Lykeion julkaisee Antti Kylliäisen 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus ilmestyy heinäkuuta lukuunottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona. Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Johdonmukaisuudesta

kirjoittaja

Puuhastelu on hauskaa. Lomalla ja vapaa-aikana on mukavaa puuhastella kaikenlaista ajattelematta sen kummemmin, että pitäisi saada jotakin aikaan. Voi unohtaa päämäärät, tavoitteet ja tarkoitukset, aikataulut ja tulosvastuut, esimiehen, tiimin ja asiakkaiden odotukset. Ja kun yksi puuha alkaa kyllästyttää, voi alkaa puuhata jotakin muuta. Voi vaikka ensin kaivaa hiekkaan ison kuopan, ja aikansa kaivettuaan täyttää sen viereen nousseella hiekkakasalla.

Työn maailmassa kaikki onkin sitten toisin. Työlle on aina jokin tarkoitus, jonka toteuttamiseen kaiken toiminnan pitäisi joko suoraan tai vähintään välillisesti tähdätä. Siinä missä puuhasteluun kuuluu vapaa assosiointi ja hyppiminen tekemisestä toiseen, työssä pitäisi kyetä pitämään katse tiukasti tavoitteessa ja pyrkimään kaiken aikaa johdonmukaisesti sitä kohti.

Johdonmukaisuus on välttämätön hyve kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Jos kasvattaja ei ole johdonmukainen omassa kasvatustyössään, kasvatuksesta on lapsille pelkkää haittaa. He eivät opi ymmärtämään, mitä ympärillä olevat heiltä odottavat ja toivovat, miten haluamansa asiat voi saada toteutumaan ja miten elämää ylipäätään eletään. Jos yrityksen johto, esihenkilöt ja työntekijät eivät johdonmukaisesti pyri toteuttamaan yrityksen tarkoitusta, tarkoitus ei toteudu ja koko yritys ennen pitkää kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Jos poliitikot ja muut päättäjät eivät onnistu rakentamaan johdonmukaisesti toimivaa yhteiskuntaa, yhteiskunta lakkaa lopulta kokonaan toimimasta.

Johdonmukaisuus on sitä vaikeampaa, mitä pidemmästä projektista ja suuremmasta kokonaisuudesta on kyse. Kolmen appelsiinin hakeminen omasta lähikaupasta on vielä helppo suunnitella mahdollisimman johdonmukaiseksi. Ensin mennään suorinta ja nopeinta tietä kauppaan, sitten kävellään hedelmätiskille, poimitaan appelsiinit, punnitaan ne ja lähdetään kassan kautta kotiin. Joululahjojen etsiminen sukulaisille ja ystäville suuresta kauppakeskuksesta on jo paljon vaikeampi rasti. Toiminnan johdonmukaisuutta haittaavat tietämättömyys siitä, mitä kenellekin ostaisi, ja päätä huumaava mahdollisuuksien runsaus. Ostosreissu venyy helposti tuntien mittaiseksi maratoniksi, jonka lopputuloksena on tyhjä ostoskassi ja vielä tyhjempi pää.

Johdonmukaisuuden toteutumista helpottaa yhteisten päämäärien selkeyttäminen, suurten kokonaisuuksien pilkkominen pienempiin osiin ja sen varmistaminen, että päämäärät ja keinot ovat keskenään yhteensopivat. Kun kaikki tietävät, mihin ollaan pyrkimässä, on helpompi varmistaa johdonmukainen eteneminen oikeaan suuntaan. Kun hahmotettavat kokonaisuudet eivät ole liian suuria, sivupoluille ajautumisen vaara on pieni ja niille eksymisen riski vielä pienempi. Ja kun toteutettaviksi suunnitellut toimenpiteet varmuudella johtavat toivottuun päämäärään, kaikki voivat kokea niiden johdonmukaisen toteuttamisen mielekkääksi.

Toki kasvatuksen, työn ja politiikan maailmassa on oltava sijaa myös vapaalle uudelleenajattelulle ja villeille ideoille, väliin jopa tietoiselle riskinotolle ja hulluttelulle, sillä kenenkään pää ei kestä alituista johdonmukaisuutta. Mutta silloin onkin jo kyse kokonaan toisesta hyveestä eli luovuudesta.

Tyytyvyydestä

kirjoittaja

Tyytyvyys on hassu sana ja kummallinen nimi hyveelle. Tyytyväisyys olisi sanana tutumpi ja hyveen nimeksikin luontevampi, ellei se johtaisi ajatuksia vikasuuntaan.

