyellä tähtäimellä yksilön oman edun mukaista, sen merkitys yhteisöä koossa pitävän luottamuksen kannalta on niin suuri, että rehellisyyden hyveellisyydestä ei jää epäilystä. Rehellinen ihminen rakentaa rehellisyydellään yhteisöä, epärehellinen nakertaa sitä. Siksi pienet valkoiset valheet eivät todellisuudessa ole sen enempää pieniä kuin valkeitakaan.

Jalomielisyydestä

Hyveet elävät ajassa. Ne kuuluvat kulttuuriin ja näin ollen myös muuttuvat hiljalleen kulttuurin mukana. Uusia ominaisuuksia nousee hyveinä pidettyjen joukkoon ja vanhoja siirtyy taka-alalle. Yksi viime vuosikymmeninä harvinaisiksi käyneistä hyveistä – sikäli kuin se koskaan on muuta ollutkaan, ajalla on taipumus kullata muistot myös hyveellisyyden suhteen – on jalomielisyys.

Jalomielisyys on itse asiassa hyveiden maailmassa paljon yhtä yksittäistä hyvettä suurempi ja painavampi asia. Aristoteleen mukaan inhimilliselle toiminnalle on olemassa kolme mahdollista motiivia: jalous, hyödyllisyys ja nautinto. Näillä kaikilla on oma sijansa ja näiden kaikkien suhteen hyveellinen ihminen toimii oikein. Hän nauttii siitä, mistä hyvän ihmisen kuuluukin nauttia, ja hyötyy oikealla tavalla ja oikeassa määrin asioista, jotka ovat hyviä ja oikeita. Mutta ennen kaikkea hyveellistä ihmistä motivoi jalous, ja juuri tämä tekee hyveestä niin arvokkaan asian. ”Kaikki hyväksyvät ne, jotka erityisesti keskittyvät jaloon toimintaan, ja kiittävät heitä. Ja jos kaikki kilpailisivat jaloudessa ja jännittäisivät voimansa hyvien tekojen tekemiseksi, yhteisö saisi kaiken tarvitsemansa ja kukin itselleen suurimman hyvän, sillä hyve on sellainen”, sanoo Aristoteles Nikomakhoksen etiikassaan.

Hyveellisen toiminnan luonteeseen kuuluu, että sitä ei harjoiteta nautinnon tai hyödyn vuoksi, vaan siksi, että se on hyvää ja oikein. Tämä ei tarkoita sitä, ettei hyveellinen ihminen saisi toiminnastaan myös sekä nautintoa että hyötyä. Päinvastoin usein juuri jaloimpiin motiiveihin perustuva hyveen mukainen toiminta tuottaa toimijalle itselleen suurimman mahdollisen hyödyn ja nautinnon. Vitsi on siinä, että hyveellinen toimija ei tavoittele toiminnallaan sen enempää hyötyä kuin nautintoakaan, vaan pyrkii tekemään ainoastaan sen, mikä on hyvää. Silloin, kun hän tässä onnistuu, nautinto ja hyöty tulevat ikään kuin kaupan päälle.

Kulunut heinäkuu tarjosi pyöräilyn ystäville hyvän esimerkin jalomielisyyden hyveestä ja jaloudesta toiminnan motiivina. Ranskan ympäriajon viimeinen vuoristoetappi pyöräiltiin Pyreneillä torstaina 21. heinäkuuta. Etapille lähdettäessä tanskalainen Jonas Vingegaard johti kisassa toisena ollutta sloveenia Tadej Pogačaria runsaalla kahdella minuutilla. Ero oli kohtuullisen suuri mutta ei vielä ratkaiseva.

29 kilometriä ennen etapin maalia Vingegaard ja Pogačar ajoivat peräkanaa alamäkeä, kun Pogačar ajautui mutkassa pientareelle ja kaatui kovassa vauhdissa. Pintanaarmuja pahemmin ei kaatuessa sattunut, ja mies oli muutamassa sekunnissa takaisin pyörän selässä, mutta vauhti oli pysähtynyt ja kilpakumppani ehtinyt satojen metrien päähän. Etappi ja saman tien koko tämänvuotinen kisa oli saamassa dramaattisen ratkaisun.

Alkoi vimmainen takaa-ajo pitkin jyrkkää ja mutkaista alamäkeä. Edessä vilkkui Vingegaardin keltainen paita, joka yllättävää kyllä ei etääntynyt vaan oli kaiken aikaa lähempänä. Tanskalainen oli sivusilmällä ehtinyt huomata sloveenin onnettomuuden, ja sen sijaan, että olisi käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja nykäissyt ratkaisevan kaulan kilpakumppaniinsa, jäi vauhtiaan hidastaen odottamaan tätä. Runsaan kilometrin päässä kaatumispaikasta kumppanukset olivat taas yhdessä, ja saadessaan Vingegaardin kiinni Pogačar ojensi tälle kovassa vauhdissa kätensä kiitokseksi.

