121-blogi

Täsmällisyydestä

Ketäpä ei olisi joskus ottanut päähän kaverin myöhästyminen tapaamisesta. Tai työtoverin myöhästyminen palaverista. Tai bussi, joka menee nenän edestä, vaikka aikataulun mukaan sen olisi pitänyt olla vielä useamman pysäkin päässä.

Miksi tähän maailmanaikaan, jossa jokaisella on kuitenkin taskussaan satelliittiajassa oleva älypuhelin, kukaan ei tunnu olevan oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Eihän sen nyt luulisi olevan niin vaikeaa.

Täsmällisyys on hyvä esimerkki hyveestä, joka on mitä suurimmassa määrin kulttuurisidonnainen. Joillakin työpaikoilla palaverit alkavat sekunnilleen kalentereihin merkittyyn aikaan, ja myöhästynyt tietää saavansa hoitaakseen seuraavan jaossa olevan paskahomman. Toisilla taas palaverit alkavat vasta, kun kaikki ovat paikalla, ja vielä senkin jälkeen juodaan rauhassa kahvia ja rupatellaan niitä näitä.

Vielä selkeämmin kulttuurierot täsmällisyyden suhteen tulevat esiin eri kansakuntien välillä. Hyvän viitteen siitä, miten eri puolilla maailmaa suhtaudutaan täsmällisyyden hyveeseen, antavat paikalliset juna-aikataulut.

Matkustin jokunen vuosi sitten junalla Sveitsissä. Olin matkalla Zürichin lentoasemalta pieneen Konolfingenin kylään Bernin lähellä. Koska minulla ei ollut kiire, valitsin suorimman reitin sijaan kauniimman eli sen, joka kulki Luzernin, Interlakenin ja Thunin kautta.

Maisemareitin valinta tarkoitti kulkemista viidellä eri junalla. Suhteellisen täsmällisessä Suomessa reitin suunnittelemista neljän täpärän junanvaihdon onnistumisen varaan kannattaisi miettiä toisenkin kerran, mutta Sveitsissä tämä ei ole tarpeen. Aikataulun mukaan vaihtoihin oli neljällä asemalla aikaa 13, 15, 5 ja 7 minuuttia. Saapumis- ja lähtöajat oli laskettu niin, että junasta toiseen ehti rauhassa kävellen siitä huolimatta, että etenkin suurimmilla asemilla Zürichissä ja Luzernissa laiturien väliset etäisyydet olivat kohtuullisen pitkiä.

Siinä, missä sveitsiläinen veturinkuljettaja tekee työtään sekuntikello kädessään, kongolaisen kollegan elämä on huomattavasti leppoisampaa. Kongossa junat kyllä kulkevat, ainakin periaatteessa, mutta radat ovat vanhoja ja kalusto on vanhaa, joten kaikki sujuu vähän miten sattuu. Keski-Kongon Kindun ja runsaan tuhannen kilometrin päässä Etelä-Kongossa sijaitsevan Lubumbashin välillä juna kulkee, mutta aikataulun mukaan matkaan kuluu 4–8 päivää. Lisäksi rautatieyhtiö on katsonut aiheelliseksi huomauttaa, että aikatauluun merkitty matka-aika on viitteellinen ja teoreettinen.

Tarinan opetus on, että aika on suhteellinen käsite, eikä täsmällisyyden hyveen noudattamisesta pidä ottaa liikoja paineita. Viisas virittää aikataulunsa kaiken varalta sen verran joustavaksi, ettei pieni myöhästyminen aiheuta katastrofia. Ja jos katastrofi sitten osuu kohdalle, harvoin se kuitenkaan on kuolemaksi. Tämäkin blogikirjoitus ilmestyi kuusi päivää myöhässä, eikä kukaan edes ihmetellyt.

Arvostavuudesta

Filosofi John Deweyn mukaan arvokkaita asioita on kahta lajia: On niitä, jotka ovat arvokkaita, koska niitä arvostetaan. Ja sitten on niitä, joita arvostetaan, koska ne ovat itsessään arvokkaita. Edelliseen ryhmään kuuluvat esimerkiksi kamelinajo, lypsytaito ja hiihtokilpailuissa pärjääminen, jälkimmäiseen totuus ja oikeus, elämä ja terveys.

