121-blogi

Optimistisuudesta

Optimistisuus ja pessimistisyys ovat kaksi vastakkaista luonteenpiirrettä. Kummassakin on olennaisesti kyse tulevaisuudesta ja siihen suhtautumisesta. Kummassakin on omat hyvät ja ehkä myös huonot puolensa. Mutta voidaanko sanoa, että jompikumpi on elämänasenteena toista parempi? Entä onko jommastakummasta peräti hyveeksi?

Tehdäänpä ajatuskoe. Asetetaan optimisti ja pessimisti elämään täsmälleen samaa nykyhetkeä. Pyyhitään pois kummankin menneisyys, jotta menneisyydessä tapahtuneet asiat eivät ohjaisi koehenkilöiden suhtautumista tulevaisuuteen. Viilataan heidän luonteistaan pois kaikki muut eroavaisuudet ja jätetään ainoana erottavana tekijänä jäljelle kummankin luontainen tapa asennoitua tulevaan.

Optimistin voisi kuvitella elävän nykyhetkeä kevyemmin mielin. Elämä tässä ja nyt on mitä on, mutta huomenna tai viimeistään ensi vuonna kaikki on luultavasti jo paljon paremmin. Iloisemman tulevaisuuden odotus luo omaa valoaan myös jo tähän päivään.

Pessimisti sen sijaan ei saa tulevaisuuden odotuksesta mitään helpotusta nykyhetken raskauteen – pikemminkin päinvastoin. Jos tämä hetki tuntuu sietämättömän rasittavalta, huominen on vielä kahta kauheampi. Toisaalta verrattuna huomiseen tämä päivä ei pessimistin silmissä ehkä sittenkään ole hullumpi…

Jos nykyhetki onkin optimistille helpompaa, tulevaisuudessa pessimisti saattaa hyvinkin olla vahvemmilla. Sekä optimistilla että pessimistillä on tulevaisuudessa kaksi mahdollisuutta: optimisti joko saa odottamansa tai joutuu pettymään, pessimisti joko saa odottamansa tai yllättyy iloisesti. Matemaattisesti ilmaistuna optimistin vaihtoehdot ovat plus miinus nolla ja miinus, pessimistin plus miinus nolla ja plus. Pessimistillä on siis vastoin hänen omia päinvastaisia odotuksiaan edessään todennäköisesti optimistia valoisampi tulevaisuus. Hän ei ainakaan joudu pettymään, vaan saattaa jopa tulla iloisesti yllätetyksi.

Kokonaan toinen asia on, pääseekö pessimisti koskaan lunastamaan valoisaa tulevaisuuttaan. Siinä vaiheessa, kun tulevaisuudesta on tullut nykyhetkeä, pessimistillä on edessään jo taas entistäkin synkeämpi tulevaisuus, ainakin jos hänen omia odotuksiaan on uskominen. Tämä tosiasia on omiaan vähintäänkin himmentämään pessimistin iloista yllätystä nykyhetken todellisuudesta ellei peräti synkentämään sen vielä entistäkin synkemmäksi – kun taas optimistilla on mahdollisen pettymyksen jälkeen edessään taas tulevaisuus täynnä suuria odotuksia.

Ainakaan nopeasti ajatellen optimismin ja pessimismin keskinäistä paremmuutta elämänasenteena ei näytä olevan ihan helppo ratkaista, vaikka vaaka ehkä aavistuksen verran kallistuukin optimismin puolelle. Sen verran voinee turvallisesti sanoa, että optimistin kannattaa nykyisyyttä keventääkseen keskittyä odottamaan tulevaisuutta, pessimistin taas pitää katse luotuna tiukasti tähän päivään.

Sen sijaan epäilystäkään ei ole siitä, etteikö näistä kahdesta ominaisuudesta optimistisuus ja vain se olisi hyve. Hyveeksi kelpaa ominaisuus, joka on hyvä sekä kantajansa että kaikkien ympärillä olevien kannalta. Pessimistille hänen pessimistisyytensä saattaa vielä olla mukavan turvallinen, jalat maassa pitävä ominaisuus, joka ei tee elämästä juhlaa mutta suojaa ikävimmiltä yllätyksiltä. Sen sijaan muiden elämään kanssakulkijan pessimistisyys lyö väkisinkin masentavan leiman, joka ei kohota vaan lannistaa. Optimisti sen sijaan kykenee pitämään toivoa yllä silloinkin, kun tulevaisuus näyttää täysin toivottomalta. Parhaassa tapauksessa yhden ihmisen optimistisuus on se tekijä, joka saa koko muunkin porukan ylittämään itsensä ja tekemään mahdottomasta mahdollista.

