Lykeion julkaisee Antti Kylliäisen 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus ilmestyy heinäkuuta lukuunottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona. Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Kekseliäisyydestä

kirjoittaja

Luovuus ja työ on yhdistelmä, josta on vuosien mittaan ollut paljon puhetta. Eikä ollenkaan suotta: se sopii mainiosti juhlaesitelmien aiheeksi ja kansallisten strategioiden rakennuspuiksi. Luovuudellaan ovat Suomea vieneet maailmankartalle taiteilijat Gallen-Kallelasta ja Schjerfbeckistä Kaurismäkeen ja yritykset Arabiasta Marimekkoon ja Supercelliin. Luovuutta tarvitaan myös jatkossa, jotta maahan saadaan syntymään uusia enso-gutzeiteja, koneosakeyhtiöitä ja nokioita.

Luovuudesta ei kuitenkaan työn yhteydessä kannata puhua liikaa. Luovuuden ja työn liitto ei ehkä ole aivan niin auvoinen kuin voisi toivoa. Osapuolet tulevat siinä määrin erilaisista maailmoista ja odottavat elämältä niin eri asioita, että niiden keskinäisestä suhteesta tuskin koskaan voi tulla kovin lämmintä ja läheistä. Kyse on pikemminkin hetken huumasta silloin tällöin kuin pitkästä ja antoisasta yhteiselosta.

Luovuuden sijaan työn tekemisen hyveeksi riittää mainiosti vähemmän pönäkkä ja juhlallinen mutta sitäkin vikkelämpi kekseliäisyys. Luovuus ja kekseliäisyys ovat kuin sisarukset: monessa suhteessa toistensa kuvia mutta kuitenkin tärkeällä tavalla erilaisia. Juuri jokapäiväisen työnteon kannalta luovuus ja kekseliäisyys eroavat toisistaan monessa merkittävässä suhteessa.

Siinä, missä luovuus kukoistaakseen tarvitsee luovaa joutilaisuutta ja mahdollisimman suuren vapauden kaikesta, mikä rajoittaa, sitoo ja holhoaa, kekseliäisyys tulee toimeen paljon pienemmällä tilalla. Itse asiassa näyttää jopa siltä, että ihminen on kekseliäimmillään silloin, kun olot ovat ahtaimmillaan. Kekseliäisyyttä löytyy hämmästyttäviä määriä silloin, kun eloonjääminen ja selviytyminen ovat siitä kiinni. Tämän todistavat aina uudelleen jokainen pula-aika, sota ja luonnonkatastrofi.

Maksimaalisen vapauden sijaan kekseliäisyys tarvitsee lannoitteekseen himpun verran huumorintajua, ennakkoluulottomuutta ja kykyä ymmärtää hullujen ajatusten arvo. Useimmat hyvät keksinnöt kuulostavat ainakin tosikon korvissa ensi alkuun umpijärjettömiltä. Vasta kokemus opettaa, että tuolittomassa kokoushuoneessa pidetyt palaverit todella ovat tehokkaita ja aikaansaavia ja ideariihen pitopaikaksi syyskirpeä kävelytie on sisätiloja monin verroin hedelmällisempi.

Kekseliäisyyden ei välttämättä tarvitse johtaa siihen, että jokin uusi ja mullistava näkee päivänvalon. Sen lopputulokseksi riittää yhtä hyvin jonkin vanhan ja hyväksi havaitun muistuminen mieleen oikeaan aikaan oikeassa tilanteessa. Sen ymmärtäminen, että vanhassa on vara parempi ja vanha konsti on usein parempi kuin pussillinen uusia, saattaa lyödä korville luovuutta mutta ei koskaan kekseliäisyyttä.

Kekseliäisyyden ei myöskään tarvitse olla suurten puheiden arvoista. Se, joka haluaa tutustua luovuuden saavutuksiin, uppoutukoon Medicien ajan Firenzeen tai suomalaisen metsäteollisuuden historiaan 1800-luvun puolivälistä ensimmäiseen maailmansotaan. Sille, jota kiinnostaa ihmisen kekseliäisyys, riittää tietolähteeksi Niksi-Pirkka.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kekseliäisyys olisi jollain tavoin luovuutta vähäisempi ilmiö. Ei pyörääkään kukaan luonut. Joku vain keksi sen.