Itsessään arvokkaita asioita sanotaan arvoiksi, ja niitä kuuluisi ainakin periaatteessa arvostaa aina ja kaikissa tilanteissa. Ihmisten maailmassa oikeudella, totuudella, elämällä ja terveydellä on arvonsa kaikkina aikoina kaikkialla, ja jos niitä jossain kulttuurissa jonakin aikana ei osata riittävästi arvostaa, kyseisessä kulttuurissa on jotakin pahasti vialla.

Suurin osa arvokkaista asioista on kuitenkin muita kuin itsessään arvokkaita, ja niinpä niiden saama arvostus vaihtelee ajan ja paikan mukaan. Suomen leveysasteilla heimon taitavin kamelinajaja ei koskaan ole ollut mikään erityisen suuri stara, kylän parasta lypsäjää ei enää viime vuosikymmeninä ole osattu pitää suuressa arvossa, ja jos ei ihmeitä satu, hiihtokilpailuilla on tulevaisuudessa aina vain pienempi merkitys arvostuksen ansaitsemisessa.

Arvokkaiden asioiden arvostaminen on joka tapauksessa tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihminen, joka ei osaa arvostaa sitä, mikä on arvostamisen arvoista, aiheuttaa harmaita hiuksia sekä itselleen että ympäristölleen. Ei ihme, että arvostavuus kuuluu suomalaisten työyhteisöjen työkulttuurinsa ja hyvinvointinsa perustaksi valitsemien hyveiden joukossa kolmen kärkeen.

Työssä ja työyhteisössä arvostavuutta voidaan osoittaa monin eri tavoin. Sähköposteihin ja muihin viesteihin vastataan viipymättä. Palavereihin ja tapaamisiin tullaan ajoissa ja myöhästymisiä pahoitellaan. Palautetta annetaan arvostavasti ja sitä osataan ottaa viisaasti vastaan. Ihmiset huomataan ja heidän näkemyksilleen ja mielipiteilleen annetaan arvoa. Työkavereille annetaan työrauha ja omaakin työtä ja ammattitaitoa arvostetaan.

Arvostavuus kuuluu niihin asioihin, joiden merkitystä on vähän vaikea hahmottaa. Työyhteisöjen hyveprosesseissa arvostavuus päihittää mennen tullen esimerkiksi sellaiset hyveet kuin avuliaisuuden, reiluuden ja ystävällisyyden, myötätuntoisuudesta, rohkeudesta ja suvaitsevaisuudesta puhumattakaan. Miksi näin? Onko kyse perinteisestä siitä-puhe-mistä-puute -ilmiöstä? Luultavasti ei, sillä niissä työyhteisöissä, joissa arvostus on tullut nimetyksi tärkeimpien hyveiden joukkoon, työntekijät ovat yleensä olleet varsin tyytyväisiä saamaansa arvostukseen.

Työyhteisöjen hyveprosessien yhteydessä esitettyyn kysymykseen ”Miten valitsemasi hyveet omassa työyhteisössäsi mielestäsi toimivat?” annetuissa vastauksissa on arvostavuuden hyveeseen liittyen yksi silmiinpistävä piirre: Arvostavuuden toteutumiseen tyytyväiset kokevat saavansa arvostusta erityisesti lähimmiltä työtovereiltaan ja muulta työyhteisöltä. Sen sijaan ne, jotka tuntevat jääneensä paitsi ansaitsemaansa arvostusta, pitävät syypäinä tilanteeseen joko kehuissaan kitsastelevaa esimiestä tai liian pientä palkkaa maksavaa työnantajaa.

Mitä tästä opimme? Ilmiötä ja sen taustoja kannattaisi penkoa enemmänkin, mutta äkkipäätään mieleen tulee ainakin yksi asia. Oman hyvinvointimme ja työtyytyväisyytemme kannalta olennaisinta on se arvostus, jota saamme toinen toisiltamme. Jos työtovereilta saatu arvostus on kohdallaan, kaikki on hyvin. Jos taas arvostusta saa liian vähän, esimiesten kehut tai parempi palkka eivät paljoa lohduta. Niitä kun ei kuitenkaan koskaan saa tarpeeksi.

