Lykeion julkaisee Antti Kylliäisen 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus ilmestyy heinäkuuta lukuunottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona. Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Arvokkuudesta

Suomi on näinä päivinä valitsemassa uutta ihmistä tasavallan presidentin virkaan. Virka on arvokas, ja arvokkuutta edellytetään myös sen haltijalta. Onneksi sitä löytyy. Kumpi tahansa toiselle kierrokselle päässeistä ehdokkaista tuleekin valituksi, virkaan astuu jo elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt, paljon kokenut, älykäs ja arvokas herra. Nuoruudessaan kummallakin on toki ollut omat vallattomat seikkailunsa Koijärven ojantäyttäjänä ja tikanheiton maalina, mutta nykyiseen valtiomiesmäiseen olemukseen liitettyinä nämä muistot vain alleviivaavat kandidaattien tämänhetkistä arvokkuutta.

Arvokas on kuitenkin monimielinen ja -merkityksinen sana. Arvokkuus habitukseen liittyvänä tunnusmerkkinä on sinänsä hyvä ominaisuus ihmisessä, mutta arvokkuus hyveenä on kuitenkin jotakin muuta. Pelkkä ulkoinen olemus ja arvoon ja asemaan sopiva käytös ei tee kenestäkään hyveellistä. Hyveellisellä tavalla arvokas ihminen on se, joka tietää, mikä on hyvää, ja jonka elämässä hyvä on kaiken perimmäinen päämäärä. Eli se, jolla on arvot.

Arvofilosofiassa ihmisen maailmaan kuuluvat asiat tavataan jakaa kahteen ryhmään, arvoihin ja välineisiin. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, joita tavoitellaan vain niiden itsensä vuoksi. Välineet taas ovat keinoja jonkin itseään arvokkaamman saavuttamiseen. Välineistä ei ole arvoiksi eikä arvoista välineiksi, sillä välineet eivät ole itsessään minkään arvoisia eikä arvojen avulla voida tavoitella mitään arvoja arvokkaampaa. Mitään arvoja arvokkaampaa kun ei ole olemassakaan.

Niin selkeä kuin arvojen ja välineiden välinen ero periaatteessa onkin, arvot ja välineet menevät meiltä jatkuvasti sekaisin. Tämän totesi jo filosofi Erik Ahlman vuonna 1920 kirjoittamassaan kirjassa Arvojen ja välineitten maailma, eikä asiantila ole ainakaan tähän mennessä muuksi muuttunut. Me pidämme itsessään arvokkaita asioita vain yhdenlaisina välineinä ja teemme itsellemme elämän tarkoituksen jonkin sellaisen asian tavoittelemisesta, joka todellisuudessa kelpaa vain välineeksi.

Ei siis ilmeisesti ole mitenkään itsestään selvää, että presidentiksi saadaan hyveellisellä tavalla arvokas henkilö. Tällaisen ihmisen täytyy kyetä selkeästi erottamaan toisistaan arvot ja välineet ja asettamaan elämässään arvot niille kuuluvaan asemaan. Arvokas ihminen ei esimerkiksi erehdy pitämään itsessään arvokkaina sellaisia puhtaasti välineellisiä asioita kuin raha tai valta. Hän ei nosta taloutta kaikkia muita asioita tärkeämmäksi eikä pidä mustasukkaisesti kiinni omasta arvovallastaan. Hänelle omaa mainetta ja kunniaa tärkeämpää on se, että sellaiset asiat kuin oikeus, totuus ja luottamus loistavat yhteiskunnassa kaiken muun yläpuolella, että sivistys on arvossaan ja että rauha ollaan valmiit säilyttämään tai palauttamaan millä hyvänsä hinnalla paitsi jostakin toisesta arvosta tinkimällä.

Presidentin sanotaan olevan arvojohtaja, ja näin saattaa ollakin, mikäli presidentillä on sekä edellytyksiä että tahtoa arvojohtajaksi ryhtyä – mikäli hän siis on arvokas ihminen sanan hyveellisessä ja arvofilosofisessa merkityksessä. Tärkeintä on kuitenkin pitää mielessä, että viime kädessä presidentti ei johda arvoja vaan arvot johtavat presidenttiä. Demokratiassa arvot ovat kaiken, myös johtamisen yläpuolella. Jos tästä ei pidetä kiinni, ollaan Unkarin ja Yhdysvaltojen tiellä: luisumassa joko diktatuuriin tai täydelliseen kaaokseen ja anarkiaan.

