Kuinka monta kertaa olet kuullut virkamiehen tai jonkun muun vastuullisessa tehtävässä toimivan henkilön sanovan, että meillähän on tästä asiasta selkeä sääntö, mutta koska tämän säännön noudattaminen tässä nimenomaisessa tilanteessa johtaisi järjettömään lopputulokseen, emme toimi nyt sen mukaan? Tuskin kovin monta.
Me pohjoismaalaiset ja ehkä erityisesti vielä suomalaiset olemme jokseenkin sääntöhullua väkeä. Jos sääntö on olemassa, sitä noudatetaan, kävi miten kävi. Ellei sääntöä löydy, sellainen on äkkiä saatava aikaan. Muussa tapauksessa iskee paniikki. Koko maailma on vaarassa romahtaa ja taivas pudota niskaan!
Säännöt ovat toki hyödyllisiä. Ne tekevät elämästä ainakin jossain määrin ennustettavaa ja edesauttavat sellaisten arvojen kuin oikeus ja tasa-arvo toteutumista. Tästä huolimatta meidän ei ehkä kannattaisi naureskella eteläeurooppalaisille, joiden suhtautuminen sääntöihin näyttäisi olevan paljon suurpiirteisempää ja joustavampaa kuin omamme. Heillä voi hyvinkin olla tähän omat monessa suhteessa järkevät perusteensa.
Aristoteles oli aikoinaan sitä mieltä, että lakeja oli noudatettava, mutta niiden noudattaminen ei ollut itsetarkoitus. Lait olivat olemassa, jotta oikeus toteutuisi. Jos jokin laki ei toteuttanut oikeutta, se oli lakina kelvottoman huono eikä täyttänyt tehtäväänsä. Huonoja lakeja ei pitänyt mennä noudattamaan, ne piti muuttaa.
Huonoja lakeja on olemassa ja niitä tulee jatkuvasti lisää sekä puutteellisen lainvalmistelun seurauksena että lakien vanhetessa. Siksi lakeja joudutaan jatkuvasti muuttamaan ja kirjoittamaan uusiksi. Oikeuden toteutumattomuudessa ei aina kuitenkaan ole kyse sitä, että laki sinänsä olisi huono, vaan ainoastaan siitä, että jossakin tietyssä tilanteessa sen noudattaminen johtaa päättömiin seurauksiin. Lain muuttaminen yhden tai muutaman erityistilanteen vuoksi ei ole viisasta – etenkään kun mikään laki ei kykene takaamaan oikeuden toteutumista kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ongelman ratkaisemiseen pitää löytää toiset keinot.
Silloin kun sinänsä hyvä ja perusteltu laki tai sääntö näyttäisi tuottavan johonkin kysymykseen kaikkea muuta kuin hyvän ja perustellun ratkaisun, kannattaisi ottaa järki käteen. Arkijärkisyys on kohtuullisen käyttökelpoinen hyve silloin, kun säännön noudattaminen uhkaa johtaa seinähulluihin lopputuloksiin.
Kuvitellaanpa vaikka, että tietynlaisessa epidemiatilanteessa aluehallintovirasto tekee täsmälleen lainmukaisen päätöksen, jonka ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa täyttävän minkäänlaisia oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden vaatimuksia. Jos virkamiehellä ei tällaisessa tilanteessa ole lupaa arkijärkisyyden hyveeseen vedoten poiketa laista, kansalaisten luottamus järjestelmän toimivuuteen ja viranomaisten ja poliitikkojen kykyyn käyttää järkeään murentuu silmissä ja kansalaistottelemattomuuden kannatus kasvaa kohisten. Poliitikot reagoivat tilanteeseen ryhtymällä pikaisesti säätämään uutta lakia, mikä luultavasti johtaa vain ojasta allikkoon, hosumalla ja hätäilemällä kun ei ole ennenkään syntynyt hyvää jälkeä.
Jos sen sijaan virkamiehet voisivat ilman edesvastuuseen joutumisen pelkoa arkijärkisyyteen ja tilanteen poikkeuksellisuuteen vedoten ilmoittaa, että nyt toimimme toisin kuin laki määrää, kansalaiset taputtaisivat käsiään, poliitikot voisivat huokaista helpotuksesta ja virkamiehet saisivat tuntea tehneensä hyvän ratkaisun.
Miksiköhän näin ei voisi toimia?