Aristoteles pohti aikoinaan, mikä hyve on, ja löysi hyveen olemukselle kolme mahdollista vaihtoehtoa: tunne, kyky tai luonteenpiirre. Tunteiksi hän sanoi kaikkea sitä, minkä kokemiseen liittyy nautintoa tai kärsimystä, kyvyiksi niitä elementtejä, joiden kautta ja avulla tunteita tunnetaan, ja luonteenpiirteiksi niitä, joiden johdosta tunteita tunnetaan hyvin tai huonosti.

Aristoteleen ratkaisu perustui siihen, että hyveet ovat jotakin, minkä perusteella ihmistä sanotaan hyväksi ihmiseksi. Tunteista ei ollut kyse, sillä tunteet eivät vielä tee ihmisestä ihmisenä hyvää. Samasta syystä hyveet eivät olleet myöskään kykyjä, sillä ihmistä ei kiitetä tai moitita siitä, että hän ylipäätään tuntee tai on tuntematta tunteita. Jäljelle jäi siis kolmas ja viimeinen vaihtoehto: hyveet ovat luonteenpiirteitä, joiden ansiosta tunnemme tunteita tilanteeseen nähden hyvällä ja oikealla tavalla.

Tyytyväisyys on meidän kielenkäytössämme tunne, joka vaihtelee ajanhetkestä ja tilanteesta toiseen. Juuri nyt saatan olla tyytyväinen lomamatkaani tai parisuhteeseeni, mutta muutaman päivän kuluttua rodoslaisen lomahotellin kärähdettyä maastopalossa ja turhan riitelyn tuhottua loputkin tunnelmasta, tyytyväisyyteen ei tunnu olevan enää mitään syytä. Tyytyvyys taas on se luonteenpiirre tai ominaisuus, jonka perusteella osaamme olla tyytyväisiä oikeaan aikaan oikeista asioista. Kuten esimerkiksi siitä, että henki kuitenkin säilyi, enin osa tavaroista ehdittiin saada palavasta hotellista turvaan ja kotimaahankin palattiin kumppanin kanssa vielä samalla koneella.

Tyytyvyys on ominaisuus, jonka ansiosta kykenemme tyytymään siihen, mitä olemme saavuttaneet, mitä meillä on tai mitä voimme vielä saada. Hyveenä tyytyvyys monen muun hyveen tavoin asettuu kahden paheen väliin. Paheesta käy se, että emme osaa tyytyä mihinkään. Että loputon ahneus saa meidät haalimaan kaikkea mahdollista monin verroin yli sen, mitä tarvitsemme. Että piiskaamme itseämme koko elämämme ajan aina vain uusiin saavutuksiin ja toteamme vasta kuolinvuoteella, ettei olisi kannattanut. Mutta paheesta on kyse myös silloin, kun tyydymme aivan liian vähään. Kun annamme itsellemme luvan olla edes pyrkimättä kohti jotakin parempaa tai kun turrutamme itsemme tiktok-videoilla sen sijaan, että lähtisimme ulkoilemaan tai lukisimme hyvän kirjan.

Tyytyvyys kuuluu tietyllä tavalla yhteen kohtuullisuuden hyveen kanssa. Jossain mielessä voisi sanoa tyytyvyyden edustavan kohtuullisuuden henkistä puolta ja osuvan yksiin sen kanssa, mitä kohtuutta noudattavan ihmisen korvien välissä tapahtuu kohtuuden toteutuessa. Kohtuullisuuden hyveen omaksunut ihminen ei ainoastaan jätä poimimatta lautaselleen liikaa herkkuja noutopöydästä vaan aidosti myös tyytyy siihen, mitä tuli ottaneeksi ja syöneeksi.

Kohtuullisuus myös asettaa rajat tyytyvyydelle hyveenä. Ihminen, joka yrittää vähemmän kuin häneltä voitaisiin kohtuudella odottaa, tyytyy liian vähään. Toisaalta myöskään sitä, joka tyytyy vasta siinä vaiheessa, kun kaikki kohtuuden rajat ovat jo tulleet ylitetyiksi, ei voi kiittää tyytyvyyden hyveen hallinnasta.

Tyytyvyyden hyveellisyys ylipäätään ei ole ihmiskunnan historiassa ollut itsestään selvä asia. Tästä merkkinä ovat monet inhimilliseen kulttuuriin liittyvät piirteet jatkuvan kasvun ideasta olympialiikkeen citius, altius, fortius -mottoon. Toisaalta voidaan täydellä syyllä kysyä, vaivaisivatko masennus, ahdistus ja riittämättömyyden tunne nykyihmistä vähemmän, jos olisimme paremmin sisäistäneet tyytyvyyden hyveen ja sen merkityksen. Viimeistään ihmisen omalla toiminnallaan aiheuttamat ilmastonmuutos ja luontokato nostavat tyytyvyyden joka tapauksessa elintärkeiden hyveiden joukossa kärkipäähän.

