121-blogi

Oikeudenmukaisuudesta

Arvojen ja hyveiden välinen suhde herättää jatkuvasti hämmennystä. Tähän näyttää olevan monia syitä. Hyveistä ei suomalaisessa kulttuurissa – eikä sen puoleen läntisessä kulttuuripiirissä muutenkaan – ole vuosikymmeniin juuri puhuttu. Hyveiden jättämää aukkoa on suurelta osin paikattu arvoilla. Tästä kertoo muun muassa se, että yritysten ja organisaatioiden arvoikseen nimeämistä ”arvoista” ylivoimainen enemmistö on itse asiassa hyveitä. Hyveiden tarve on siis todettu, mutta hyve-sanan puuttuessa hyveitä on ryhdytty kutsumaan arvoiksi.

Toisena syynä arvojen ja hyveiden sekoittumiseen ovat arvon käsitteeseen liittyvät ongelmat. Arvo on käsitteenä häilyvä ja epämääräinen, totesi suomalainen filosofi Erik Ahlman jo vuonna 1920 julkaisemassaan kirjassa Arvojen ja välineitten maailma. Helmasyntinä oli silloin ja on edelleen arvojen ja välineiden sekoittaminen toisiinsa. Arvot ovat itsessään hyviä, arvokkaita ja tavoittelemisen arvoisia päämääriä, välineet saavat arvonsa ja merkityksensä sen mukaan, millaisia asioita niiden avulla pyritään toteuttamaan. Paraatiesimerkkejä arvon asemaan korotetuista välineistä ovat valta ja raha. Kumpikaan ei ole itsessään hyvä asia, molemmilla voidaan saada aikaan yhtä hyvin pahaa kuin hyvää.

Mistä sitten voi tietää, onko jokin asia arvo vai hyve? Hyveet ovat yksilön ominaisuuksia, jotka tekevät kantajastaan omassa lajissaan hyvän. Veitsen hyveenä on terävyys, hevosen hyveinä nopeus ja kestävyys ja ihmisen hyveinä – ainakin suomalaisessa kulttuurissa – esimerkiksi luotettavuus, vastuullisuus, rehellisyys ja reiluus. Arvot taas ovat yhteiskunnassa hyviksi katsottuja päämääriä, joiden tavoitteleminen on kaikkien yhteiskunnassa toimivien yksilöiden ja yhteisöjen yhteinen asia. Suomalaisessa yhteiskunnassa päällimmäisiin arvoihin ovat kuuluneet muiden muassa luottamus, tasa-arvo, totuus, vapaus ja hyvinvointi.

Se, että hyveet ovat yksilön ominaisuuksia, tarkoittaa sitä, että niiden toteuttaminen on jokaisen yksilön omassa vallassa. Jos haluan olla luotettava, vastuullinen, rehellinen ja reilu, en tarvitse siihen kenenkään toisen apua ja tukea. Jos taas en onnistu olemaan kaikkea tätä, en voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Arvojen toteutuminen ei sen sijaan koskaan voi onnistua ilman, että useampikin toimija puhaltaa yhteen ja samaan hiileen. Ei auta, vaikka yksi ihminen yrittäisi kuinka vimmatusti selvittää totuutta jonkin asian suhteen, jos ympärillä olevat pyrkivät kaikin voimin pimittämään sen.

Siksi toisekseen arvojen toteutuminen edellyttää aina hyveen, yleensä useammankin hyveen toteutumista. Luottamuksen syntymiseen tarvitaan tietenkin luotettavuuden mutta myös luottavaisuuden hyvettä, sillä luotettavuudesta ei ole erityistä iloa, ellei kukaan luota kehenkään. Toisaalta jos yhteisöstä puuttuu reiluutta ja hyväntahtoisuutta, vain hullu luottaa kehenkään tai mihinkään. Ja ellei asioista puhuta ja ellei voi luottaa siihen, että se, mitä sanotaan, on totta, luottamukselle ei edelleenkään ole mitään pohjaa. Luottamuksen toteutuminen edellyttää näin ollen ainakin luotettavuuden, luottavaisuuden, reiluuden, hyväntahtoisuuden, keskustelevuuden ja rehellisyyden hyveiden toteutumista.

