121-blogi

Harkitsevuudesta

Vanha hyvä ohje kiperässä paikassa on laskea kymmeneen ennen kuin sanoo tai tekee yhtään mitään. Toinen vähän modernimpi mutta ihan yhtä hyvä neuvo silloin, kun on saanut vaikkapa ikävän sähköpostiviestin, on nukkua yön yli ja vastata vasta sitten. Näillä keinoin välttää kaikki ne harmit, joita helposti seuraa, kun ryhtyy suuttumuksen tai pettymyksen vallassa reagoimaan vastapuolen käytökseen tai viestiin.

Harkitsevuus kuuluu siihen elintärkeään hyveiden ryhmään, jota ilman yksikään toinen hyve ei ikinä voi toteutua. Kaiken hyveiden mukaisen toiminnan edellytyksenä on kaksi asiaa: halu saada aikaan hyvää ja kyky toimia niin, että hyvä kulloinkin käsillä olevassa tilanteessa oikeasti toteutuu. Harkintaa tarvitaan, jotta jälkimmäinen edellytys voisi toteutua.

Hyveellinen ihminen on niin tottunut toimimaan hyveittensä mukaisesti, ettei toiminnan sisältöä tarvitse yleensä erikseen pysähtyä miettimään. Mutta koska tahansa voi eteen tulla tilanne, jossa on pakko tehdä tietoisia valintoja. Tarjolla voi olla montakin vaihtoehtoista, omalla tavallaan hyvän päämäärän toteuttavaa hyvettä ja niiden jokaisen toteutumiseen suuri joukko erilaisia keinoja. Jotta valinta olisi paras mahdollinen, sekä päämäärän että keinojen valinnan on perustuttava tarkkaan harkintaan.

Harkitsevuuden hyveellä on kaksi vihollista. Ensimmäinen niistä on tunnekuohu. Harkinta ja tunteet eivät sinänsä ole toistensa vastakohtia saati vastustajia, mutta jos jompaakumpaa on liikaa, toiselle ei jää tilaa. Kuten jo termodynamiikan nollas pääsääntö sanoo, kylmä ja kuuma eivät samaan tilaan joutuessaan kauaa säily kylmänä ja kuumana. Jos siis tunteet käyvät kuumina, pää ei kykene harjoittamaan viileää harkintaa.

Toinen vihollinen on kiire. Harkinta ottaa aina aikansa eikä sen kiirehtiminen ole mahdollista. Useimmat toiminnot jokapäiväisessä arjessa tapahtuvat automaattisesti ilman, että niille tarvitsee uhrata ajatustakaan. Mutta silloin, kun harkintaa tarvitaan, sille on varattava riittävästi aikaa. Muussa tapauksessa lopputuloksena on vain hätiköityjä ratkaisuja, joista ei ole iloa kenellekään.

Paraatiesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun tunnekuohu ja kiire yhdistyvät, ovat sosiaalisessa mediassa käydyt väittelyt. Koneen välityksellä käydyssä keskustelussa tunteet riehuvat valtoimenaan ja puheenvuorot on tuotettava nopeasti ennen kuin keskustelu vyöryy eteenpäin ja oma sanottava vanhenee. Niinpä jälki on sellaista, että moni osallistuja joutuisi häpeämään silmät päästään, jos tulisi myöhemmin lukeneeksi keskustelussa esittämiään täydellisen harkitsemattomia näkemyksiä.

Samaiseen tunnekuohun ja kiireen aiheuttamaan kuoppaan näyttäisi pudonneen myös Helsingin poliisi lokakuun ensimmäisenä lauantaina kaasuttaessaan rauhallisia mielenosoittajia Kaisaniemenkadulla. Turhautuminen käskyjen tehoamattomuuteen ja kiire päästä hoitamaan jonoksi saakka kertyneitä hälytystehtäviä johti ratkaisuun, joka jälkeenpäin on helppo todeta huonosti harkituksi. Ymmärrettävää, mutta ei hyveellistä.

Nykyihminen elää kiireen ja suurten tunteiden keskellä, mikä on omiaan tekemään harkitsevuudesta valitettavan harvinaisen hyveen. Harmi, sillä juuri nyt jokainen meistä tarvitsisi harkitsevuuden hyvettä vielä tavallistakin enemmän.

Ettei tule tauti.

Huomioonottavuudesta

Juuri nyt, syksyn 2020 alkaessa, Suomi näyttäisi olevan erikoisessa tilanteessa. Tämä ei tietenkään ole mitenkään poikkeuksellista. Alkaa olla vaikea edes muistaa aikoja, jolloin elämä ei olisi ollut outoa ja kummallista.

