Joistakin inhimillisistä ominaisuuksista on kovin vaikea sanoa, olisiko ne syytä lukea hyveiden joukkoon vai ei. Periaatteellisuus kuuluu tähän joukkoon.

Periaatteellisuus ei oikein tunnu olevan hyvässä huudossa tässä ajassa. Periaatteellinen ihminen pitää itsepäisyyteen saakka kiinni näkemyksistään silloinkin, kun järki kehottaisi mukautumaan olosuhteisiin ja toimimaan tilanteen mukaan. Maailmassa, jossa muutos on jatkuvaa ja nopeaa ja jossa joustavuutta ja muutoskestävyyttä pidetään hyveinä, tällainen tyyppi tekee elämän vaikeaksi muille ja luultavasti toimii myös vastoin omaa etuaan. Itsepäinen omasta periaatteesta kiinni pitäminen saattaa olla hyvinkin tyhmää omien tavoitteiden kannalta sellaisessa tilanteessa, jossa pieni jousto mahdollistaisi ihan kelvollisen kompromissin.

Toisaalta periaatteellisuudella on myös oma kiistämätön arvonsa. Periaatteelliset ihmiset käyvät kohta jo viidettä vuotta taistelua hyökkääjää vastaan Ukrainassa. Kymmeniä ellei satoja tuhansia ihmishenkiä olisi säästynyt, jos ukrainalaiset olisivat olleet valmiit tinkimään joistakin itselleen tärkeistä asioista tai luopumaan pakon edessä muutamasta itäisestä maakunnastaan. Mutta heille periaatteet näyttävät olevan kirjaimellisesti elämää suurempi asia.

Minneapolisissa periaatteelliset ihmiset ovat puolustaneet kaupunkiaan ja sen asukkaita liittovaltion ICE-joukkoja vastaan. Käytännössä he saattavat itsekin pitää luvattomia maahanmuuttajia ongelmana, mutta siitä huolimatta he ovat halunneet pitää kiinni periaatteistaan, joiden mukaan mihinkään rikokseen syyllistymättömien ihmisten kaappaaminen kaduilta tai kodeistaan ei kuulu amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Milloin sitten periaatteellisuus on hyve ja milloin ei? Riippuu periaatteesta ja siitä, mitä sen takaa löytyy.

”Kaiken sen mukaisesti, mitä edellä olen esittänyt ja mikä lienee jo käynyt ilmikin, on sanottava, että tärkeää elämässä lopulta ovat ne arvot, joita tahto aktualisoi, vieläpä, että arvot ovat ainoa todella tärkeä asia elämässä”, totesi filosofi Erik Ahlman vuonna 1920 julkaisemassaan kirjassa Arvojen ja välineitten maailma. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä päämääriä, niiden tehtävänä on antaa kasvot sille, mikä on todellista hyvää. Eikä mikään tässä maailmassa ole niitä tärkeämpää.

Vapaassa maassa jokaisella on oikeus itse valita, millaisia asioita pitää elämässään tärkeinä ja tavoittelemisen arvoisina, ja kutsua niitä niin halutessaan myös arvoikseen. Arkipuheessa arvoilla ymmärretäänkin jos jonkinlaisia asioita, joista huomattavan suuri osa ei ole arvoja nähnytkään. Todellisen arvon tunnistaa siitä, että se on toiminnan päämääränä hyvä ja arvokas kenelle tahansa, ei ainoastaan minulle itselleni tai kaverilleni Matille. Arvot edustavat toisin sanoen kaikkien ihmisten ja koko planeetan yhteistä hyvää.

Periaatteellisuus on hyve silloin, kun sen takana on jokin aito ja oikea, luovuttamaton arvo. Arvot eivät ole pelinappuloita. Niistä ei pidä tinkiä eikä niiden suhteen tehdä kompromisseja minkään muun kuin korkeintaan jonkin toisen arvon vuoksi.

Ukrainalaiset toimivat siis hyveellisesti taistellessaan itsenäisyytensä ja alueellisen koskemattomuutensa puolesta, samoin Minneapolisin asukkaat puolustaessaan kanssaihmistensä vapautta, ihmisarvoa ja koskemattomuutta. Samaa ei voi sanoa Italian rannikkovartiostosta, joka pyrkii kaikin keinoin estämään avustusjärjestöjä pelastamasta siirtolaisiksi pyrkiviä hukkumasta Välimereen.

Oikeamielisyyttä voi hyvällä syyllä sanoa kaikkien hyveiden äidiksi. Jolla se on, sillä on hallussaan kaikkein tärkein, jolta se puuttuu, sillä ei ole mitään. Se on kaiken moraalin ja eettisyyden välttämätön edellytys.