Määrätietoisuudesta

Määrätietoisuuden puutteesta ei Suomen nykyistä hallitusta ainakaan voi moittia. Pienen alkuhaparoinnin jälkeen Orpon hallitus on tarttunut toimeen jämäkästi ja lähtenyt toteuttamaan hallitusohjelman kirjauksia kansalaisten, tutkijoiden ja ammattiyhdistysliikkeen mielipiteistä piittaamatta. Arvostelijoita ja vastaan pullikoijia on ministerin suulla verrattu Helvetin enkeleiden ja mafian kaltaisiksi järjestäytyneen rikollisuuden edustajiksi.

Päämäärät ja tavoitteet harvoin toteutuvat omia aikojaan ja ilman vaivannäköä. Siksi määrätietoisuus on tärkeä ominaisuus sille, joka haluaa saada aikaan jotakin mainitsemisen arvoista. Mutta onko määrätietoisuus hyve vai peräti sen vastakohta? Se riippuu siitä, mitä ollaan tavoittelemassa ja millaisiin päämääriin pyrkimässä.

Hyveet ovat ominaisuuksia, joiden tehtävänä on tuottaa yhteistä hyvää. Siis hyvää kaikille: niin hyveelliselle ihmiselle itselleen, ympäröivälle yhteisölle kuin koko toimintaympäristölle – kasvit, eläimet ja koko planeetta mukaan lukien.

Arvofilosofiassa inhimilliseen toimintaan kuuluvat asiat on tapana määritellä kahteen ryhmään, arvoihin ja välineisiin. Näistä hyveet kuuluvat jälkimmäiseen. Ne ovat keinoja itsessään hyvien päämäärien eli arvojen toteuttamiseen, ja sellaisina välttämättömiä. Ilman hyveitä arvot jäävät meiltä toteuttamatta.

Hyveiden hyveellisyys on sidoksissa niiden tähtäimessä olevien päämäärien laatuun. Jos päämäärät ovat hyviä, keinoina niiden toteuttamiseen toimivat yksilöiden ominaisuudet täyttävät hyveiden kriteerit. Jos taas päämäärät eivät edusta yhteistä hyvää, niitä toteuttavat keinot eivät toimi hyveiden tavoin.

Ihminen voi tavoitella päämäärinään yhtä lailla arvoiksi kuin välineiksikin luettavia asioita. Arvot – sellaiset kuin oikeus, totuus ja luottamus – ovat hyviä ja arvokkaita aina ja kaikissa mahdollisissa maailmoissa, itsessään eivätkä vain välineinä jonkin suuremman hyvän tavoittelemiseen. Myös välineet, päällimmäisinä esimerkkeinä raha ja valta, voivat olla päämäärinä hyviä mutta eivät ole sitä välttämättä. Niiden tapauksessa kaikki riippuu siitä, millaista hyvää niitä tavoittelemalla saadaan aikaan, kaikkien yhteistä vai ainoastaan jonkun tai joidenkin omaa hyvää.

Jos päämääriä asettaessaan haluaa pelata varman päälle, kannattaa valita päämääräkseen arvojen toteuttamisen. Silloin voi luottaa siihen, että on edistämässä yhteistä hyvää, ja tulee samalla itse toimineeksi hyveellisen ihmisen tavoin. Petteri Orpon hallitus näyttää tähän mennessä keskittyneen enimmäkseen välineellisten asioiden tavoitteluun. Kyse on ennen kaikkea ollut rahasta: Suomen talouden kuntoon saamisesta, velkaantumisen hillitsemisestä ja säästämisestä.

Se, onko hallituksen osoittama määrätietoisuus hyve vai jotakin aivan muuta, jää siis vielä tässä vaiheessa hämärän peittoon. Jos hallituksen ratkaisuista seuraa yhteistä hyvää koko Suomelle ja kaikille suomalaisille, kuten pääministeri itse sanoo uskovansa, eikä muullekaan maailmalle mitään varsinaista pahaa, hallituksen määrätietoisuudessa on ollut kyse hyveestä. Jos taas hallituksen toimista seuraakin hyvää vain osalle suomalaisia, kuten suuri osa kansasta tuntuu epäilevän, toimien määrätietoisuudesta on hyveellisyys kaukana. Aika näyttää.