Oikeudenmukaisuus ei ole arvo, vaan hyve. Jokainen meistä voi itse tykönään päättää, haluaako valinnoissaan ja ratkaisuissaan toteuttaa oikeudenmukaisuutta vai viittaako kintaalla koko asialle. Jos kaikki yhdessä pyrimme toimimaan oikeudenmukaisesti – ja onnistumme lisäksi kulloisenkin tilanteen mukaan toteuttamaan reiluuden eli kohtuudenmukaisuuden hyvettä – onnistumme rakentamaan yhteiskunnan, jossa oikeus toteutuu. Mikä ei olisi hassumpi juttu ollenkaan.

Tunneälykkyydestä

Järkevyys on hyve, jota ilman ei olisi koko hyveellisyyttä. Luonteen hyveet omaksutaan pienestä pitäen kasvatuksen kautta. Vanhemmat ja muut kasvattajat kertovat lapselle, miten missäkin tilanteessa on hyvä toimia, lapsi ymmärryksensä avulla ymmärtää saamansa opit ja neuvot ja painaa ne mieleensä.

Pelkkä muistaminen ja ymmärtäminen eivät kuitenkaan vielä riitä hyveelliseksi kasvamiseen. Opittua täytyy osata myös soveltaa, ja tässä kohdin järki astuu kuvaan. Järki kertoo lapselle, miten hyve käytännössä toimii, miksi yksi ja sama hyve toimii eri tilanteissa hieman eri tavoin ja miten mitäkin hyvettä on eri tilanteissa säädeltävä, jotta lopputulos olisi mahdollisimman hyvä.

Järkeä tarvitaan mitä suurimmassa määrin myös siinä vaiheessa, kun luonteen hyveet on opittu ja omaksuttu ja aikuisen pitäisi pystyä niiden avulla toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa hyvin ja oikein. Ellei järki analysoi erikseen jokaista tilannetta ja siihen liittyvää hyveelliseen toimintaan vaikuttavaa yksityiskohtaa, luonteen hyve ei voi osua maaliin.

Toisin kuin järkevyys, älykkyys ei Aristoteleen mukaan ole hyve, vaikka hyvettä muistuttaakin. Järjen tavoin myös älykkyys auttaa ihmistä päättelemään oikein tietyn päämäärän toteuttamiseen tarvittavat keinot ja saavuttamaan sen. Mutta siinä missä järki Aristoteleen määritelmän mukaan suuntautuu aina kohti hyvää, älykkyys ei tee eroa erilaisten päämäärien suhteen. Siksi rikollinenkin voi olla älykäs muttei koskaan järkevä.

Tunneälykkyyttä sen sijaan voisi pitää hyveenä, tosin pienin varauksin. Tunneäly on se elementti meissä, jonka avulla voimme tiedostaa ja ymmärtää omiamme ja toistemme tunteita. Ilman tunneälyäkin voimme kyllä tuntea olomme epämukavaksi tai nähdä, että toinen toimii jossakin tilanteessa kummallisella tavalla. Tunneälyä tarvitaan, jotta voisimme ymmärtää, miltä meistä tuntuu ja mistä tuo tunne johtuu tai miksi toinen ihminen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

Tunneälykkyyden hyveellisyyteen liitettävä pieni varaus johtuu sitä, että tunneälykkyyttä voidaan periaatteessa käyttää älykkyyden tavoin myös kyseenalaisiin tarkoituksiin. Tunneälykäs ihminen kykenee niin halutessaan käyttämään tunneälyään myös esimerkiksi toisten manipuloimiseen, mikä on omiaan heittämään varjon koko tunneälyn päälle. Aristoteleen logiikkaa seuraten olisi hyveiden yhteydessä turvallisempaa puhua tunnejärkevyydestä, mutta koska sellaista ei ole vielä keksitty, täytyy tyytyä tunneälykkyyteen ja liittää siihen tuo varaus.

