Joustavuudesta

Ihminen, joka jokaisessa eteen tulevassa tilanteessa pitää tiukasti kiinni periaatteistaan ja toimii niiden mukaan, ansaitsee kaiken kunnioituksen. Mutta eihän hänen kanssaan voi elää.

Ihmiset ovat erilaisia eivätkä kaikkien ajatukset kulje samaa rataa. Vaikka päämäärät olisivat yhteiset, keinoista voidaan aina olla monta mieltä. Siksi arki sujuakseen edellyttää meiltä jatkuvaa valmiutta periaatteiden punnitsemiseen ja kompromissien tekoon. Tämä tekee joustavuudesta yhden tärkeimmistä yhteisöllisistä hyveistä.

Hyvässä yhteisössä joustavuus toimii niin ajatusten, sanojen kuin tekojenkin tasolla. Joustava ihminen kykenee ajattelemaan asioita uudelleen ja muuttamaan suunnitelmia tilanteiden ja olosuhteiden muuttuessa, välttämään jyrkkiä mielipiteitä ja ehdottomia ilmaisuja sekä tarvittaessa joustamaan sopimuksista ja ylittämään oman mukavuusalueensa rajoja. Jos tällaisia ihmisiä löytyy vaikkapa työyhteisöstä riittävästi, mikään tilanne ei muodostu ylitsepääsemättömän vaikeaksi.

Joustavuuden hyve sekoitetaan turhan usein selkärangattomuuden paheeseen, ja joustava ihminen saakin kiitoksen sijaan osakseen moitetta ja paheksuntaa. Vaikka aitoa selkärangattomuuttakin esiintyy, useimmiten paheksunta kertonee kuitenkin enemmän paheksujasta itsestään kuin paheksunnan kohteesta. Toisten joustavuudesta närkästyvät lähimmäiset saattavat hyvinkin olla juuri niitä omat näkemyksensä sementtiin valaneita periaatteen ihmisiä, joiden päätä edes sysimustan paljastuminen vitivalkeaksi ei saa kääntymään. Heitä voisi muistuttaa John Maynard Keynesin nimiin pannusta tokaisusta: ”Kun saan uutta informaatiota, muutan johtopäätöksiäni. Mitä te teette?”

Joustavuudessakin on silti omat sudenkuoppansa. Joustavuudelle on osattava asettaa rajat molemmissa suunnissa. Joustamattomuus on pahe mutta niin on myös liiallisuuksiin menevä joustaminen.

Hyveen tunnistaa vaikutuksistaan. Oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan hyve on hyvä ominaisuus sekä kantajansa että kaikkien muiden kannalta. Jos hyveen vaikutukset kääntyvät myönteisistä kielteisiksi jonkun osapuolen kannalta, hyveen ja paheen välinen raja on tullut ylitetyksi.

Joustamattomuus on yleensä huono asia kaikkien kannalta, mutta myös joustaminen saattaa pidemmän päälle antaa sekä ihmiselle itselleen että hänen ympäristölleen vähemmän kuin ottaa. Siinä vaiheessa, kun joustava ihminen alkaa kokea joustavuutensa rasitteeksi ja joustavuuden varaan rakentamisesta tulee ympäröivälle yhteisölle tapa, on aika tarkistaa suuntaa ja ottaa pakkia. Muussa tapauksessa joustava ihminen on vaarassa jäädä oman joustavuutensa vangiksi ja yhteisö kaivaa itselleen kuopan, josta sen on vaikea nousta.

Jokainen hyve on omalla tavallaan yhteisöllinen, mutta joustavuus on sitä oikeastaan vielä paljon syvemmässä merkityksessä kuin useimmat muut hyveet. Syynä tähän on juuri edellä mainittu joustavuudelle tyypillinen sudenkuoppa.

Ihmiset ovat hyveissään erilaisia. Yhdet ovat toisia ystävällisempiä, jotkut joustavat enemmän kuin muut. Ystävällisiä ihmisiä ei välttämättä haittaa, jos kaikki eivät yhteisössä ole samalla tavoin ystävällisiä. Mutta yhteisössä, jossa yhdet joustavat ja toiset eivät, syntyy väistämättä ongelma. Joustaminen tapahtuu aina niiden hyväksi, jotka eivät syystä tai toisesta itse jousta. Yksittäiset tilanteet ovat asia erikseen, mutta jos joustaminen ei pidemmän päälle ole tasapuolista, yksistä tulee pysyvästi hyväksikäytettyjä ja toisista hyväksikäyttäjiä. Siksi joustamisesta tulisi pystyä tekemään aidosti kaikkien yhteinen asia. Muussa tapauksessa yhteisön joustavuuden tason määrää se, joka on kaikkein huonoin joustamaan, ja se olisi peräti surullista.

Reiluudesta

”Tässä ei ole kyse reiluudesta vaan tartuntataudista”, totesi HUSin vs. johtajaylilääkäri Jari Petäjä uusista koronarajoituksista, jotka koskevat tasapuolisesti sekä rokotettuja että rokottamattomia (HS 25.11.2021). Petäjä on tietysti aivan oikeassa. Kun suojataan ihmisten henkeä ja terveyttä, ei etsitä ratkaisuja, jotka tuntuvat kaikista hyviltä, vaan tehdään se, mikä on pakko tehdä. Ja silti jokin tuossa toteamuksessa tökkii.