Kylmähermoisuudesta

kirjoittaja

Miten reagoit, kun kaikki näyttää menevän päin helvettiä? Lamaudutko täysin ja jäät odottamaan kohtalon vääjäämätöntä toteutumista? Pistätkö ranttaliksi periaatteella ihan sama, meneekö syteen vai saveen, kunhan ei jäädä tuleen makaamaan? Vai tarkkailetko ulkoisten tapahtumien lisäksi omia sisäisiä tuntemuksiasi ja teet ratkaisuja tarkkaan harkiten kirkkaan järjen varassa?

Toimintaelokuvat antavat hyviä esimerkkejä erilaisista tavoista toimia tiukassa tilanteessa. Samalla päähenkilöiden toiminta tiukassa tilanteessa usein ratkaisee, mihin alalajiin elokuva luontevimmin asettuu. Lamautuminen ja alistuminen ovat omiaan tekemään elokuvasta tragedian. Ranttaliksi paneminen taas heittää elokuvan helposti komedian puolelle. Ja ulkoiset tekijät ja omat tunteensa hallitseva sankari tekee elokuvasta oppitunnin kylmähermoisuuden hyveestä.

Kylmähermoisuutta tarvitaan silloin, kun tilanne käy uhkaavaksi – usein pyytämättä ja yleensä yllättäen. Kaksikaistaisella tiellä mäennyppylän takaa vastaan tulee kaksi autoa rinnakkain, sähköpostissa olevan liitteen avaaminen käynnistää kyberhyökkäyksen tai alkutalvinen teräsjää ei olekaan ihan niin teräksistä kuin olisi voinut kuvitella. Maailma on vaarallinen paikka, jossa mitä tahansa voi tapahtua koska vain. Mikään ennakoiminen ja varautuminen ei koskaan voi poistaa elämästä kaikkia mahdollisia riskitekijöitä.

Uhan ohella toinen tärkeä elementti kylmähermoisuutta vaativissa tilanteissa niin toimintaelokuvissa kuin usein oikeassa elämässäkin on aika tai oikeastaan sen puute, joko todellinen tai kuviteltu. Ratkaisut on tehtävä nopeasti, mieluiten heti, muussa tapauksessa on jo liian myöhäistä. Sillä, onko ajan puute totta vai pelkkää kuvitelmaa, ei oikeastaan ole väliä. Olennaista on se, kuinka tiukkaan tilanteeseen joutunut käytettävissään olevan ajan käyttää. Liian nopeasti toimiva on hätäilijä, liian hitaasti toimiva jahkailija. Kylmähermoinen on se, joka käyttää ratkaisun tekemiseen kaiken käytettävissä olevan ajan eikä yhtään enempää.

Toimintaelokuvissa katsojan tunteita saattaa sekoittaa käsikirjoittaja, joka jättää kertomatta sankarista ja hänen tilanteestaan jotakin olennaista. Toisin kuin katsoja arvaa, lamaantuneelta vaikuttava sankari saattaa vain kylmähermoisesti odottaa oikeaa hetkeä toimiakseen ja ranttaliksi paneva riehuja saattaakin toimia tarkasti harkitun suunnitelman mukaan. Myös oikeassa elämässä voi joskus olla vaikea vierestä katsoen tietää, onko naapurin toiminnassa kyse kylmähermoisuudesta vai jostakin muusta. Asia selviää usein vasta jälkikäteen, jos silloinkaan.

Pakkaa sekoittaa myös se, että aina kylmähermoisuuskaan ei riitä pelastamaan tilannetta. Joskus vain olosuhteet ovat sellaiset, ettei kylminkään hermojen hallinta ja viileinkään harkinta estä katastrofia tapahtumasta. Mutta aina kannattaa yrittää.

Parasta tietysti olisi, jos osaisimme rakentaa maailman, jossa kylmähermoisuudelle ei koskaan olisi käyttöä. Mutta mistäpä Yhdysvaltain perustuslakia kirjoittaneet maan isät olisivat yli kaksisataa vuotta sitten osanneet arvata puolen kansasta sekoavan jonain päivänä niin pahasti, että äänestää Donald J. Trumpia maan presidentiksi vielä kolmannenkin kerran.