Tunneälykkyyttä voi harjoitella, ja tässä suhteessa pienten lasten vanhemmat ovat kadehdittavan hyvässä asemassa. Mikään ei aseta tunneälylle yhtä suuria haasteita ja vaatimuksia kuin tavallinen arki uhmaikäisen kolmivuotiaan kanssa. Oman itsensä ja ympäristönsä kanssa joka asiasta takkuava pieni ihminen on pelkkää tunnetta ja enimmäkseen vielä kipeää tunnetta, jota aikuisen pitäisi kyetä paitsi ymmärtämään myös auttamaan lasta ymmärtämään – opettaen samalla tunneälykkyyttä myös lapselleen. Ilman tunneälyä pikkulapsiaika on yhtä helvettiä sekä lapselle että vanhemmalle, tunneälykkyys voi tehdä siitä elämän parasta aikaa.

Toivoa sopii, että Suomen hallituksessa istuvilla pienten lasten vanhemmilla riittää aikaa vietettäväksi myös lastensa kanssa. Siitä olisi kovasti iloa myös aika ajoin panikoituvien kollegojen, umpiväsyneiden virkamiesten ja koko koronaan jo kauan sitten läpeensä kyllästyneiden kansalaisten ymmärtämisessä.

Varovaisuudesta

”Varovaisuus ei ole arkuutta vaan viisautta”, opastettiin kansaa television tietoiskussa, jota Yleisradio alkoi viitisenkymmentä vuotta sitten esittää aina näihin aikoihin vuodesta. Ja hyvä, että alkoi. Siinä missä talvi aina yllättää autoilijat, heikot jäät tapaavat aina yllättää jalankulkijat, hiihtäjät ja pilkkijät – siitä huolimatta, että jäiden heikkenemisen luulisi olevan helpommin ennakoitavissa kuin talven ensimmäisten liukkaiden ajankohta. Ylen tietoisku saattoi hyvinkin pelastaa muutaman ihmishengen per kevät tai ainakin antaa jollekulle surevalle omaiselle mahdollisuuden edes hieman varautua tulevaan.

Tietoiskun slogan tuli vahvistaneeksi varovaisuuden perimmäisen luonteen. Kyse ei ole heikkoudesta, joka saa ihmisen säikkymään turhasta ja näkemään mörköjä siellä, missä niitä ei ole, vaan viisaan ihmisen ominaisuudesta. Hyveestä, joka voi pelastaa hengen.

Kuten kaikki hyveet, myös varovaisuus on aina sovitettava ja säädettävä tilanteen mukaan. Samanlainen käytös tai toiminta voi yhdessä tilanteessa olla varomattomuutta, toisessa liiallista varovaisuutta ja kolmannessa mitä suurinta viisautta. Jäille lähtiessä rannan tuntumassa pysytteleminen kuuluu alkusyksyn ja loppukevään aikaan ensimmäiseen, keskitalven paukkupakkasilla toiseen ja muulloin kolmanteen kategoriaan.

Tänä keväänä varovaisuuden hyve tulee suurempaan tarpeeseen kuin ehkä koskaan aiemmin. Jäille menon lisäksi nyt on syytä olla varovainen myös kaupassa käydessä, bussilla kuljettaessa ja kuntosalilla treenatessa. Toki myös koronan kanssa voidaan olla liian varovaisia. Mallia tästä näytti Uuden Seelannin Auckland, jonka pormestari sulki koko kaupungin seitsemäksi päiväksi yhden koronatartunnan vuoksi. Mutta koronan kanssa paljon suurempi riski on sortua varomattomuuden paheeseen.

Toinen koronakevät tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman aikojen muuttumiseen. Hyvepuhe on sitten 1970-luvun kadonnut suomalaisesta kulttuurista varsin tehokkaasti, ja tämä näkyy myös suhtautumisessa koronaan. Kun yökerhojen ja karaokebaarien todettiin olevan merkittäviä tartunnanlähteitä, Yleisradio ei kiiruhtanut tekemään tietoiskua ja varoittamaan kansalaisia hilpeän yöelämän vaaroista. Sen sijaan niin toimittajat kuin kaikki muutkin keskittyivät tiukkaamaan päättäjiltä, miksei ravintoloita voida sulkea. Ja kun päätös sulkemisesta viimein tehtiin, illanviettäjiä kiinnosti ennen kaikkea, kuinka monta ravintolailtaa oli vielä mahdollista viettää ennen kuin ovet menisivät kiinni.

