Kone ja ihminen eroavat toisistaan kaikin mahdollisin tavoin. Kone jaksaa toimia periaatteessa lähes loputtomiin, ihmisen jaksamisella on aina rajansa. Rikki menneen koneen tilalle voi aina hankkia uuden samanlaisen, jokainen ihminen on ainutkertainen ja korvaamaton. Kone on pelkkä väline jonkin tehtävän suorittamisen, ihminen on itsessään päämäärä. Kone toimii minkään häiritsemättä oman logiikkansa mukaan, ihmistä ohjaavat järjen lisäksi myös halut ja tunteet, usein iloisesti eri suuntiin. Kone on olemassa vain tehdäkseen työtä, ihmisen elämässä on työn lisäksi paljon muutakin tärkeää ja arvokasta. Ja niin edelleen.

Modernia työelämää on mahdotonta edes kuvitella ilman ihmisen apuna ja työkaluina olevia koneita. Mutta toisin kuin voisi äkkipäätään arvella, edellä luetelluista koneen ja ihmisen ominaisuuksista päätellen ihmiselle on jäänyt tässä yhteiselossa pelkkä sivuosa. Työn maailma on selvästikin muovattu koneen luontoa silmällä pitäen. Sen asettamat vaatimukset on monin paikoin mitoitettu sellaisiksi, että ihminen ei voi niistä kunnialla, terveenä ja hyvissä voimin selvitä. Tapa, jolla kone sanelee tahdin, panee kysymään, onko työ ylipäätään ihmiselle sopiva ympäristö.

Koneiden maailmanvalloitus sai alkunsa jo muutama vuosisata sitten höyrykoneiden ja Kehruu-Jennyjen siivittämästä teollisesta vallankumouksesta. Tietotekniikan läpimurto ainoastaan sinetöi kauan sitten käynnistyneen kehityksen, tekoäly on vain askel matkalla ties minne. Sitä, miten ihmiselle tässä leikissä käy, kuvasi Charlie Chaplin Nykyaikansa (1936) liukuhihnakohtauksessa. Elokuvan sanoma ei ole vuosikymmenten kuluessa menettänyt tehoaan, mutta jostain syystä sen komiikka ei enää naurata samalla tavoin kuin aiemmin.

Se, että työn maailma on – tai on ainakin muutaman sata vuotta ollut – sellainen kuin on, ei kuitenkaan tarkoita, että näin myös pitäisi olla. Ihminen ei ole olemassa työtä vaan työ ihmistä varten. Siksi työelämän rakenteet ja vaatimukset pitäisi mitoittaa ihmisen, ei koneen ominaisuuksien mukaan. Tässä tehtävässä johtajat ja esihenkilöt ovat avainasemassa.

Esihenkilön tärkeänä mutta kaikkea muuta kuin helppona tehtävänä on pyrkiä varjelemaan inhimillisyyttä omassa yksikössään ja suojaamaan alaisensa mahdollisimman hyvin kaikilta epäinhimillisyyden paineilta ja vaatimuksilta. Nämä paineet voivat tulla yhtä hyvin ulko- kuin sisäpuolelta: ympäröivältä organisaatiolta sidosryhmineen mutta myös velvollisuudentuntoisilta ja työhönsä hukuttautuvilta alaisilta.

Inhimillisyyden puolesta toimiminen merkitsee usein vastavirtaan soutamista ellei peräti tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Se voi pahimmillaan viedä esihenkilön napit vastakkain ylempiensä kanssa ja tuottaa ärtymyksen lisäksi monenlaisia vaikeuksia työuralla. Mutta parhaassa tapauksessa yksikkö, joka on saanut rauhassa keskittyä perustehtävänsä hyvään hoitamiseen, kiittää esihenkilöään tekemällä hyvällä mielellä huippuhyvää tulosta.

Kävi niin tai näin, seuraukset eivät tässäkään asiassa merkitse kaikkea. Johto voi osoittaa tyytymättömyytensä tavalla tai toisella, eikä työyhteisö aina osaa kiittää uransa yhteisen hyvän vuoksi uhrannutta esihenkilöä – tai edes tiedä, kenelle kiitos kuuluisi. Inhimillisyyttä puolustava esihenkilö voi joka tapauksessa olla tyytyväinen siihen, että on tullut toimineeksi oikein ja tehneeksi hyvää.