Oikeamielisyys on yksi niistä sanoista, joilla kreikan kielen dikaiosynē voidaan suomentaa. Dikaiosynēllä oli antiikin maailmassa monta merkitystä ja sen tyhjentävä selittäminen vaatisi kokonaan oman kirjansa tai paremminkin kirjasarjansa. Sekä Platonin että Aristoteleen teksteissä se käännetään yleensä ”oikeudenmukaisuudeksi”, mutta kumpikin filosofi antaa termille useita sekä keskenään erilaisia että kollegan tulkinnoista poikkeavia sisältöjä. Raamatussa dikaiosynē on Agricolan ajoista saakka suomennettu termillä ”vanhurskaus”, jonka sisällöstä ja merkityksestä useimmilla teologeillakaan ei taida olla selkeää kuvaa – mikä ei kerro niinkään teologikunnan oppineisuuden puutteesta kuin kristillisen opin sumeudesta.

Oikeamielisyys on hyvä sana kuvaamaan sitä, että ihmisellä on korkea moraali ja kiitettävä herkkyys eettisiä kysymyksiä kohtaan. Vaihtoehtoja punnitessaan ja ratkaisuja tehdessään oikeamielinen ihminen kysyy ensimmäiseksi ja viimeiseksi, mikä on hyvää ja oikein. Hänelle eettisyys on asia, joka on kaiken muun yläpuolella. Eettisesti kestämättömään ratkaisuun hän päätyy vain todellisen pakon edessä ja silloinkin vasta ankaran jaakobinpainin jälkeen.

Oikeamielisyyden hyveen soisi tietenkin löytyvän jokaisesta ihmisestä. Mutta aivan erityisesti oikeamielisyyttä tarvitsevat ne, joiden tehtävänä on johtaa muita, varsinkin siinä tapauksessa, että he haluavat rakentaa johtajuutensa jonkin muun kuin pelkän aseman antaman arvovallan varaan. Jos on olemassa yksi hyve, jonka avulla johtaja ansaitsee suurimman mahdollisen arvostuksen ja kunnioituksen, se on oikeamielisyys. Se on hyve, joka tekee johtajasta johtajana suuren.

Oikeamielisyys hyveenä tulee lähelle sitä, mitä Aristoteles tarkoittaa puhuessaan oikeudenmukaisuudesta sanan laajassa merkityksessä. Yksittäisenä hyveenä oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta, mutta sillä voidaan ymmärtää myös lainmukaisuutta. Lainmukaisuus taas on Aristoteleen ajattelussa paljon laajempi käsite kuin nykyihmisen mielessä. Se ei tarkoita ainoastaan erikseen säädettyjen lakien noudattamista vaan myös kaikkea sitä, mikä kuuluu eettisen kysymyksenasettelun piiriin.

Näin ymmärrettynä oikeudenmukaisuus – tai oikeamielisyys, jos haluamme selvyyden vuoksi käyttää tätä termiä – on paitsi hyve muiden joukossa myös kaikkien hyveiden summa.

Kuten Aristoteleskin antaa ymmärtää, oikeamielisyys ei aina ja joka tilanteessa tarkoita toimimista sääntöjen mukaan. Oikeamielisyys, silloinkin kun se ymmärretään lainmukaisuutena, on yksittäisten lakien ja sääntöjen yläpuolella. Oikeaa lakia on syytä kunnioittaa, mutta hätäisesti kokoon kyhätty laki on pakottavassa tilanteessa, tarkkaan harkiten ja hyvin perustellen voitava jättää omaan arvoonsa.

Oikeamielinen ei koskaan lakkaa kysymästä toiminnan eettisyyden perään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänellä pitäisi tai edes voisi aina olla kysymyksiinsä oikeat vastaukset. Etiikan ammattilaisetkaan eivät tiedä vastauksia kaikkiin oman alansa kysymyksiin puhumattakaan siitä, että he tulisivat joka tilanteessa toimineeksi oikein.

Toiminnan oikeellisuuden varmistamiseksi oikeamielisen johtajan olisi viisasta koota ympärilleen eri tavoin ajattelevia mutta eettisyyteen samalla vakavuudella suhtautuvia ihmisiä yhtä hyvin organisaation sisä- kuin ulkopuolelta. Yhden ihmisen, viisaimman ja terävimmänkään, on usein vaikea nähdä asioiden kaikkia puolia, mutta jo muutaman hengen ryhmältä tämä onnistuu paljon helpommin. Siihen nähden, miten suuri hyöty etiikassa on ryhmätyöstä ja asioiden jakamisesta, eettiset kysymykset nousevat kahvipöytä- ja käytäväkeskustelujen aiheiksi aivan liian harvoin.