Uuden vuoden alkaessa kannattaa siis lietsoa itsensä ennen näkemättömään optimistisuuteen ja lähteä tekemään tulevaisuuden unelmista totta. Tästä tulee hieno vuosi! Tai ellei tästä, niin ainakin seuraavasta. Tai sitä seuraavasta.

Kärsivällisyydestä

Lapsuudesta muistan, miten vaikea asia kärsivällisyys oli näihin aikoihin vuodesta. Jouluun oli aikaa vielä yli kolme viikkoa, mutta odotus oli jo huipussaan. Hoosiannat oli laulettu, koulussa harjoiteltiin joulujuhlaesityksiä, kotona väsättiin joulukortteja ja leivottiin piparkakkuja ja lahjat olivat tietysti päällimmäisinä mielessä. Ole nyt siinä sitten kärsivällinen. Kolme viikkoa!

Vanhemmiten kärsivällisyyden hyve on käynyt helpommaksi. Aikuisena ei elä samalla tavoin hetkessä kuin lapsena. Siinä, missä aikuinen osaa nauttia sekä koettujen ilojen ja nautintojen muistoista että edessä olevien mukavien asioiden odottamisesta, lapsena kaikille hauskoille jutuille on vain kaksi aikamuotoa, nyt ja ei vielä. Näistä edellinen on hyvä ja jälkimmäinen yksiselitteisen huono.

Sanana kärsivällisyys tuntuu jotenkin vinksahtaneelta. Sanan takana oleva ajatus itsessään on sama kuin romaanisissa kielissä, joissa kärsivällisyyden kantasanana on latinan verbistä patior (suom. kärsiä, kestää) johdettu patientia. Käännöksenä kärsivällisyys on siis kaikin puolin looginen. Sen sijaan sisällöltään ja merkitykseltään kärsivällisyys vaikuttaa harhaanjohtavalta. Kärsivällinen ihminenhän on sellainen, jolle pitkällinenkään odotus ei aiheuta erityistä tuskaa ja kärsimystä. Kärsivällinen ja kärsivä ovat näin ollen toistensa vastakohtia, mikä äkkipäätään kuulostaa oudolta.

Vinksahdus oikenee, kun muistaa kärsimisen merkitsevän suomen kielessä paitsi tuskan tuntemista myös kestämistä ja sietämistä. Kärsivällisyyden voi siis ymmärtää kärsivyyden vastakohdan sijaan kestävyyden ja sietävyyden synonyyminä, mikä tekee asiasta paljon ymmärrettävämmän. Ruotsinkieliset ovat tässä suhteessa päässeet suomenkielisiä helpommalla. Heillä kärsimistä ja kestämistä ilmaisevat verbit ovat selkeästi eri sanoja.

Jos kärsivällisyyden viljely vanhenemisen myötä tuntuukin käyvän helpommaksi, kulttuurinen kehitys näyttää kulkeneen päinvastaiseen suuntaan. Viime vuosikymmenten kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -asenne näkyy ajassa monin tavoin. Elämisen tahti on käynyt nopeammaksi ja kiireisemmäksi, ja tämän myötä kykymme odottaa on heikentynyt. Lapset eivät enää malta kuunnella ohjeita opettajan antamia loppuun saakka eivätkä odottaa rauhassa vuoroaan. Aikuiset eivät malta säästää rahaa lomamatkoja ja kodin hankintoja varten, vaan ottavat mieluummin pikavipin tai kulutusluoton, jonka avulla toiveen voi toteuttaa saman tien.

Kansantalouden kannalta kärsimättömyyden kasvu saattaa olla hyväksikin. Kulutus lisääntyy – tai ainakin aikaistuu – kun säästämisen ja kärsivällisen odottelun sijaan rahoja pääsee velanoton turvin käyttämään heti. Mutta ympäristön, luonnonvarojen riittävyyden ja ihmisten mielenterveyden kannalta kärsivällisyyden heikkeneminen on paha asia. Sen enempää luonto kuin ihminenkään ei kestä mitä tahansa, rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Jos kärsivällisyyden puutteemme vuoksi emme kykene hillitsemään elämäntapojemme hektisyyttä, rajoihin törmäämistä ei tarvitse odottaa pitkään.

