Lykeion julkaisee Antti Kylliäisen 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus ilmestyy heinäkuuta lukuunottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona. Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Kaukonäköisyydestä

kirjoittaja

Elämme vaikeita aikoja. Ja silloin, kun vaikeita aikoja eletään, on syytä olla tarkkana. On tartuttava hetkeen ja pidettävä katse siinä, mitä tapahtuu. Keskityttävä ja fokusoitava. Ettei vain jotain ratkaisevan tärkeää pääse menemään ohi silmien.

Vaikka kaikki olennainen tässä ja nyt on kyettävä ottamaan huomioon, olisi kuitenkin välttämätöntä katsoa myös eteenpäin. Tämän hetken jälkeen edessä on näet tulevaisuus, ja se vaatii oman huomionsa jo nyt. Samaan aikaan, kun kaikki olemassa olevat langat on pystyttävä pitämään käsissä, pitäisi osata hahmottaa, missä seuraavat elintärkeät säikeet kulkevat ja mihin ne johtavat. Kaukonäköisyyden hyveensä ansiosta parhaat meistä onnistuvat tässä.

Viime aikoina on muistuteltu siitä, että sodat eivät näinä ankeina ole aikoina se ainoa asia, johon pitäisi keskittyä. Sodat syttyvät ja ennen pitkää myös sammuvat, mutta ilmastonmuutos ja luontokato eivät valitettavasti ole katoamassa minnekään. Siksi kaikkia liikeneviä euroja ei tässäkään tilanteessa pitäisi sijoittaa puolustusteollisuuteen, niin tärkeää kuin varustautuminen Venäjän mahdolliseen hyökkäykseen onkin.

Vallalla tuntuu olevan ajattelu, jonka mukaan luonnon ja ympäristön ongelmiin ehditään palata sitten, kun maanpuolustus on ensin saatu kuntoon. Juuri tällaiset näkemykset edustavat kaukonäköisyyden hyveen vastakohtana olevaa lyhytnäköisyyden pahetta. Ilmastonmuutokseen ja luontokatoon ei nimittäin ehditä palata tuonnempana, ne kun etenevät ja pahenevat hetki hetkeltä kaiken aikaa. Jos annamme itsellemme luvan unohtaa niiden aiheuttama uhka edes hetkeksi, tulemme ampuneeksi itseämme tykillä jalkaan.

Toinen osoitus kohtalokkaasta lyhytnäköisyydestä on se talouskasvuun liittyvä uskonnollinen hurmos, jonka vallassa suomalainen yhteiskunta ja koko maailma tuntuvat olevan. Odotamme käppyröiden kääntymistä nousuun kuin muinaiset juutalaiset messiasta. Kunhan talouskasvu pääsee kunnolla vauhtiin, ongelmat pyyhkiytyvät pois ja valtakunnassa on taas kaikki hyvin.

Kaukonäköinen ymmärtäisi, että talouskasvun käynnistyminen parhaimmillaankin vain lykkäisi vääjäämättä edessä olevaa romahdusta hiukan tuonnemmaksi. Kaiken rakentaminen jatkuvan kasvun varaan planeetalla, jonka väkimäärä on kääntymässä laskuun ja luonnonvarat ehtymässä, on yksinkertaisesti järjetöntä. Pää tulee joka tapauksessa vetävän käteen, vaikka kuinka sijoittaisimme osakkeisiin ja yrittäisimme vakuuttaa markkinoita siitä, että jotain on ihan totta aivan kohta tai ainakin melkein kohta ehkä tapahtumassa. Alkaisi olla korkea aika ryhtyä miettimään vaihtoehtoja nykyiselle taloudelliselle järjestelmälle, ellemme halua viimeistään muutaman sukupolven kuluttua tulla yllätetyiksi housut kintuissa.

Järjestelmän romahtaminen tai edes luontokadon toteutuminen pahimman mahdollisen skenaarion mukaan ei merkitse maailmanloppua. Elämää jatkamaan jää joka tapauksessa jonkinlainen joukko eliöitä, hyvässä lykyssä ehkä pieni joukko ihmisiäkin. Mutta kaukonäköisyyden hyveen avulla voimme olennaisesti pehmentää pudotusta, ehkä jopa välttää varsinaisen romahduksen. Jos vain videoiden tuijottelulta ja somettamiselta ennätämme.