Toisin oli ennen vanhaan. Kevätjäiden aikaan kenellekään ei tullut mieleenkään ryhtyä vaatimaan hallitusta säätämään poikkeuslakia, jonka perusteella jäille meno voitaisiin sakon uhalla kieltää. Rannalla toimittaja ei haastatellut avannosta pelastettua ihmistä, joka olisi syyttänyt kastumisestaan viranomaisten hitautta antaa jäällä liikkumista koskevia määräyksiä. Jokainen ymmärsi vastuun omasta toiminnasta olevan ihan vain itsellä, ja ne, jotka eivät ottaneet vastuutaan riittävän vakavasti, ymmärsivät kuitenkin jälkikäteen olla syyttämättä hölmöilystään ketään muuta kuin itseään.

Sanottakoon siis selvästi: Varovaisuus on edelleenkin viisautta. Määräykset on syytä tuntea ja niitä on syytä noudattaa, mutta ei pidä ajatella, että kaikki se, mitä ei vasiten ole kielletty, olisi ihan ok.

Hyväksyvyydestä

Pandemia alkaa olla siinä vaiheessa, että ottaa päähän. Erityisesti kaikki.

Se, että mistään muusta ei enää puhuta kuin yhdestä typerästä viruksesta eikä siitä puhuta edes tarpeeksi.

Kaikki ylenmääräiset rajoitukset ja varotoimenpiteet ja se, että kaikki eivät noudata niitä, vaikka pitäisi.

Pormestarit, jotka eivät ymmärrä ministereitä, ja ministerit, jotka eivät ymmärrä virkamiehiä, ja virkamiehet, jotka eivät ymmärrä tavallisia ihmisiä, ja tavalliset ihmiset, jotka eivät ymmärrä pormestareita, ja päinvastoin.

Kaikki espoolaiset, joiden lasten pitää välttämättä päästä harrastamaan kesken epidemian, koska muuten uraputki katkeaa jo päiväkodissa.

Kaikki vantaalaiset, joiden täytyy päästä roikkumaan ostoskeskuksissa viruksia hankkimassa, kun ei ole mitään parempaa ja hyödyllisempää tekemistä.

Kaikki kalliolaiset hipsterit, joiden on ihan pakko päästä joka ilta lajitovereineen korttelikapakkaan sen sijaan, että katsoisivat kotona Areenasta Aikuisia.

Kaikki lääketehtaat, jotka eivät sen vertaa luottaneet omiin rokotteisiinsa, että olisivat tehneet niitä tarpeeksi varastoon jo ennen virallista hyväksyntää.

Kaikki poliitikot, jotka eivät ymmärtäneet vaatia rokotteiden patenttisuojan poistamista ehtona rokotetutkimusten rahoittamiselle yhteiskunnan varoilla.

Ne kiinalaiset eläintorikauppiaat, jotka tämän myrkyn keittivät, ja ne Kiinan johtajat, jotka eivät kanna vastuutaan yhtään mistään.

Se amerikkalainen musiikkimajuri, joka lainasi ilman lupaa meidän Finlandiaa omaan avaruusaiheiseen tekeleeseensä.

Se, että tänä talvena on lunta ja pakkasta vaikka viime talvena ei ollut.

Se, että pääsiäinen ja juhannus osuvat tänäkin vuonna viikonloppuun.

Se, että ottaa päähän.

Jos ottaa päähän, kannattaa muistaa, että hyväksyvyys on hyve. Sekä omaa että toisten elämää helpottaa, kun onnistuu vain hyväksymään kaikki ne asiat, joille ei kuitenkaan voi mitään, ja kaikki ihmiset sellaisina kuin he ovat. Ja ennen kaikkea oman itsensä ja sen, että joskus ottaa päähän. Sillä ihmisiähän tässä vain ollaan.

Paitsi Putinin harjoittamaa mielenosoittajien mäiskintää ei ikinä pidä mennä hyväksymään.