Itsenäisyydestä

Itsenäisyys on suuri ja kallisarvoinen asia. Kansakunnalle se merkitsee kaikkea: oikeutta olla olemassa ja vapautta päättää omasta kohtalostaan. Vaikka itsenäisen kansakunnan arki onkin loputonta vääntämistä budjetista, lainsäädännöstä ja siitä, kuka missäkin asiassa saa määrätä kaapin paikan, itsenäisyys itsessään on aina juhlimisen arvoinen.

Itsenäisyys ei kuulu ainoastaan kansakunnille vaan myös yksilöille, niin ihmisille kuin monille eläimillekin. Lapsen kehityksessä itsenäistyminen alkaa jo aivan pienenä – viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi oppii sanomaan ”ei” ja ilmaisemaan oman tahtonsa. Aikuistuvien nuorten rankkana tehtävänä on vain muutamassa vuodessa repiä itsensä irti vanhemmistaan ja ryhtyä kantamaan vastuuta omasta elämästään ja ratkaisuistaan. Ei ihme, jos itsenäistyminen ottaa välillä lujille puolin ja toisin.

Sen lisäksi, että itsenäistyminen on jokaisen osa, itsenäisyys on ihmisen ominaisuus, joka yksissä elää voimakkaampana, toisissa vähemmän voimakkaana. Itsenäinen ihminen kulkee omia polkujaan ja seuraa omaa tähteään miettimättä liiaksi, mitä muut ajattelevat. Hän kykenee ajattelemaan ja toimimaan sen mukaan, minkä itse kokee todeksi ja oikeaksi, eikä tunne houkutusta mukautua yleiseen mielipiteeseen. Itsenäinen ihminen uskaltaa tarvittaessa olla eri mieltä vaikka koko maailman kanssa.

Itsenäisyys on ominaisuus, mutta onko se hyve? Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan ovat hyviä sekä ihmisen omalta, ympäröivän yhteisön että koko toimintaympäristön kannalta. Onko itsenäisen ihmisen oman tiensä kulkemisesta ja oman totuuden etsimisestä iloa ja hyötyä yhteisölle, tai sen puoleen edes yksilölle itselleen? Eikö itsenäisyys ominaisuutena ole ennemminkin rasite kaikille osapuolille? Kohtalo, jonka jotkut meistä joutuvat ottamaan kantaakseen pakon edessä, tahtoivat sitä tai eivät? Kun paljon vähemmällä pääsisi, jos voisi kulkea vain virran mukana ja mukautua ympärillä olevien ajatuksiin, tavoitteisiin ja toiveisiin.

Toki itsenäinen ihminen tekee monessa tilanteessa elämän vaikeaksi sekä itselleen että muille. Mutta ihmisen omalta kannalta itsenäisten ratkaisujen tekeminen on kuitenkin se pienemmän riesan tie. Oman äänen tukahduttaminen ja kuoron mukana laulaminen rikkoisi itsenäisen ihmisen omaa luontoa vastaan ja saattaisi johtaa henkilökohtaisella tasolla tuhoisiin seurauksiin. Siksi toisekseen, niin vaikeaksi kuin itse- ja toisinajattelijat voivat muiden elämän tehdäkin, yhteisölle heistä on kuitenkin paljon enemmän hyötyä kuin haittaa. Heidän ansiostaan yhteisöllä on aina olemassa vaihtoehtoja yleisille mielipiteille ja virallisille totuuksille, mikä helpottaa kurssin muuttamista siinä vaiheessa, kun suunta näyttää olevan kohti katastrofia.

Hyveen tavalla toimiakseen itsenäisyys tarvitsee rinnalleen muita hyveitä. Ellei itsenäisyyteen yhdisty esimerkiksi sellaisia hyveitä kuin rohkeus, totuudellisuus ja armollisuus, itsenäinen ihminen tekee elämästä itselleen kohtuuttoman vaikeaa. Ilman vastuullisuuden, kuuntelevuuden ja suvaitsevaisuuden kaltaisia hyveitä hän taas käy kohtuuttomaksi rasitteeksi yhteisölleen. Mutta näin toimivat myös kaikki muut hyveet. Yksikään niistä ei yksinään vielä riitä tuottamaan sitä hyvää, jota niiden on tarkoitus tuottaa.

Itsenäisyys on siis hyve muiden hyveiden joukossa, mutta siinä mielessä ainutlaatuinen, että minkään toisen hyveen kunniaksi ei vedetä lippuja salkoihin.