Asiakaslähtöisyydestä

kirjoittaja

Asiakas on yritykselle ja organisaatiolle kaikki kaikessa. Ilman asiakkaita liiketoiminta ei tuota eikä toiminnassa ylipäätään ole mitään mieltä kuin korkeintaan ajanvieton tai hauskanpidon näkökulmasta. On siis ymmärrettävää, että peräti kaksikymmentä Helsingin pörssissä noteerattua yritystä on nimennyt jonkin asiakkuuteen liittyvän sanan – asiakas, asiakaskeskeisyys, asiakaslähtöisyys, asiakastuntemus, asiakasymmärrys, asiakkaat – arvokseen. Ymmärrettävää, muttei kuitenkaan ihan, sillä yksikään näistä ei todellisuudessa ole sen enempää yrityksen arvo kuin arvo ylipäätään.

Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, välineet taas keinoja arvojen tai toisten välineiden saavuttamiseksi. On tietysti hienoa ajatella ja sanoa, että asiakas – tai oikeammin ehkä asiakkuus – on yritykselle arvo ja asiakkaan etu sen perimmäinen päämäärä. Tosiasiassa asiakas tai asiakkuus on yritykselle kuitenkin väline, jonka avulla se tavoittelee jotakin itselleen oikeasti arvokasta, yleensä tietenkin rahaa, sillä osakeyhtiölain mukaan juuri tämä on yrityksen koko olemassaolon ja kaiken toiminnan tarkoitus.

Asiakkaan toteaminen välineeksi saattaa kuulostaa kylmältä ja kovalta, etenkin jos asiakkaita ovat ihmiset eivätkä toiset yritykset ja organisaatiot. Mutta asiakkuus on väline on siinäkin tapauksessa, että asiakkaat ovat eläviä ja hengittäviä olioita, jotka elääkseen ja hengittääkseen tarvitsevat yrityksen myymiä tuotteita. Elämä on toki ihan oikea arvo, ja elävät oliot ovat tämän arvon ruumiillistumia, mutta asiakkuus on rooli, jonka olemassaolo johtuu siitä, miten asiat maailmassa on järjestetty. Jos firman tuottama elintärkeä tuote olisi kaikkien kansalaisten vapaasti ja ilmaiseksi saatavilla, asiakkuuksilla ei olisi minkäänlaista arvoa tai merkitystä. Esimerkiksi Suomen Ulkoilma Oy -niminen yritys voisi hyvin koota asiakkaikseen suuren joukon ulkoilmaihmisiä ja ryhtyä sitten kauppaamaan heille kävelyretkillä käytettävää hengitysilmaa, mutta liikeideana tämä ei olisi erityisen briljantti.

Asiakkuuteen liittyvät ”arvot” ovat siis oikeasti välineitä, mutta joitakin niistä voidaan ainakin tietyin lisämäärein pitää paitsi välineinä myös hyveinä. Tähän joukkoon kuuluu ainakin asiakaslähtöisyys.

Hyveet ilman lisämääreitä ovat ne ominaisuudet, jotka tekevät ihmisistä ihmisinä hyviä. Lisämääreet liittävät kiitettävinä pidetyt ominaisuudet erilaisiin tehtäviin ja rooleihin ja tekevät meistä hyviä niissä. Lisämäärein varustettuina ominaisuudet, joilla ei ole mitään merkitystä meidän ihmisyytemme laadun kannalta, ovat omiaan tekemään meistä hyviä veturinkuljettajia, kasvattajia tai jalkapalloilijoita. Näin ajatellen asiakaslähtöisyys käy hyvin esimerkiksi kauppiaan, parturi-kampaajan, suutarin tai taksinkuljettajan hyveestä.

Arvot-välineet-jaottelussa hyveet kuuluvat välineiden joukkoon. Ne eivät siis ole itsessään hyviä ja arvokkaita, vaan saavat arvonsa sen mukaan, mitä ne tuottavat, millaisessa tilanteessa ne toimivat ja miten niitä kulloinkin sovelletaan. Asiakaslähtöisyyskään ei ole hyvä asia aina ja kaikissa tilanteissa. Tämä edellyttäisi sitä, että asiakas olisi aina oikeassa, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa.

Asiakaslähtöisyyteen vedoten kuluttajille voidaan myydä kaikenlaista hyvää ja tarpeellista mutta myös kaikkea sellaista, mikä on asiakkaan oman edun vastaista. Ei esimerkiksi tupakkateollisuus ole koskaan pakottanut ketään tuhoamaan terveyttään tervalla ja nikotiinilla. Tupakkatuotteet on kehitetty vastaamaan asiakkaiden tarpeita ja toiveita, eli kauppaa on tehty asiakaslähtöisyyden parhaita periaatteita noudattaen.