Itsekriittisyydestä

kirjoittaja

Ihmiset ovat aika usein keskenään eri mieltä milloin mistäkin. Itse asiassa niin usein ja niin monesta asiasta, että yksimielisyys taitaa olla ennemmin poikkeus kuin sääntö.

Erimielisyys on suhteellisen harmitonta silloin, kun se liittyy kysymyksiin, joista on luontevaakin olla eri mieltä. Makuasioista ei ehkä kannata kiistellä mutta niistä on kiinnostavaa keskustella, sillä niihin liittyviä mielipiteitä on joka lähtöön. Jalkapallo- ja lätkäjoukkueilla on kaikilla omat intomieliset kannattajansa, jotka jaksavat kannustaa ja puolustaa omiaan niin voiton kuin tappionkin hetkellä. Politiikka jaksaa edelleen herättää suuria intohimoja etenkin vaalien alla. Mutta siinä vaiheessa, kun erimielisyys menee ihon alle ja alkaa repiä ihmisiä erilleen, se alkaa käydä vaaralliseksi. Ei ihme, että valtion koossa pysymisestä huolehtineet antiikin lainsäätäjätkin kiinnittivät enemmän huomiota yksimielisyyden kuin oikeudenmukaisuuden toteutumiseen.

Jotta aina vain syvenevät ja levenevät kuilut eivät lopulta repisi yhteisöä tai yhteiskuntaa hajalle, tarvitaan muutama hyve. Suvaitsevaisuudesta on tässä blogissa kirjoitettu jo viisi vuotta sitten. Suvaitsevaisuus tekee tilaa toisten ihmisten erilaisille ajatuksille, sanoille ja teoille – niille, joita emme itse voisi tuntea omiksemme ja allekirjoittaa mutta joihin emme erilaisuuden kunnioituksesta halua puuttua.

Suvaitsevaisuus on kuitenkin vasta kolikon toinen puoli. Se pitää huolen siitä, ettemme tule omalla asenteellamme työntäneeksi eri mieltä olevaa ihmistä liian kauas itsestämme. Jotta taas emme tekisi toiselle ihmiselle liian vaikeaksi pitää itseämme näkö- ja kuuloetäisyyden päässä, tarvitaan itsekriittisyyden hyve.

Suvaitsevaisuus ja itsekriittisyys ovat tietyssä mielessä toistensa peilikuvia. Jos suvaitsevaisuus on sitä, että

en allekirjoita sinun tapaasi ajatella, mutta otan huomioon sen mahdollisuuden, että saatat kuitenkin olla oikeassa, ja jätän sinut näkemyksinesi rauhaan,

itsekriittisyys tarkoittaa sitä, että

allekirjoitan oman tapani ajatella, mutta otan huomioon sen mahdollisuuden, että saatan kuitenkin olla väärässä, enkä jätä itseäni näkemyksineni rauhaan.

Itsekriittisyys hyveenä ymmärtää ja hyväksyy sen, että maailma ei ole yksioikoinen eivätkä asiat aina sitä, miltä ne näyttävät. Itsekriittinen ihminen uskaltaa ottaa kantaa ja sanoa tietävänsä erilaisia asioita, mutta ymmärtää myös oman tietämisensä olevan rajallista. Tämän asenteen ansiosta hän kykenee ottamaan huomioon erehtymisen mahdollisuuden ja muuttamaan näkemyksiään, jos ne vastoin kaikkia todennäköisyyksiä joskus tulevaisuudessa osoittautuvat virheellisiksi.

Itsekriittisyyden hyveelle olisi käyttöä näinä surullisina ja vaarallisina aikoina, jotka saavat meidät suhtautumaan jokaiseen vastaantulijaan potentiaalisena vihollisena. Vaikka samanlaisia ihmisiähän tässä kaikki ollaan.

Aikaansaavuudesta

kirjoittaja

Muistokirjoitukset tapaavat kertoa siitä, missä ihminen on ollut hyvä. Yksi on onnistunut taiteessaan, toinen tieteessään ja kolmas työssään muuten vain. Jotkut ovat täyttäneet paikkansa puolisona ja elämänkumppanina ylivertaisella tavalla. Vanhempana ja isovanhempana ovat onnistuneet jotakuinkin kaikki, jotka vain jälkikasvua ovat tulleet hankkineeksi, ainakin jos muistokirjoittajia on uskominen.