Vingegaardin toiminnalle on vaikea kuvitella muuta motiivia kuin jalous. Kilpailutilannetta ajatellen hyödyllistä olisi ollut lisätä vauhtia, ei hiljentää sitä, ja irtioton pahimmasta kilpailijasta voisi kuvitella tuottavan kisassa kaikkensa antavalle mitä suurinta nautintoa. Hyödyn ja nautinnon unohtaen Vingegaard toimi sen mukaan, mikä on jaloa, ja sai ansaitusti osakseen kiitosta ja kunniaa. Ainakin minä tiedän jo, kenelle pidän peukkuja ensi heinäkuun Tourilla.

Kestävyydestä

Kestävyys ei ole hyveenä ihan tavallisimmasta päästä. Täydellä syyllä voi kysyä, onko se itse asiassa hyve ollenkaan.

Aristoteleellä oli asiaan hyvin selkeä kanta. Kestävyys oli ilman muuta hyve – mutta ei ihmisen vaan hevosen hyve. Hevosen tehtävänä oli kuljettaa ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen, ja tämän tehtävän suorittaminen hyvin edellytti hevoselta sekä nopeutta että kestävyyttä. Nopeus ja kestävyys olivat näin ollen hevosen hyveet eli ne ominaisuudet, jotka tekivät hevosesta hyvän hevosen.

Aristoteles liitti kyllä kestävyyden myös ihmiseen, mutta ihmisen tapauksessa kestävyys ei hänen mukaansa ollut hyve vaan eräänlainen vahvaluonteisuuden heikompi muoto. Toisin kuin hyveelliseen, vahvaluonteiseen ihmiseen on puutteellisen kasvatuksen jäljiltä jäänyt joitakin huonoja haluja, jotka tietynlaisissa tilanteissa pyrkivät ohjaamaan hänen toimintaansa vikasuuntaan. Vahvaluonteisuutensa ansiosta tällainen ihminen kykenee työntämään sivuun vääränlaisiin nautintoihin ohjaavat huonot halunsa ja olemaan välittämättä niistä. Kestävä ihminen sen sijaan ei saa houkutuksia mielestään ja kärsii halujensa tyydyttymättömyydestä, mutta juuri kestävyytensä ansiosta sietää kärsimystä sortumatta nautintoihin.

Aristoteleen käsitystä kestävyydestä on kuitenkin syytä laajentaa, ja nostaa kestävyys inhimillisten hyveiden joukkoon. Kaikki kärsimys ei nimittäin liity ihmisen omiin huonoihin haluihin, joita hyveellisellä ihmisellä ei Aristoteleen mukaan lainkaan ole. On paljon myös sellaista kärsimystä, jonka olemassaoloon ihmisellä itsellään ei ole osaa eikä arpaa. Tämän tietävät varsin hyvin esimerkiksi sotaa käyvät ukrainalaiset, mutta myös lähes koko lukioaikansa erilaisten koronarajoitusten alla eläneet uudet ylioppilaat. Se, että heillä on ollut kestävyyttä selvitä koettelemuksistaan, on ilman muuta syytä lukea heille hyveeksi.

Kestävyys on hyveenä tietyllä tapaa huomaamaton. On jokseenkin tavallista, että edes kestävä ihminen itse ei tule panneeksi merkille omaa kestävyyttään. Tämä johtuu useimmiten tilanteesta, jossa ihminen kestävyyttä tarvitsee. Sodassa tai etäkoulussa kenelläkään tuskin on aikaa ja energiaa ryhtyä tarkkailemaan omaa itseään ja omaa kestävyyttään. Mitä tiukempi paikka, sitä enemmän vaaditaan kestävyyttä, mutta samalla kaikki voimat on keskitettävä vain ja ainoastaan tilanteesta selviämiseen.

Toinen syy kestävyyden huomaamattomuuteen on siinä, ettei kovia kokenut ihminen aina osaa edes pitää kestävyyttään minään erityisenä ominaisuutenaan saati hyveenään. Kestävyys liittyy usein tilanteisiin, joissa ihmisellä ei ole varaa valita. Hän ei näin ollen joudu tai pääse punnitsemaan, mikä olisi kohdalle osuneessa tilanteessa hyvä ja oikea toimintatapa. Hän toimii pakon edessä niin kuin toimii, koska vaihtoehtoa ei käytännössä ole. Ukraina joko sotii tai tuhoutuu, etäkoululainen joko opiskelee tai luopuu unelmistaan. Tässä suhteessa kestävyys muistuttaa hyveenä rohkeutta. Se, mikä vierestä katsoen saattaa näyttää esimerkilliseltä rohkeudelta, voi ihmisestä itsestään tuntua ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta, jonka toteuttamiseen ei ollut mitään muuta syytä kuin vaihtoehtojen puutteesta johtuva pakko.