Joka tapauksessa nyt on tultu tilanteeseen, jossa normaalit ajattelumallit toimivat aina vain huonommin. Tavallisesti priorisointi on ollut se taikasana, joka ratkaisee ongelman kuin ongelman. Mikä tahansa vyyhti selviää, kun puretaan tilanne osiin, asetetaan osat polttavuusjärjestykseen ja ratkotaan esiin nousevat haasteet yksi kerrallaan.

Näillä eväillä koronakriisissäkin on tähän saakka selvitty. Keväällä kaikessa mentiin terveys edellä – ja terveydessäkin tarkkaan ottaen vain yksi pieni siivu edellä. Muista terveysongelmista välittämättä kaikki tarmo keskitettiin vain ja ainoastaan yhden tietyn viruksen väistelyyn. Etätyön ja -koulunkäynnin aiheuttamat sosiaaliset puutostilat siedettiin sankarillisesti hammasta purren. Talouden sakkaaminen ei huolettanut ketään, taantumaan sukellettiin tieten tahtoen, määrätietoisesti ja päättäväisesti.

Vielä keväällä tämä politiikka toimi erinomaisen hyvin, vaan ei toimi enää. Kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 30.8. todettiin, talouden joustovara on tullut syödyksi. Tästä eteenpäin talouden tarpeet on pakko ottaa huomioon. Muussa tapauksessa edessä on monttu, jonka syvyyttä kukaan ei uskalla edes ajatella.

Samaan aikaan koronan uhka terveydelle ei ole kadonnut minnekään. Sairauden torjuntaan on edelleen uhrattava resursseja, jotta virus ei pääsisi leviämään. Jos epidemia ei pysy kurissa, edessä ovat täsmälleen sama katastrofi, jonka ehkäisemiseksi keväällä oltiin valmiit äärimmäisiin ratkaisuihin.

Kun vene alkaa vuotaa useammasta kohdasta samaan aikaan, ei voida valita, mikä reikä paikataan. Tällaisessa tilanteessa priorisointi joutuu väistymään kokonaisvaltaisuuden tieltä ja keskeiseksi hyveeksi fokusoivuuden ja keskittymiskykyisyyden sijaan nousee huomioonottavuus. Samalla urakan vaikeusaste nousee aivan uusiin mittoihin.

Ongelmien kokonaisvaltainen hoitaminen edellyttää sitä, että kaikki toimijat kykenevät ottamaan huomioon toistensa huolet, kunnioittamaan toistensa näkökulmia ja etsimään yhteisiä ratkaisuja. Haaste on siinä, että normaalioloissa tällainen yhteisvastuullisuus ei ole tarpeen eikä yhteiskuntaa näin ollen ole rakennettu toimimaan tällaisten periaatteiden mukaan.

Yhteiskunta koostuu tahoista, jotka ovat tottuneet katsomaan kokonaisuutta vain omasta vinkkelistään ja ottamaan huomioon vain omat etunsa. Etujärjestöistä ammattiliitot pitävät huolen työntekijöiden ja työnantajajärjestöt työnantajien eduista. Jokainen yritys on viime kädessä huolissaan omasta kannattavuudestaan ja ajaa kaikissa ratkaisuissaan ennen kaikkea omaa asiaansa. Tämä kävi selvästi ilmi esimerkiksi elokuun viimeisen viikonvaihteen Kaipola-keskustelussa.

Huomioonottavuuden hyveen opettelu on yksi niistä uusista asioista, joiden eteen nyky-Suomi on koronaviruksen vuoksi joutunut. Samalla tämä niin kuin moni muukin ajankohtainen haaste on meille ennemmin mahdollisuus kuin riesa. Huomioonottavuus ei ole hullumpi ominaisuus luottamukselle ja yhteistyölle perustuvassa yhteiskunnassa normaaliaikanakaan. Jos käynnissä oleva kriisi auttaa meitä kasvamaan tässä suhteessa entistä paremmiksi, kriisin aiheuttamat taloudelliset menetykset eivät välttämättä ole menetyksiä ollenkaan, vaan pikemminkin sijoituksia, jotka ennen pitkää maksavat itsensä takaisin korkojen kanssa.

Nöyryydestä

Alkukesästä yrittäjäkurssilla heräsi kysymys, mikä on nöyryyden ja nöyristelyn ero. Hyvä, että heräsi, sillä ero todellakin on olemassa. Niistä vain toinen on hyve.