Useimmiten muistokirjoitusten kuvailut kertovat siitä, millaisissa rooleissa edesmennyt on elämänsä aikana onnistunut niittämään laakereita. Harvemmin voi lukea jonkun ollen ihan yksinkertaisesti vain hyvä ihminen, vaikka sellaisia kai meidän kaikkien olisi hyvä pyrkiä olemaan.

Eron tekeminen sen mukaan, onko ihminen ollut hyvä ihmisenä vai jossain tietyssä tehtävässä tai roolissa, oli tuttu asia jo Aristoteleelle. Hänen mukaansa ammattiin kuuluvat hyveet olivat oma juttunsa ja kaikille ihmisille yhteiset luonteenhyveet omansa. Hyvällä lyyransoittajalla, rakentajalla ja suutarilla oli kullakin hyveensä, jotka tekivät heistä hyviä siinä, mikä oli itse kunkin hommana. Sen sijaan oikeudenmukaisuus, ystävällisyys, anteliaisuus, rohkeus ja kohtuullisuus, jotka tekivät ihmisistä ihmisinä hyviä, kuuluivat samalla tavoin kaikille ammatista riippumatta.

Ammattiin ja tehtävään sidottujen hyveiden ja yleisinhimillisten luonteenhyveiden väliin voidaan ajatella omana ryhmänään sijoittuvan joukko yleisiä työn maailmassa tarvittavia hyveitä. Ne eivät ole varsinaisia luonteenhyveitä siksi, että niiden perusteella ihmistä ei vielä voida sanoa ihmisenä hyväksi. Mutta ne eivät ole myöskään erityisiä ammatillisia hyveitä, sillä niille on käyttöä yhtä lailla ammatissa kuin ammatissa. Aikaansaavuus kuuluu tähän hyveiden ryhmään. Työssä kuin työssä on tarkoitus saada jotakin aikaiseksi, ja aikaansaava ihminen täyttää tässä mielessä yhden hyvän työihmisen keskeisistä kriteereistä.

Eri ihmisillä on erilaiset työt, ja siksi myös aikaansaavuudelle asetetut vaatimukset ovat eri ammateissa kovin erilaisia. Ojankaivaja tai puuseppä voi jokaisen työpäivän päättyessä omin silmin nähdä aikaansaavuutensa hedelmät. Filosofi tai matemaatikko saattaa miettiä vuosikymmenet jotakin kiperää ongelmaa saamatta koskaan aikaan edes yhtä mahdollista ratkaisuehdotusta. Tästä huolimatta olisi kaikkea muuta kuin reilua syyttää parhaansa tehnyttä ajattelijaa saamattomaksi. Sikäli kuin hän on dokumentoinut ajatustyötään asianmukaisesti, hän on luultavasti kuitenkin voinut kertoa tiedeyhteisölle, miltä suunnalta ongelmanratkaisua ei ainakaan kannata etsiä.

Asioiden aikaansaaminen ei likikään aina myöskään ole kiinni työntekijän aikaansaavuuden hyveestä tai sen puutteesta. Olosuhteet saattavat olla sen verran haastavat, ettei toivottuun lopputulokseen yksinkertaisesti vain voida päästä. Pätevimmälläkään lääkärillä ei ole keinoja puhaltaa lisää voimaa vanhuudenheikoksi käyneeseen sydämeen, eikä paraskaan jalkapallomaalivahti voi torjua jokaista uralleen osunutta rangaistuspotkua.

Aikaansaavuuden hyveen kannalta olennaisinta olisi pyrkiä pitämään huoli siitä, ettei omassa työssään tulisi saaneeksi aikaan asioita, joita ei ikinä pitäisi tapahtua. Jottei joku onneton muistokirjoittajaparka joskus tulevaisuudessa joutuisi liian haastavan tehtävän eteen yrittäessään silotella entisen ministerin tai metsäkoneurakoitsijan uraa edes jotenkin salonkikelpoiseksi.