Arkijärkisyydestä

Kuinka monta kertaa olet kuullut virkamiehen tai jonkun muun vastuullisessa tehtävässä toimivan henkilön sanovan, että meillähän on tästä asiasta selkeä sääntö, mutta koska tämän säännön noudattaminen tässä nimenomaisessa tilanteessa johtaisi järjettömään lopputulokseen, emme toimi nyt sen mukaan? Tuskin kovin monta.

Me pohjoismaalaiset ja ehkä erityisesti vielä suomalaiset olemme jokseenkin sääntöhullua väkeä. Jos sääntö on olemassa, sitä noudatetaan, kävi miten kävi. Ellei sääntöä löydy, sellainen on äkkiä saatava aikaan. Muussa tapauksessa iskee paniikki. Koko maailma on vaarassa romahtaa ja taivas pudota niskaan!

Säännöt ovat toki hyödyllisiä. Ne tekevät elämästä ainakin jossain määrin ennustettavaa ja edesauttavat sellaisten arvojen kuin oikeus ja tasa-arvo toteutumista. Tästä huolimatta meidän ei ehkä kannattaisi naureskella eteläeurooppalaisille, joiden suhtautuminen sääntöihin näyttäisi olevan paljon suurpiirteisempää ja joustavampaa kuin omamme. Heillä voi hyvinkin olla tähän omat monessa suhteessa järkevät perusteensa.

Aristoteles oli aikoinaan sitä mieltä, että lakeja oli noudatettava, mutta niiden noudattaminen ei ollut itsetarkoitus. Lait olivat olemassa, jotta oikeus toteutuisi. Jos jokin laki ei toteuttanut oikeutta, se oli lakina kelvottoman huono eikä täyttänyt tehtäväänsä. Huonoja lakeja ei pitänyt mennä noudattamaan, ne piti muuttaa.

Huonoja lakeja on olemassa ja niitä tulee jatkuvasti lisää sekä puutteellisen lainvalmistelun seurauksena että lakien vanhetessa. Siksi lakeja joudutaan jatkuvasti muuttamaan ja kirjoittamaan uusiksi. Oikeuden toteutumattomuudessa ei aina kuitenkaan ole kyse sitä, että laki sinänsä olisi huono, vaan ainoastaan siitä, että jossakin tietyssä tilanteessa sen noudattaminen johtaa päättömiin seurauksiin. Lain muuttaminen yhden tai muutaman erityistilanteen vuoksi ei ole viisasta – etenkään kun mikään laki ei kykene takaamaan oikeuden toteutumista kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ongelman ratkaisemiseen pitää löytää toiset keinot.

Silloin kun sinänsä hyvä ja perusteltu laki tai sääntö näyttäisi tuottavan johonkin kysymykseen kaikkea muuta kuin hyvän ja perustellun ratkaisun, kannattaisi ottaa järki käteen. Arkijärkisyys on kohtuullisen käyttökelpoinen hyve silloin, kun säännön noudattaminen uhkaa johtaa seinähulluihin lopputuloksiin.

Kuvitellaanpa vaikka, että tietynlaisessa epidemiatilanteessa aluehallintovirasto tekee täsmälleen lainmukaisen päätöksen, jonka ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa täyttävän minkäänlaisia oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden vaatimuksia. Jos virkamiehellä ei tällaisessa tilanteessa ole lupaa arkijärkisyyden hyveeseen vedoten poiketa laista, kansalaisten luottamus järjestelmän toimivuuteen ja viranomaisten ja poliitikkojen kykyyn käyttää järkeään murentuu silmissä ja kansalaistottelemattomuuden kannatus kasvaa kohisten. Poliitikot reagoivat tilanteeseen ryhtymällä pikaisesti säätämään uutta lakia, mikä luultavasti johtaa vain ojasta allikkoon, hosumalla ja hätäilemällä kun ei ole ennenkään syntynyt hyvää jälkeä.

Jos sen sijaan virkamiehet voisivat ilman edesvastuuseen joutumisen pelkoa arkijärkisyyteen ja tilanteen poikkeuksellisuuteen vedoten ilmoittaa, että nyt toimimme toisin kuin laki määrää, kansalaiset taputtaisivat käsiään, poliitikot voisivat huokaista helpotuksesta ja virkamiehet saisivat tuntea tehneensä hyvän ratkaisun.

Miksiköhän näin ei voisi toimia?