”Aktiivisuus ei tarkoita aloitekykyä eikä välttämättä aikaansaamistakaan, vaan sitä, millä vauhdilla ja voimalla ihminen tekee työn. Se kertoo vain tyylin. Se tarkoittaa myös sitä, miten nopeasti ihminen ryhtyy työhön, mutta ei kerro mitään sitä, saako hän työn valmiiksi. Aktiivisuus tarkoittaa pöhinää, mutta tehokkuudesta ja aikaansaamisesta se ei kerro.”

Näin ruotii työelämässä kovassa kurssissa olevaa aktiivisuutta psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen uudessa kirjassaan Itsekkyyden aika. Hänen mukaansa aktiivisuuden arvostamisessa on kyse suomalaiselle työelämälle tyypillisestä kehäpäätelmästä.

Työelämässä milloin mikäkin ihmisen ominaisuus nousee yleisen arvostuksen kohteeksi. Sytykkeenä saattaa olla jokin – usein Yhdysvalloissa tehty – pseudo-tieteellinen tutkimus, jota jossakin ulkolaisessa – usein amerikkalaisessa – lehtiartikkelissa esitellään. Suomalainen toimittaja lukee artikkelin ja tekee sen pohjalta jutun omaan mediaansa. Kaikenkarvaiset konsultit ja henkilöstön kehittäjät tarttuvat syöttiin, ja niin uusi työelämän trendi on syntynyt.

Seuraavassa vaiheessa urallaan eteenpäin pyrkivät ihmiset löytävät itsestään muotiin tulleen ominaisuuden, ryhtyvät viljelemään sitä itsessään ja alkavat menestyä työssään entistä paremmin. Menestyksen syynä ei kuitenkaan ole se, että kyseessä oleva ominaisuus tekisi heistä yhtään parempia työssään. Sattuma vain on puuttunut peliin, ja kulttuurissa on alettu arvostaa tiettyä ominaisuutta ilman mitään järjellistä syytä.

Useimmissa tapauksissa muodikkaan ominaisuuden ympärille syntynyt kupla ei ennätä puhjeta ennen kuin jokin uusi ominaisuus nousee samalla tavoin työelämän ihmeitä tekeväksi voimaksi, ja edellinen muoti kaikessa hiljaisuudessa vain unohtuu.

Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan ekstroversio ja siihen olennaisesti liittyvät sosiaalisuus, eloisuus, aktiivisuus, vakuuttavuus ja elämyshakuisuus ovat nousseet työelämässä arvostuksen kohteiksi juuri tällä tavoin. Mitään näyttöä niiden tuottamasta todellisesta hyödystä ei ole. Niitä arvostetaan vain siksi, että niitä arvostetaan.

Jos aktiivisuus ei ole mikään autuaaksitekevä piirre ihmisessä vaan ainoastaan yksi ominaisuus muiden joukossa, mikä tekisi siitä hyveen? Se, millaiset syyt saavat ihmisen toimimaan ja millä tavoin.

Toiminnan hyveellisyyden kannalta olennaista on ensinnäkin motiivi eli se, miksi ihminen toimii niin kuin toimii. Hyveellisen toiminnan motiivina on hyvän johdonmukainen toteuttaminen sen itsensä vuoksi, ei esimerkiksi hetken mielijohteesta, pakotettuna tai oman edun tavoittelemiseksi. Toiseksi hyveelliseltä toiminnalta edellytetään, että sen seuraukset ovat kaikkien mahdollisten tahojen kannalta myönteiset tai vähintään neutraalit.

Aktiivisuus on hyve esimerkiksi silloin, kun puolustamme heikompaa, tartumme epäoikeudenmukaisuuksiin ja vääryyksiin, nousemme barrikadeille luonnon ja ympäristön puolesta, viemme pullaa naapurissa asuvalle vanhukselle, puutumme kiusaamiseen tai avaamme oven lastenvaunuja työntävälle pienen lapsen vanhemmalle. Ja kun teemme näin vain siksi, että se on hyvää.