Kestävyys on joka tapauksessa täysipainoinen hyve huomaamattomuudestaan huolimatta – ellei peräti juuri sen ansiosta. Aristoteleen mukaan aidon hyveellisyyden tunnistaa siitä, että se jää hyveelliseltä ihmiseltä itseltään kokonaan huomaamatta. Hyveen mukainen toiminta tapahtuu näet niin automaattisesti, ettei ihminen itse sitä edes huomaa, ja vaikka huomaisi, ei pitäisi sitä millään tavalla maininnan arvoisena. Jos siis Aristotelesta on uskominen, kestävät ihmiset ne vasta hyveellisiä ovatkin.

Kannustavuudesta

Päiväkodissa vanhemmat yhdessä työntekijöiden kanssa valitsivat kolme hyvettä, joihin lasten kasvatuksessa oli tarkoitus keskittyä: kannustavuuden, reiluuden ja ystävällisyyden. Kun hyveitä lähdettiin viemään lasten arkeen, varhaiskasvattajilla meni hetkeksi sormi suuhun. Kyllähän pienimmätkin ymmärsivät, mitä reiluus ja ystävällisyys tarkoittivat, mutta miten selittää lapsille kannustavuuden hyve?

Hetken tuumailtuaan päiväkodin aikuiset päättivät selvittää ongelman delegoimalla sen ratkaisemisen lapsille.

Mitähän se semmoinen kannustaminen oikein on?

– No jos vaikka tykkää jostakin lätkäjoukkueesta, niin sitä voi kannustaa, sanoi yksi.

– Ja voihan kaveriakin kannustaa! Jos joku vaikka on hyvä pukemaan, niin sille voi sanoa, että hyvä hyvä, sä puit tosi nopeesti, jatkoi toinen.

– Ja silloinkin voi kannustaa, jos joku pukee hitaasti! Sille voi sanoa, että pue vaan, kyllä sä ehdit vielä meidän kanssa ulos, täydensi kolmas.

Asia tuli selväksi kaikille.

Kannustavuus on kovaa valuuttaa myös aikuisten maailmassa. Lykeionin työyhteisöihin ja organisaatioihin toteuttamissa Omat eväät -hyveprosesseissa kannustavuus kuuluu kuuden useimmin nimetyksi tulleen hyveen joukkoon. Emme siis ilmeisesti olekaan kaikki Koskelan Jusseja, jotka kuokkivat hammasta purren suotaan sitä sisukkaammin, mitä ankarampia rasituksia kirkkoherra keksii torpparinsa niskaan sälyttää. Ehkä kannustamalla päästään lopulta kuitenkin parempaan lopputulokseen kuin paineita kasvattamalla ja stressiä lisäämällä.

Kannustavuus työyhteisön arjessa on sekä samanlaista että erilaista kuin päiväkodin lapsiryhmässä. Samanlaisuus näkyy siinä, että molemmissa ympäristöissä kannustus on vaikuttavinta silloin, kun sitä saa vertaisiltaan. Lapsiryhmässä kannustavuus toimii parhaiten, kun lapset tsemppaavat toisiaan. Työyhteisössä kannustuksella on suurin vaikutus hyvinvointiin ja jaksamiseen, kun sitä antavat työtoverit toisilleen. Kannustavuus näyttäisi siis olevan ennen kaikkea yhteisöllinen, ei niinkään johtamisen hyve.

Kannustavuuden erilaisuus tulee esiin siinä, että työelämässä kannustaminen on paljon monimuotoisempaa ja vähemmän suoraviivaista kuin lasten maailmassa. Siinä missä lapsiryhmässä kannustus kuuluu suoraan huutoina ja kehotuksina, aikuisten kesken kannustus näkyy onnistumisten huomaamisena, virheiden hyväksymisenä, ratkaisukeskeisyytenä, innostumisena, kiittämisenä ja yleisenä myönteisyytenä. Lapsi saa kannustusta, kun kaveri tsemppaa, aikuinen silloin, kun työpaikalla vallitsee kannustava ilmapiiri.

Silmiinpistävää työyhteisöissä hyveprosessien yhteydessä kerätyissä kannustavuuden määritelmissä on ”lisää liksaa” -tyyppisten ehdotusten täydellinen puuttuminen. Siksi onkin niin surullista, että työmarkkinajärjestöille kannustavuuden ainoita päteviä mittayksiköitä näyttävät olevan eurot, sentit ja prosentit – ikään kuin muutama kymmenen tai sata euroa kuussa lisää palkkaa saisi kenetkään jaksamaan ja voimaan paremmin ja kokemaan työnsä mielekkäämmäksi. Kun tosiasiassa mikään raha ei voi koskaan korvata työyhteisön kannustavuuden puutetta.