Vanha hyvä ohje kiperässä paikassa on laskea kymmeneen ennen kuin sanoo tai tekee yhtään mitään. Toinen vähän modernimpi mutta ihan yhtä hyvä neuvo silloin, kun on saanut vaikkapa ikävän sähköpostiviestin, on nukkua yön yli ja vastata vasta sitten. Näillä keinoin välttää kaikki ne harmit, joita helposti seuraa, kun ryhtyy suuttumuksen tai pettymyksen vallassa reagoimaan vastapuolen käytökseen tai viestiin.

Harkitsevuus kuuluu siihen elintärkeään hyveiden ryhmään, jota ilman yksikään toinen hyve ei ikinä voi toteutua. Kaiken hyveiden mukaisen toiminnan edellytyksenä on kaksi asiaa: halu saada aikaan hyvää ja kyky toimia niin, että hyvä kulloinkin käsillä olevassa tilanteessa oikeasti toteutuu. Harkintaa tarvitaan, jotta jälkimmäinen edellytys voisi toteutua.

Hyveellinen ihminen on niin tottunut toimimaan hyveittensä mukaisesti, ettei toiminnan sisältöä tarvitse yleensä erikseen pysähtyä miettimään. Mutta koska tahansa voi eteen tulla tilanne, jossa on pakko tehdä tietoisia valintoja. Tarjolla voi olla montakin vaihtoehtoista, omalla tavallaan hyvän päämäärän toteuttavaa hyvettä ja niiden jokaisen toteutumiseen suuri joukko erilaisia keinoja. Jotta valinta olisi paras mahdollinen, sekä päämäärän että keinojen valinnan on perustuttava tarkkaan harkintaan.

Harkitsevuuden hyveellä on kaksi vihollista. Ensimmäinen niistä on tunnekuohu. Harkinta ja tunteet eivät sinänsä ole toistensa vastakohtia saati vastustajia, mutta jos jompaakumpaa on liikaa, toiselle ei jää tilaa. Kuten jo termodynamiikan nollas pääsääntö sanoo, kylmä ja kuuma eivät samaan tilaan joutuessaan kauaa säily kylmänä ja kuumana. Jos siis tunteet käyvät kuumina, pää ei kykene harjoittamaan viileää harkintaa.

Toinen vihollinen on kiire. Harkinta ottaa aina aikansa eikä sen kiirehtiminen ole mahdollista. Useimmat toiminnot jokapäiväisessä arjessa tapahtuvat automaattisesti ilman, että niille tarvitsee uhrata ajatustakaan. Mutta silloin, kun harkintaa tarvitaan, sille on varattava riittävästi aikaa. Muussa tapauksessa lopputuloksena on vain hätiköityjä ratkaisuja, joista ei ole iloa kenellekään.

Paraatiesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun tunnekuohu ja kiire yhdistyvät, ovat sosiaalisessa mediassa käydyt väittelyt. Koneen välityksellä käydyssä keskustelussa tunteet riehuvat valtoimenaan ja puheenvuorot on tuotettava nopeasti ennen kuin keskustelu vyöryy eteenpäin ja oma sanottava vanhenee. Niinpä jälki on sellaista, että moni osallistuja joutuisi häpeämään silmät päästään, jos tulisi myöhemmin lukeneeksi keskustelussa esittämiään täydellisen harkitsemattomia näkemyksiä.

Samaiseen tunnekuohun ja kiireen aiheuttamaan kuoppaan näyttäisi pudonneen myös Helsingin poliisi lokakuun ensimmäisenä lauantaina kaasuttaessaan rauhallisia mielenosoittajia Kaisaniemenkadulla. Turhautuminen käskyjen tehoamattomuuteen ja kiire päästä hoitamaan jonoksi saakka kertyneitä hälytystehtäviä johti ratkaisuun, joka jälkeenpäin on helppo todeta huonosti harkituksi. Ymmärrettävää, mutta ei hyveellistä.

Nykyihminen elää kiireen ja suurten tunteiden keskellä, mikä on omiaan tekemään harkitsevuudesta valitettavan harvinaisen hyveen. Harmi, sillä juuri nyt jokainen meistä tarvitsisi harkitsevuuden hyvettä vielä tavallistakin enemmän.

Ettei tule tauti.