Kärsivällisyys on yksi niistä hyvistä asioista, joita korona-ajan voi ainakin toivoa meille opettavan. Kuluvan vuoden aikana on ollut pakko oppia odottamaan ja tyytymään siihen, että kaikkea ei voi eikä itse asiassa tarvitsekaan saada ainakaan heti ja nyt. Ehkä kotimaanmatkailuun ja mustikanpoimintaan voisi käyttää vielä toisenkin kesän. Kyllä sekin aika taas koittaa, jolloin voi turvallisin mielin lähteä risteilylle Tukholmaan.

Avoimuudesta

Avoimuus on hyveenä vähän hankalasti hahmotettavissa. Reiluudesta ja ystävällisyydestä on helppo sanoa, mitä ne missäkin tilanteessa tarkoittavat. Mutta avoimuus on toista maata. Mihin sen kanssa raja oikein pitäisi vetää? Mikä on liikaa ja mikä liian vähän? Missä tilanteessa, kenen kanssa ja millaisten asioiden suhteen meidän olisi hyvä olla avoimia? Onko avoimuus ylipäätään hyve vai pikemminkin pahe?

Ensimmäiseksi vastaus viimeiseen kysymykseen: Kyllä avoimuus täyttää hyveen kriteerit. Se on ominaisuus, joka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla sovellettuna tuottaa hyvää sekä ihmiselle itselleen että ympärillä oleville. Tämän enempää ei hyveeltä pidä eikä tarvitse vaatia.

Kuinka avoin ihmisen on oikein hyvä olla? Jokainen meistä tuntee sekä niitä ihmisiä, jotka kertovat kaikille kaikesta kaiken, että niitä, jotka eivät kerro kenellekään mistään mitään. Kumpikaan ei välttämättä ole väärin, ei ainakaan aina ja kaikissa tilanteissa.

Avoimuuden arviointiin nyrkkisäännöksi käy edellä mainittu hyveen määritelmä. Olennaista on, mitä toiminnasta seuraa. Jos kaikille pelkkää hyvää, kyseessä on hyve. Jos jollekulle jotakin vahinkoa, kyse on jostakin muusta.

Kaikki riippuu tilanteesta. Joskus on hyvä kertoa aivan kaikki. Vaikka silloin, kun on tullut tehneeksi elämänsä munauksen. Virheiden peittely tuntuu tällaisessa tilanteessa usein houkuttelevimmalta vaihtoehdolta, mutta on harvoin viisasta. Paljon viisaampaa sekä oman itsen että muiden kannalta on kertoa avoimesti kaikki. Totuudella on vastustamaton taipumus tulla kuitenkin ennemmin tai myöhemmin esiin, ja kun se tapahtuu, jälkiensä peittelijällä on täysi syy toivoa olevansa jossain ihan muualla.

Toisinaan taas on viisainta pitää kaikki vain omana tietonaan. Niin kuin esimerkiksi silloin, kun ympärillä olevat ihmiset vain odottavat pääsevänsä vääntämään veistä haavassa, tekemään toisesta raakaa pilaa tai käyttämään hyväkseen toisen avomielisyyttä. Hyveellinen toiminta on hyvää myös toimijan itsensä kannalta, eikä itseään avoimuudellaan jalkaan ampuva ihminen täytä tätä kuvausta.

Mihin avoimuutta sitten tarvitaan? Esimerkiksi luottamuksen rakentamiseen, kuten hallinto-oikeuden emeritusprofessori Olli Mäenpää 70-vuotishaastattelussaan (HS 30.10.2020) toteaa.

Yksi hyveiden tarkoituksista on varmistaa arvojen eli itsessään hyvien ja arvokkaiden päämäärien toteutuminen. Kunkin kulttuurin ja yhteiskunnan kannalta tärkeän arvon toteutumiseen tarvitaan tyypillisesti kokonainen kimppu erilaisia hyveitä. Luottamuksen tapauksessa ensinnäkin tietysti luotettavuutta mutta myös luottavaisuutta, sillä pelkkä luottamuksen arvoisena oleminen ei riitä mihinkään, ellei kukaan kuitenkaan luota. Toiseksi oikeudenmukaisuutta ja hyväntahtoisuutta, sillä niiden puuttuessa vain hullu tai itsetuhoinen luottaa yhtään mihinkään. Kolmanneksi keskustelevuutta ja rehellisyyttä, sillä ellei asioista puhuta ja ellei se, mitä sanotaan, ole totta, luottamusta ei vain synny. Ja neljänneksi avoimuutta, sillä todellinen graniitinluja luottamus syntyy vasta siinä vaiheessa, kun ikävimmätkin asiat on uskallettu sanoa ääneen.