Innostuvuudesta

Innostus ei luultavasti ole päällimmäinen tunne siinä vaiheessa, kun on palattu pitkiltä lomilta takaisin sorvin ääreen ja lämpimän ja aurinkoisen kesän jälkeen mennään kohti pimenevää syksyä – ja kun kaiken lisäksi jokapäiväiset koronaluvut näyttävät päinvastaisista toiveista ja odotuksista huolimatta aina vain pahemmilta. Niinpä juuri nyt on oikea hetki nostaa pöydälle innostuvuuden hyve ja katsoa, mitä se on syönyt.

Innostus nousi viime vuosikymmenen alkupuolella työelämätutkimuksen kohteeksi. Helsingin Sanomat kertoi kansainvälisistä tutkimuksista, joiden mukaan työstään innostuneet ihmiset olivat 31 prosenttia keskivertotyöntekijää tuottavampia ja 300 prosenttia innovatiivisempia ja heillä oli 60 prosenttia vähemmän sairauspoissaoloja (HS 28.9.2014). Hetken aikaa innostus sai toimittajien ja tutkijoiden keskuudessa osakseen varsinaista hypetystä.

Arkijärjellä ajatellen tämä kaikki on tietysti itsestään selvää. Tottakai innostunut ihminen saa työpäivän mittaan aikaan enemmän ja parempaa kuin se, jota ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta entä sitten? Ei kai kukaan kuvittele, että työhönsä lopen kyllästynyt ihminen voisi tylsistymisen sijaan vain yhtäkkiä päättää innostua hommistaan?

Tunteet ovat tunteita. Hyveet taas ovat luonteenpiirteitä, joiden ansiosta tunnemme tunteita hyvin tai huonosti – esimerkiksi vihastumme tilanteeseen nähden aivan liian helposti tai liian vähäisessä määrin tai sitten juuri asianmukaisella tavalla. Innostuvuus on siis hyve, joka saa meidät innostumaan oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa tilanteessa juuri siitä asiasta, josta tuossa tilanteessa kuuluukin innostua. Strategiapalaverissa innostumme hyvin ja oikein silloin, kun innostumme kehittelemään työkaverin keksimää kiinnostavaa ideaa. Pieleen menee silloin, jos samaisessa tilanteessa innostumme ikihyviksemme pöydällä olevista pullista tai läppärin ruudulla näkyvästä olympialaisten beach volleyn välierästä.

Tunteita ei voi eikä kannata edes yrittää manipuloida. Innostuvuuden hyveessä onkin kyse aivan muusta. Esimerkiksi siitä, että suhtaudumme avoimesti uudenlaisiin ehdotuksiin ja olemme valmiita kokeilemaan myös niitä ideoita, joiden emme usko toimivan, annamme tilaa toisten innostukselle ja olemme näkyvästi iloisia omistamme ja toisten onnistumisista. Toisin kuin tunteisiin, tällaisiin asioihin ja niissä kehittymiseen voimme itsessämme hyvinkin vaikuttaa.

Innostumisessa on kaksi osapuolta: se, joka innostuu, ja se, mistä innostutaan. Kumpaankin liittyy omat mahdolliset esteensä ja hidasteensa. Kaikki ihmiset eivät ole herkkiä innostumaan eivätkä kaikki asiat erityisen innostavia. Lisäksi innostuneimmatkaan eivät voi innostua ihan mistä tahansa eivätkä innostavimmatkaan asiat innostaa aivan kaikkia. Oikeiden yhdistelmien löytämiseksi kannattaa nähdä vaivaa. Elämä on parempaa, kun saa oikeasti innostua siitä, mitä tekee, ja asiat tulevat tehdyksi paremmin, kun niihin tartutaan innolla.

Parhaiten innostuvuuden hyve toimii joukkuelajina. On toki niitäkin, joiden innostukseen tai sen kestävyyteen ei muiden reaktioilla ole minkäänlaista merkitystä. Mutta useimmille meistä ympärillä olevien innolla tai sen puutteella on tärkeä merkitys. Latistavan ilmapiirin ylläpitäminen on tehokas tapa ehkäistä kaikenlaista menestystä. Sen sijaan yhteisö, tiimi tai joukkue, jossa yhteinen innostus pääsee kasvattamaan itse itseään, voi saada aikaan lähes mitä tahansa.