Välittävyydestä

kirjoittaja

Suomen kieli toimii joskus aika hauskasti. Lause ”välittävyys on johdon hyve” voidaan tulkita kahdella aivan erilaisella tavalla, joista toinen liittyy sähkötekniikkaan ja toinen yritysetiikkaan. Antiikin filosofit olisivat pitäneet myös edellistä tulkintaa täysin luonnollisena. Heidän ajattelussaan hyveet kuuluivat paitsi elävien myös niiden elottomien olioiden maailmaan, joilla oli jokin tehtävä. Esimerkiksi veitsen hyveenä oli leikata, joten veitsen hyveenä oli terävyys. Jos antiikin Ateena olisi kytketty sähköverkkoon, välittävyyttä olisi ilman muuta pidetty johtimien ja kaapeleiden toiminnan kannalta välttämättömänä hyveenä.

Nykyihmiselle välittävyys on ennen kaikkea ihmisen hyve. Kreikan kielen sana arete, jolla Platonin ja Aristoteleen maailmassa saatettiin viitata yhtä hyvin ihmisiin, eläimiin kuin kaikenlaisiin tarvekaluihin, käännettäisiin viimemainittujen tapauksessa nykyään ennemminkin erinomaisuudeksi kuin hyveeksi. Elias Lönnrotin keksimä hyve toimii ennen kaikkea etiikan ja moraalifilosofian terminä ja kuuluu sellaisena ihmisten maailmaan.

Kielitoimiston sanakirja antaa verbille välittää useita erilaisia merkityksiä. Näistä välittävyyteen hyveenä liittyy ennen kaikkea merkitys pitää jkta t. jtak tärkeänä, merkitsevänä, läheisenä tms. Hyveellisellä tavalla välittävälle ihmiselle kaikki ei ole yhdentekevää.

Useiden hyveinä pidettyjen ominaisuuksien tapauksessa hyveellisyyden kannalta ratkaisevaa on se, millä tavoin ja missä määrin ihminen viljelee kyseistä ominaisuutta omassa toiminnassaan. Suvaitsevaisuus ja huumorintajuisuus ovat esimerkkejä hyveistä, jotka noudattavat Aristoteleen aikanaan muotoilemaa keskivälisyyden periaatetta. Ne, jotka suvaitsevat liikaa tai liian vähän, eivät ole hyveellisiä, eivät myöskään ne, jotka lyövät kaiken leikiksi tai eivät päinvastoin ymmärrä huumoria ollenkaan.

Välittävyys ei kuulu niiden ominaisuuksien joukkoon, joissa hyve löytyy kahden ääripäissä sijaitsevan paheen välistä. Välittävyyden hyveellisyyden kannalta olennaista ei ole niinkään se, välittääkö jostakin liikaa tai liian vähän, vaan se, mistä ylipäätään välittää.

Hyveellisellä tavalla välittävä ihminen välittää niistä asioista, jotka ovat välittämisen arvoisia, ennen kaikkea siis niistä, jotka ovat itsessään hyviä ja arvokkaita: toisista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan ja tunteistaan, eläimistä, luonnosta ja ympäristöstä. Asioiden painoarvoa punnitessaan hän osaa erottaa toisistaan arvot ja välineet ja asettaa edelliset jälkimäisten edelle. Rahaa ja omaa arvovaltaa tärkeämpiä hänelle ovat totuus, oikeus, vapaus, turvallisuus, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.

Välittävyys kuuluu hyveenä meille kaikille, mutta kuten tämän kirjoituksen alussa todettiin, erityisesti sen voidaan ajatella olevan johdon hyve. Sitä soisi löytyvän ennen kaikkea niiltä, jotka tekevät päätöksiä myös muiden kuin omasta puolestaan ja joilla on valtaa vaikuttaa toisten ihmisten elämään. Jos päättäjät eivät osaa asettua alamaistensa asemaan ja jaksa välittää heidän hyvästään, he saavat aikaan pahaa jälkeä.