Olkaamme siis avoimia. Mutta harkiten, tilanteen mukaan ja pitäen tarkkaan huoli siitä, ettei kukaan joudun kärsimään. Silloin avoimuus on hyve.

Harkitsevuudesta

Vanha hyvä ohje kiperässä paikassa on laskea kymmeneen ennen kuin sanoo tai tekee yhtään mitään. Toinen vähän modernimpi mutta ihan yhtä hyvä neuvo silloin, kun on saanut vaikkapa ikävän sähköpostiviestin, on nukkua yön yli ja vastata vasta sitten. Näillä keinoin välttää kaikki ne harmit, joita helposti seuraa, kun ryhtyy suuttumuksen tai pettymyksen vallassa reagoimaan vastapuolen käytökseen tai viestiin.

Harkitsevuus kuuluu siihen elintärkeään hyveiden ryhmään, jota ilman yksikään toinen hyve ei ikinä voi toteutua. Kaiken hyveiden mukaisen toiminnan edellytyksenä on kaksi asiaa: halu saada aikaan hyvää ja kyky toimia niin, että hyvä kulloinkin käsillä olevassa tilanteessa oikeasti toteutuu. Harkintaa tarvitaan, jotta jälkimmäinen edellytys voisi toteutua.

Hyveellinen ihminen on niin tottunut toimimaan hyveittensä mukaisesti, ettei toiminnan sisältöä tarvitse yleensä erikseen pysähtyä miettimään. Mutta koska tahansa voi eteen tulla tilanne, jossa on pakko tehdä tietoisia valintoja. Tarjolla voi olla montakin vaihtoehtoista, omalla tavallaan hyvän päämäärän toteuttavaa hyvettä ja niiden jokaisen toteutumiseen suuri joukko erilaisia keinoja. Jotta valinta olisi paras mahdollinen, sekä päämäärän että keinojen valinnan on perustuttava tarkkaan harkintaan.

Harkitsevuuden hyveellä on kaksi vihollista. Ensimmäinen niistä on tunnekuohu. Harkinta ja tunteet eivät sinänsä ole toistensa vastakohtia saati vastustajia, mutta jos jompaakumpaa on liikaa, toiselle ei jää tilaa. Kuten jo termodynamiikan nollas pääsääntö sanoo, kylmä ja kuuma eivät samaan tilaan joutuessaan kauaa säily kylmänä ja kuumana. Jos siis tunteet käyvät kuumina, pää ei kykene harjoittamaan viileää harkintaa.

Toinen vihollinen on kiire. Harkinta ottaa aina aikansa eikä sen kiirehtiminen ole mahdollista. Useimmat toiminnot jokapäiväisessä arjessa tapahtuvat automaattisesti ilman, että niille tarvitsee uhrata ajatustakaan. Mutta silloin, kun harkintaa tarvitaan, sille on varattava riittävästi aikaa. Muussa tapauksessa lopputuloksena on vain hätiköityjä ratkaisuja, joista ei ole iloa kenellekään.

Paraatiesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun tunnekuohu ja kiire yhdistyvät, ovat sosiaalisessa mediassa käydyt väittelyt. Koneen välityksellä käydyssä keskustelussa tunteet riehuvat valtoimenaan ja puheenvuorot on tuotettava nopeasti ennen kuin keskustelu vyöryy eteenpäin ja oma sanottava vanhenee. Niinpä jälki on sellaista, että moni osallistuja joutuisi häpeämään silmät päästään, jos tulisi myöhemmin lukeneeksi keskustelussa esittämiään täydellisen harkitsemattomia näkemyksiä.

Samaiseen tunnekuohun ja kiireen aiheuttamaan kuoppaan näyttäisi pudonneen myös Helsingin poliisi lokakuun ensimmäisenä lauantaina kaasuttaessaan rauhallisia mielenosoittajia Kaisaniemenkadulla. Turhautuminen käskyjen tehoamattomuuteen ja kiire päästä hoitamaan jonoksi saakka kertyneitä hälytystehtäviä johti ratkaisuun, joka jälkeenpäin on helppo todeta huonosti harkituksi. Ymmärrettävää, mutta ei hyveellistä.

Nykyihminen elää kiireen ja suurten tunteiden keskellä, mikä on omiaan tekemään harkitsevuudesta valitettavan harvinaisen hyveen. Harmi, sillä juuri nyt jokainen meistä tarvitsisi harkitsevuuden hyvettä vielä tavallistakin enemmän.

Ettei tule tauti.