Tupakanpoltto on vuosikymmenten kovalla ja määrätietoisella työllä saatu vähenemään, ja tulevaisuudessa häämöttää jo se hetki, jolloin kansanterveydelliset näkökohdat jyräävät asiakaslähtöisyyden lopullisesti ja tupakkakauppa jää historiaan. Nähtäväksi jää, päädytäänkö jossain vaiheessa samaan ratkaisuun ihmistä orjuuttavan ja keskittymiskykyä tuhoavan älypuhelimen suhteen.

Totuudellisuudesta

kirjoittaja

”[Koulun] ei ole aihetta tähdentää oppilailleen kaikkia ns. luonteenhyveitä tasavertaisen tärkeinä, koska tämä helposti johtaa siihen, että kasvattajat asettavat päämääräksi henkilökohtaisen persoonallisuusideaalinsa, kunnioittamatta oppilaan yksilöllisyyden koskemattomuutta. – – Kuitenkin sekä koulun jokapäiväisessä elämässä että eri kouluaineissa annetussa opetuksessa tulisi tavoiteltavina luonteenominaisuuksina esittää ystävällisyys ja auttavaisuus toisia ihmisiä kohtaan sekä oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus.”

Näin todetaan vuonna 1970 hyväksytyissä peruskoulun ensimmäisen opetussuunnitelman perusteissa, niinä entisinä aikoina, jolloin opettajat vielä velvoitettiin kasvattamaan lapset ainakin kaikkein keskeisimpiin hyveisiin.

Ystävällisyys, auttavaisuus ja oikeudenmukaisuus ovat jokseenkin tuttuja juttuja, mutta totuudellisuus vaatii pientä selitystä. Kyseessä ei ole mikään kevyt ja helppo tapaus vaan yksi hyvemaailman raskassarjalaisista, joka rankkuudessaan ja vaativuudessaan tarjoaa tavalliselle kuolevaiselle lähes ylivoimaisia haasteita. Se on hyve, jonka vain tiedemiehistä vakaumuksellisimpien ja journalisteista tinkimättömimpien voi kuvitella hallitsevan.

Totuus kuuluu yhdessä kauneuden ja hyvyyden kanssa siihen arvojen joukkoon, jota jo antiikin filosofit päässään pyörittelivät. Totuudellisuus taas on se hyve, jota ilman totuus on tuomittu jäämään hämärän peittoon. Totuudellisuus on totuudelle samaa kuin oikeudenmukaisuus oikeudelle: päähyve, jota toiminnan itsessään hyvänä päämääränä pidetyn arvon toteutuminen välttämättä edellyttää.

Totuudellisuuden alahyveitä ovat rehellisyys, avoimuus, aitous ja kriittisyys, jotka kaikki ovat saaneet omat käsittelynsä tässä blogissa jo aiemmin. Nämä neljä edustavat kaikki yhtä aspektia totuudellisuudesta, ja totuudellisuuden voisi siis ajatella olevan näiden neljän – ja ehkä vielä muutaman muun hyveen – summa.

Näin ajatellen on helppo ymmärtää, mikä tekee totuudellisuudesta niin haasteellisen. Siinä, missä rehellisyyteen riittää sen sanominen, minkä voi vilpittömästä uskoa ja kuvitella olevan totta, totuudellisuuteen sisältyvä kriittisyys pakottaa penkomaan asiaa niin syvältä, että sen taatusti tietää olevan totta. Siinä, missä aitouteen riittää se, ettei yritä esittää muuta kuin on, avoimuus aitouteen liitettynä saa totuudellisen ihmisen paljastamaan sisimpänsä koko maailmalle.

Kuten sanottu, totuudellisuus on rankka hyve, jota ei voi yleisenä vaatimuksena edellyttää kuin tietyiltä huippuammattilaisilta. Meille keskivertoihmisille riittää, että noudatamme totuudellisuuden hyvettä tietyissä erityistilanteissa, kuten tunnustaessamme rakkautta elämämme mies-, nais- tai muu-oletetulle.

Tai vääntäessämme kättä hallitusneuvotteluissa.

Kansakunnan etu edellyttää sitä, että sekä maata johtavien hallituskumppanien keskinäinen luottamus että kansalaisten luottamus vallanpitäjiin kestää koko hallituskauden ajan kaikkein kovimmissakin paikoissa. Tämä taas edellyttää sitä, että yhteistyö hallitusneuvotteluissa rakennetaan mahdollisimman kestävälle pohjalle. Ei riitä, että ollaan rehellisiä mutta ei avoimia tai kriittisiä, kriittisiä mutta ei itsekriittisiä, avoimia mutta ei aitoja tai aitoja mutta ei rehellisiä. On oltava kaikkea tätä samalla kertaa. Eli totuudellisia. Vähempi ei riitä.