On selvää, että suurten kokonaisuuksien johtajilla on vastuu suurista asioista, yrityksen johdolla yrityksen ja ministereillä koko yhteiskunnan toiminnasta. Mutta toimitusjohtaja, joka ajattelee vain yrityksen tuloksen maksimoimista, on huono johtaja, ja ministeri, joka ei löydä itsestään myötätuntoa heikossa asemassa olevia kohtaan, on kelvoton ministeri.

Armollisuudesta

kirjoittaja

Toisena pääsiäispäivänä 21.4.2025 maailma muuttui piirun verran armottomammaksi. Paavi Franciscuksen kuollessa ajasta iäisyyteen siirtyi mies, joka oli sekä ihmisenä että tähänastisten kollegoidensa joukossa keskimääräistä armollisempi tapaus.

Katolinen kirkko ja erityisesti sen ylin johto ei ole se paikka, josta armollisuuden hyvettä olisi totuttu etsimään ja löytämään. Franciscuksen edeltäjät Johannes Paavali I ja Benedictus XVI olivat niin opillisissa kuin moraalisissa kysymyksiä jyrkkiä vallankäyttäjiä. Jopa heidän kannattajansa ja ihailijansa luultavasti kiittäisivät heitä ennemmin monesta muusta hyvänä pitämästään ominaisuudesta kuin juuri armollisuudesta.

Ainakin näin luterilaisittain ajatellen katolinen kirkko on helppo nähdä hierarkkisena järjestelmänä, jossa instituutio ja sen säännöt ja periaatteet ovat aina pientä ihmistä tärkeämpiä. Armo toimii juuri toisin päin. Se ei kumoa instituutiota sääntöineen ja periaatteineen, mutta ei tuomitse ihmistä, joka ei ole elänyt ja toiminut niiden mukaan. Juuri näin Franciscus monessa asiassa toimi.

Hyveenä armollisuuden voi ajatella jakautuvan kahdeksi. Se on yhtäältä hyväksyvyyttä, sitä että ihmisen ei tarvitse yltää täydellisyyteen riittääkseen, vaan hän kelpaa sellaisena kuin on, kaikkine vikoineen, puutteineen ja heikkouksineen. Ja toisaalta armollisuus on anteeksiantavuutta, sitä että virheen tehneen ei tarvitse jäädä jumiin syyllisyydentunteeseensa eikä kärsineen osapuolen kaunaansa ja katkeruuteensa.

Jostakin syystä armollisuus näyttää usein esiintyvän yhdessä kahden muun hyveen, huumorintajuisuuden ja nöyryyden kanssa. Parhaimmillaan nämä kaksi yhdistyvät lempeäksi itseironiaksi ihmisessä, joka on tarpeeksi suuri kyetäkseen tekemään itsestään pienen. Tällaisia ihmisiä ovat viimeaikaisten paavien joukossa olleet Franciscus ja vuosina 1958–1963 virkaa hoitanut Johannes XXIII.

Armo kuuluu kristillisen uskon ja ajattelun keskeisimpiin elementteihin. Armollisuus ei tästä huolimatta näytä olevan keskimääräistä yleisempi hyve kristityiksi itsensä kokevien joukossa – puhumattakaan siitä, että kristityillä olisi armollisuuteen jonkinlainen monopoli. Pikemminkin kristittyjen ja armollisuuden suhdetta näyttää leimaavan jonkinlainen siitä-puhe-mistä-puute-asetelma. Kyse saattaa tietysti olla siitä, että kristittyjen armollisuuteen kohdistuu keskimääräistä suurempia odotuksia, mutta odotusten oikeutusta on toisaalta vaikea kiistää. Siihen nähden, että kirkko on saarnannut armosta jo kahden vuosituhannen ajan, armollisuus näyttelee kirkollisessa todellisuudessa edelleen surullisen pientä osaa.

Armollisuudelle olisi tässä maailmanajassa suuri tilaus ja tarve. Elämä on muuttunut vuosien mittaan aina vain kovemmaksi, ja erityisesti nuoret tuntevat itseensä sekä ulkoa että sisältäpäin kohdistetut vaatimukset nahoissaan. Ei ihme, että Franciscus oli rakastetuin paavi yli kuuteen vuosikymmeneen, eikä ainoastaan katolisessa vaan koko maailmassa.