Suurisieluisuudesta

Hyve kalskahtaa monen korvissa kovin vanhanaikaiselta, ja sitähän se kieltämättä onkin, monessakin mielessä. Itse sanalla on ikää jo pitkälle toistasataa vuotta. Elias Lönnrot sen keksi tiettävästi joskus 1850-luvulla. Asiana hyve on vielä paljon vanhempi, hyveiden voi jossain mielessä sanoa olleen olemassa jo kauan ennen ihmiskunnan syntyä. Lisäksi hyveiden on pitkään ajateltu kuuluvan vain jonnekin vanhaan maailmaan ja entisiin aikoihin, jos kohta tämä väärinkäsitys on onneksi nopeaan tahtiin katoamassa.

Jos hyve kuulostaa vanhanaikaiselta, jotkin yksittäiset hyveet ne vasta vanhanaikaisilta kuulostavatkin. Suurisieluisuus kuuluu eittämättä tähän ryhmään. Ei kuitenkaan pidä luottaa liiaksi ensivaikutelmaan.

Aristoteles jakaa Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 3. luvussa ihmiset neljään ryhmään sen mukaan, millaisina ihmiset itseään pitävät ja millaisia he ovat. Se, joka pitää itseään suurten asioiden arvoisena olematta sitä, on tyhmänylpeä ja houkka. Se taas, joka pitää itseään vähempiarvoisena kuin mitä hän on, on pienisieluinen. Se, joka on vähäarvoinen ja pitää itseään sellaisena, on vaatimaton. Mutta se, joka pitää itseään suurten asioiden arvoisena ja on sitä, on suurisieluinen.

Kuten arvata saattaa, tyhmänylpeys ja pienisieluisuus ovat paheita, joskaan eivät Aristoteleen mukaan kovin pahoja sellaisia. Tyhmänylpeän ja pienisieluisen virhe on siinä, että heidän itsetuntemuksensa pettää ja heillä on tämän vuoksi vääränlainen käsitys omasta itsestään. Ongelma on kuitenkin lähinnä heidän omansa: kumpikaan ei paheellaan aiheuta vahinkoa muille kuin itselleen.

Vaatimaton on sinänsä oikeassa itsensä suhteen, mutta Aristoteles ei tästä huolimatta halua korottaa vaatimattomuutta hyveiden joukkoon, sillä vaatimattomuudesta puuttuu hänen mukaansa suuruus. Pienet voivat olla sieviä, kuten Aristoteles sanoo, ja heillä voi olla säännölliset piirteet, mutta vain suuret ovat komeita. Siksi ainoastaan suurisieluisuus täyttää hänen mukaansa hyveen kriteerit.

Suurisieluisen ihmisen on oltava ihmisenä suuri, sillä vain parhaat meistä voivat olla suurimpien asioiden arvoisia. Tämä tarkoittaa sitä, että suurisieluisella on oltava hallussaan kaikki hyveet. Ellei näin ole, hänen suurisieluisuutensa paljastuu ennemmin tai myöhemmin tyhmänylpeydeksi. Kuten Aristoteles toteaa, suurisieluisuus näyttää olevan eräänlainen hyveiden kruunu, sillä se tekee muut hyveet suuremmiksi eikä sitä ole ilman niitä.

Aristoteleen mukaan suurisieluinen ei tavoittele sitä, minkä perässä kaikki muut juoksevat. Hän omistaa mieluummin kauniita ja hyödyttömiä asioita kuin hyödyllisiä ja voittoja tuottavia. Hän on hidas innostumaan ja hän välittää enemmän totuudesta kuin siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Hän ei muistele kärsimäänsä pahaa, loukkausten hän antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jälkiä jättämättä. Hän ei pidä tärkeänä sitä, että häntä kiitetään, eikä hän puhu pahaa ihmisistä, ei edes vihollisistaan.

Suurisieluisuus on ennen kaikkea johtajien hyve. Ei sillä, että kaikkien suurisieluisten välttämättä tarvitsisi olla johtajia, sillä toki myös muut kuin johtavassa asemassa olevat saisivat kernaasti loistaa hyveissään. Mutta kaikkien johtajien soisi enemmän kuin mielellään olevan suurisieluisia, sillä johtajan jos kenen olisi hyvä olla ihmisenä suuri. Muussa tapauksessa hän ei ole tehtävänsä arvoinen.

Koskee myös tulevaa tasavallan presidenttiä.