Nöyryys on tietynlaista rehellisyyttä oman itsen ja oman heikkouden ja puutteellisuuden edessä. Se on sen mahdollisuuden huomioon ottamista, että saatan jossakin tilanteessa olla väärässä ja tehdä aika ajoin virheitä, ja oman virheen avointa myöntämistä ja tunnustamista itselle ja toisille silloin, kun olen sattunut sellaisen tekemään.

Kun vaikkapa asiakas ryhtyy yrittäjälle valittamaan saamastaan palvelusta, nöyrä yrittäjä ei ryhdy ensimmäisenä kieltämään virheen mahdollisuutta, vaan ottaa tilanteessa tasapuolisesti huomioon kaikki vaihtoehdot. Nöyryys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yrittäjä ottaisi niskoilleen virheen, jota hän ei ole tehnyt. Oikeudenmukaisuuden ei pidä koskaan jäädä nöyryyden jalkoihin. Jos mitään virhettä ei ole tapahtunut, tämäkin todetaan ääneen, mutta vasta siinä vaiheessa, kun virheen mahdollisuus on ensin otettu asiallisesti huomioon ja asiakkaan tunnekuohu on päässyt vähän laskemaan.

Nöyryyden vastakohtia ovat yhtäältä ylpeys, toisaalta itsekeskeisyys ja itsensä korostaminen. Nöyrä ihminen ei tee suurta numeroa omasta erinomaisuudestaan. Hän tietää varsin hyvin, että ylpeilyllä on taipumus päättyä nolosti ja osua lopulta omaan nilkkaan. ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä”, kuten sananlasku sanoo.

Nöyrä ihminen ei myöskään korosta itseään, ei sen enempää omaa erinomaisuuttaan kuin mahdollista surkeuttaankaan. Hän ei ylipäätään pidä itseään missään suhteessa toisia ihmisiä kummempana ja kykenee sen vuoksi kiinnittämään huomionsa ja mielenkiintonsa itsensä sijaan toisiin ihmisiin ja heidän hyvinvointiinsa.

Nöyrällä ihmisellä on kaiken kaikkiaan kiitettävän realistinen käsitys itsestään, toisin kuin nöyristelijällä, joka pitää itseään toista ihmistä monin verroin arvottomampana ja huonompana – tai oikeammin esittää pitävänsä, ja vain siinä tapauksessa, että arvelee itse hyötyvänsä nöyristelystään.

Nöyristelijä arvioi ihmisiä sen mukaan, ketkä ovat häntä korkea-arvoisempia ja ketkä arvoasteikossa hänen alapuolellaan. Itseään ylempinä pitämiään hän kumartaa ja palvoo – ainakin edessäpäin – ja pyrkii täyttämään heidän pienimmätkin toiveensa. Itseään alempina pitämiään hän taas kohtelee törkeästi ja purkaa heihin sen kaunan, jota pohjimmiltaan tuntee ylempinä pitämiään kohtaan. William Shakespeare antaa näytelmissään nöyristelijöistä monta herkullista esimerkkiä.

Yrittäjänä klassinen nöyristelijä on surullinen tapaus. Asiakkaat – nöyristelyn kohteet – näkevät hyvin pian hänen lävitseen ja pitävät häntä pilkkanaan hänen selkänsä takana. Työntekijät taas näkevät johtajansa pelin ja joutuvat sietämään hänen heitä kohtaan osoittamaansa sikamaisuutta. Sanomattakin on selvää, että kaikenlainen menestys kiertää nöyristelijän kaukaa.

Nöyristely on siis ilmiselvä pahe, mutta nöyryys useimmissa maailmankulttuureissa hyve. Aristoteles tosin ei pitänyt nöyryyttä hyveenä. Hänen mielestään sellainen ei sopinut Ateenan vapaille miehille. Mutta tämä osoittaa vain, että viisaskin voi mennä vipuun eikä Aristoteleskaan kaikkea tiennyt.

Avuliaisuudesta

Koronakevät on muistuttanut meitä yhteisön ja yhteisöllisyyden merkityksestä. Yhteisöön kuuluminen ja yhteisössä toimiminen ovat sekä hyvinvoinnin että kaiken järkevän aikaansaamisen välttämättömiä edellytyksiä. Paitsi että yksin ei tahdo saada mitään aikaan, elämä karanteeninomaisissa olosuhteissa on yksinkertaisesti ikävää ja tylsää, ellei peräti ahdistavaa ja masentavaa.

Poikkeusajat ovat osoittaneet myös jälleen kerran, että tiukan paikan tullen yhteisöllisyyttä ihmisistä kyllä löytyy, jopa meistä Suomenniemellä syntyneistä metsäläisistä. Yhteisöllisyys rakentuu hyveiden varaan, ja hyveet ovat meissä edelleen vahvoina. Kevään mittaan moni keskeinen hyve on näyttänyt kyntensä ja osoittanut toimivuutensa. Vastuullisuuden, sinnikkyyden ja arkijärkisyyden avulla on estetty pahimpien pelkojen toteutuminen ja niiden varassa kriisistä aikanaan myös tullaan ulos.

