Aitoudesta

Tärkeintä on olla aito eli The Importance of Being Earnest on Oscar Wilden komedia, jonka tuorein filmatisointi vuodelta 2002 on varsin viihdyttävää katsottavaa. Wilde oli mestari siinä, mitä englannin kielessä kuvataan sanalla wit, siihen nopeaan älyyn ja usein sanaleikkeihin perustuvaan huumorin lajiin, joka suomeksi kääntyy nokkeluudeksi tai sukkeluudeksi. Kyseisen komedian hauskuus perustuu pitkälti siihen, että sen päähenkilöt esittävät olevansa kaikkea muuta kuin todellisuudessa ovat. Aitous ei siis todellakaan ole heidän hyveensä.

Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, hyveet taas yksilöiden ominaisuuksia. Jotta arvot voisivat toteutua, tarvitaan hyveitä. Jokaista arvoa kohden voidaan luetella joukko hyveitä, jotka juuri tuon arvon toteutumisen kannalta ovat välttämättömiä.

Totuuden arvoa vastaavista hyveistä keskeisin on totuudellisuus. Ihmiset, jotka toteuttavat totuudellisuuden hyvettä, kirkastavat omalla toiminnallaan totuutta.

Totuudellisuuden voi ajatella jakautuvan useampaan ”alahyveeseen” – sellaisiin kuin rehellisyys, avoimuus ja aitous. Rehellinen ihminen ei välttämättä kerro kaikkea, mutta sen, mitä hän kertoo, hän ainakin ajattelee olevan totta. Avoin ihminen kertoo kaiken mitään salaamatta ja peittelemättä. Ja aito ihminen on juuri sellainen, miltä hän näyttää.

Rehellisyys, avoimuus ja aitous ovat kaikki omanlaisiaan. Rehellisyys on mustavalkoista. Ihminen ei voi olla ”melko rehellinen” tai ”lähes rehellinen”. Sitä joko ollaan rehellisiä tai sitten ei olla, puhutaan totta tai valetta. Avoimuudesta taas löytyvät mustan ja valkoisen lisäksi kaikki harmaan sävyt, ja Aristoteleen keskiväliopin mukaisesti hyveellinen tapa olla avoin löytyy useimmiten harmaalta vyöhykkeeltä ääripäiden, kaiken paljastamisen ja kaiken salaamisen, väliltä.

Aitous on näistä kolmesta kaikkein kummallisin. Aitous ei omana itsenään ole sen enempää hyve kuin pahe. Se saa sisältönsä ja merkityksensä sen mukaan, millaisiin toisiin ominaisuuksiin se liittyy.

Hyvän ihmisen ominaisuutena aitous on hyve ja huonon ihmisen ominaisuutena pahe. Jos ihminen on aidosti ystävällinen ja tuo sen myös ilmi toimimalla ystävällisyyden hyveensä mukaisesti, aitous on hänessä hyve. Jos taas ihminen on aidosti epäystävällinen ja käyttäytyy sen mukaan, aitous on hänessä pahe.

Ystävällinen käytös ei tee pohjimmiltaan epäystävällisestä ihmisestä hyveellistä. Mutta jos hän ei ole aidosti sitä mitä on vaan peittää epäystävällisyytensä ystävällisellä käytöksellä, hän kuitenkin käyttäytyy niin kuin hyveellinen ihminen käyttäytyisi. Yhteisön kannalta tällainen ihminen on epäaitoudessaan paljon myönteisempi tapaus kuin mitä hän olisi pyrkiessään kaikessa olemaan aidosti oma epäystävällinen itsensä. Hänen tapauksessaan epäaitous on siis hyve – hyvä ominaisuus sekä ympäröivän yhteisön että mitä ilmeisimmin myös yksilön omalta kannalta.

Hyvästä esimerkistä käy taannoinen Yhdysvaltain presidentti Donald Trump. Hänen kohdallaan aitous oli kaikkea muuta kuin hyvä ominaisuus, sillä hänen voi sanoa olevan malliesimerkki huonosta ihmisestä. Ellei hän olisi kaikkien muiden paheittensa lisäksi ollut vielä aidosti oma itsensä, hän olisi saattanut onnistua viranhoidossaan paljon paremmin ja jättää itsestään maailmanhistoriaan aivan erilaisen jäljen.

Mitä tästä opimme? Ehkä sen, että tärkeintä ei ole olla aito. Tärkeintä on pyrkiä olemaan hyvä ihminen, ja jos siinä onnistuu, olla aidosti sellainen kuin on.