Armollisuus on kuitenkin hyve, jonka toteuttamista ei voi jättää vain yhden Roomassa asuvan vanhan miehen tehtäväksi. Armo on kuin nuotion lämpö: se lämmittää sitä enemmän, mitä lähempänä lämmön lähdettä saat olla. Siksi armollisuutta soisi löytyvän meistä kaikesta. Mitä varauksettomammin itseämme ja toisiamme armahdamme, sitä parempi.

Kunnianhimoisuudesta

kirjoittaja

Voisi kuvitella, että tässä kohden blogitekstin laatijalle on sattunut nolonpuoleinen kömmähdys. Hyveistä piti kirjoittaa, mutta joukkoon on epähuomiossa eksynyt ominaisuus, joka muistuttaa ennemminkin pahetta. Erehdyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Aristoteles nimeää Nikomakhoksen etiikassaan tusinan verran hyveitä, ja joukosta löytyy myös kunnianhimoisuus. Eikä vanha stagiriitti tavannut hyveistä puhuessaan höpistä turhia.

Ei silti, kunnianhimoisuus tuotti päänvaivaa myös Aristoteleelle. Se näyttää jo antiikin Ateenassa olleen ominaisuus, johon tilanteesta ja näkökulmasta riippuen suhtauduttiin kahdella vastakkaisella tavalla, kuten Aristoteles Nikomakhoksen etiikassaan toteaa:

”Mehän moitimme kunnianhimoista siitä, että hän haluaa sitä liikaa ja vääristä asioista, ja kunnianhimotonta siitä, ettei hän halua tulla kunnioitetuksi jalojen tekojen johdosta. Mutta joskus taas kiitämme kunnianhimoista miehekkääksi ja jalojen asioiden rakastajaksi ja kunnianhimotonta rajansa tuntevaksi ja vaatimattomaksi.”

Aristoteles käsittelee ihmisen suhtautumista kunniaan Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 4. luvussa. Ateenalaisten yleistä ristiriitaista suhtautumista kunnianhimoon peilaten hän puhuu kunnianhimosta yhtäältä hyveenä, toisaalta paheena. Aristoteleen mukaan

”Puhumme siitä myönteisenä asiana henkilössä, joka rakastaa kunniaa enemmän kuin ihmiset yleensä tekevät, ja kielteisenä asiana henkilössä, joka tekee niin enemmän kuin pitäisi.”

Kunnianhimoisuus on siis hyve silloin, kun sitä löytyy ihmisestä keskimääräistä enemmän, mutta pahe silloin, kun se menee liiallisuuksiin. Periaate on sinänsä selvä ja ymmärrettävä, mutta käytännössä rajan vetäminen hyveellisen ja paheellisen kunnianhimon väliin ei vielä tällä ohjeella taida onnistua.

Jotta asia menisi vielä vaikeammaksi, Aristoteles puhuu samaisessa Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 4. luvussa ihmisen oikeasta suhtautumisesta kunniaan myös kahden paheellisen ääripään, kunnianhimoisuuden ja kunnianhimottomuuden väliin asettuvana nimettömänä hyveenä. Tästä hyveestä hän toteaa itselleen epätyypillisen kryptisesti:

”Kunnianhimoisuuteen verrattuna se näyttää kunnianhimottomuudelta ja kunnianhimottomuuteen verrattuna kunnianhimoisuudelta, ja molempiin verrattuna molemmilta.”

Jos tästä kaikesta voi jotakin päätellä, niin sen, että kunnianhimoisen ihmisen on syytä tarkkailla omaa suhtautumistaan kunniaan. Kunnianhimo on kyllä johonkin rajaan saakka hyvästä, mutta se lipsahtaa paheen puolelle paljon helpommin kuin moni muu hyve.

Ehkä on viisainta olla penkomatta kunnianhimoisuuden olemusta tämän enempää. Kyseisen hyveen selvittäminen on sen verran kunnianhimoinen projekti, että siinä kunnianhimoisuus menee aivan varmasti jo liiallisuuksiin.