Yksi kevään aikana kukkimaan nousseista hyveistä on ollut avuliaisuus. Apua on järjestetty niille, jotka ovat sitä tarvinneet. Vapaaehtoiset ovat soitelleet ikäihmisille ja kyselleet, onko kaikki hyvin. Naapurit ovat hoidelleet asioita niiden puolesta, jotka eivät ole voineet lähteä kotoaan. Pienyrittäjiä on yritetty pitää pystyssä ostamalla lahjakortteja parempia aikoja odotellessa.

Avuliaisuudessa on päästy jopa niin pitkälle, että siitä on voitu laskea leikkiä. Näin teki muiden muassa se tuntemattomaksi jäänyt oululainen, joka keväällä opiskelijoiden suosimassa Jodel-sovelluksessa kertoi kokemuksiaan hyvin toimivasta naapuriavusta: ”Kysyin naapurin mummolta onko sillä kauppaan asiaa ja olihan sillä, niin annoin kauppalistan hänelle. Eihän sinne molempien kannata lähteä.”

Hyveellisyys ei aina ole helppoa ja yksinkertaista. Avuliaisuus kuuluu hyveistä simppeleimpiin ja maanläheisimpiin ja silti sekin on taitolaji, jossa aloittelijasta ei nousta mestariksi ihan tuosta vain. Jotta apuaan tarjoava ei saisi nenilleen ja auttamisen halu hiipuisi heti kättelyssä, on hyvä ottaa huomioon muutama paikalliseen kulttuuriin liittyvä seikka.

Niin outoa kuin se onkin, avun tarjoamiseen ei meillä aina suhtauduta myönteisesti. Suomessa on vanhastaan pidetty omillaan pärjäämistä jonkinlaisena kunnia-asiana. Omasta arvostaan tarkka ihminen saattaa ottaa avun tarjoamisen loukkauksena: Että tässä ei muka itse osata! Kuvitteleeko se olevansa jotenkin muita parempi, kun tulee tuolla tavalla apuaan tyrkyttämään!

Tämän sudenkuopan välttääkseen kannattaa ainakin vieraammassa seurassa ensin selvittää suhtautuminen auttamiseen pienen mutkan kautta. Esimerkiksi uudessa työpaikassa voi aluksi heittää koepallon pyytämällä itse apua, mieluiten jossakin pienessä ja vähemmän tärkeässä asiassa. Jos apua tarjotaan heti ja auliisti, voi itsekin tilaisuuden tullen harjoittaa avuliaisuutta. Toisten auttaminen selvästikin kuuluu talon tapoihin, eikä apua tarjotessaan tai pyytäessään tarvitse arastella.

Parasta apua on usein se, ettei tee asioita toisen puolesta vaan opettaa häntä auttamaan itse itseään. Tähänkään ei aina suhtauduta ihan mutkattomasti. Apua pyytävä voi todellisuudessa toivoa, että joku vain hoitaisi homman hänen puolestaan. Hän ei ehkä oikeasti halua niinkään oppia suorittamaan kyseistä tehtävää kuin tehdä mieluummin sen sijaan jotakin aivan muuta. Ja kuitenkin tällaiselle ihmiselle ja hänen itsetunnolleen saattaisi hyvinkin olla parasta juuri se, että hän oppisi suoriutumaan itselleen liian vaikeasta ja siksi niin vastenmielisestä tehtävästä.

Opettamalla auttaminen onnistuu parhaiten ihmiseltä, jolla on riittävästi aikaa ja kärsivällisyyttä paneutua opettamiseen oikein tosissaan. Vastahakoista autettavaa, joka ei suoraan kehtaa työntää työtään toisen kokonaan vastuulle mutta yrittää jatkuvasti pyristellä tehtävästä irti kaikin mahdollisin keinoin, saattaa joutua ohjaamaan kädestä pitäen koko tehtävän ajan. Lopputulos voi parhaassa tapauksessa maksaa vaivan, mutta loppuun pääseminen voi olla työn ja tuskan takana.

Haasteistaan huolimatta avuliaisuus kuuluu hyveistä palkitsevimpiin. Puhe auttamisen ilosta ei ole pelkkiä tyhjiä sanoja. Avun antaminen sitä tarvitsevalle on oikeasti iloinen asia sekä auttajalle että autettavalle.