Reiluus eli kohtuunmukaisuus on ikivanha hyve, jonka jo Aristoteles luki tärkeimpien hyveiden joukkoon. Aristoteleen mukaan reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat kaksi eri hyvettä vaikka ovatkin läheistä sukua toisilleen. Kummankin tehtävänä on huolehtia oikeuden toteutumisesta, mutta siinä missä oikeudenmukaisuus vastaa suurista linjoista ja isoista periaatteista, reiluus ottaa oikeaa ratkaisua seulottaessa huomioon tapauksen yksityiskohdat ja niihin liittyvät inhimilliset tekijät. Aristotelesta seuraten Olaus Petri nosti tuomarinohjeissaan kohtuuden oikeuden rinnalle arvoksi, johon lain on tähdättävä ollakseen perusteltu: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei voi olla lakikaan.”

Reiluutta voi sanoa oikeuden pieneksi ja ketteräksi pikkuveljeksi, joka työntää nenänsä joka paikkaan eikä epäröi kysyä kaikkein tyhmimpiäkään kysymyksiä ja ehdottaa kaikkein omituisimpiakaan ratkaisuja. Reiluus on tarpeen tullen valmis myös astumaan isosiskonsa oikeudenmukaisuuden varpaille ja tekemään ehdotuksia, jotka toteutuessaan venyttävät luovalla tavalla oikeuden rajoja.

Oletetaan vaikka, että olet lähdössä ystäväsi kanssa 10 kilometrin kävelyretkelle, ja poikkeatte lähtiessä kaupassa ostamassa kummallekin matkaevääksi pienen suklaalevyn. Ystäväsi hotkii oman suklaansa yhtä kyytiä jo ensimmäisen kilometrin aikana, kun taas sinä syöt omaasi kaikessa rauhassa palan kerrallaan. Oikeuden mukaan sinun suklaasi kuuluu tietysti ihan vain itsellesi, mutta jossain vaiheessa alat tarjota suklaastasi myös ystävällesi, koska reilut ihmiset tekevät niin. Jos ystäväsi ymmärtää reiluuden hyveen arvon, hän kiittää kauniisti ja ottaa lahjan vastaan.

Reiluuden käytännöllisyys tekee siitä lapsen mielessä teoreettisempaa ja jäykempää oikeudenmukaisuutta helpommin ymmärrettävän hyveen. Reiluuden merkitys korostuu lasten maailmassa ehkä myös siksi, että lapselle yksittäiset tilanteet ja niiden toteutuminen kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla ovat tärkeämpiä kuin toimiminen suurten, mahdollisimman moniin erilaisiin tapauksiin sovellettavissa olevien periaatteiden mukaan. Siksi lasten on myös helpompi ja luontevampi kokea jonkin asian olevan epäreilua kuin epäoikeudenmukaista. Edellisen perusteltuun toteamiseen riittää tunne siitä, että kaikki ei nyt mennyt hyvin ja oikein, kun taas jälkimmäisen väitteen esittäessään joutuu varautumaan asian pitkään ja periaatteelliseen selvittelyyn.

Oli kyse sitten epäreiluudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta, kokemus olisi aina otettava vakavasti eikä sitä saisi sivuuttaa pelkällä olankohautuksella. Ja juuri tämä on se, mikä johtajaylilääkäri Petäjän sinänsä osuvassa ja ytimekkäässä lausahduksessa – toki asiayhteydestään irrotettuna ja toimittajan mahdollisesti muokkaamana – tökkii. Kyllä, vaaralliselta tartuntataudilta suojauduttaessa on joskus tehtävä ratkaisuja, jotka on vain pakko tehdä, mutta kaikessa on silti aina kyse myös joko reiluudesta tai sen puutteesta. Epäreiluuden kokemus on syytä ottaa asiallisesti huomioon ja tunnustaa siten reiluuden arvo ja merkitys kaikessa inhimillisessä toiminnassa.

Reiluus ei ole pelkkä ylimääräinen bonus ja ylellisyys, johon on varaa vain hyvinä aikoina ja helpoissa tilanteissa. Sen arvo päinvastoin vain korostuu silloin, kun elämä on muuten raskasta ja vaikeaa. Jos vaikeassa pandemiatilanteessa onnistutaan tekemään ikäviä mutta reilulta tuntuvia ratkaisuja, ratkaisujen ikävyys on helpompi sulattaa. Jos taas ikävät ratkaisut tuntuvat paitsi ikäviltä myös epäreiluilta, asia on ainakin syytä valittaen todeta.

Täsmällisyydestä

Ketäpä ei olisi joskus ottanut päähän kaverin myöhästyminen tapaamisesta. Tai työtoverin myöhästyminen palaverista. Tai bussi, joka menee nenän edestä, vaikka aikataulun mukaan sen olisi pitänyt olla vielä useamman pysäkin päässä.

Miksi tähän maailmanaikaan, jossa jokaisella on kuitenkin taskussaan satelliittiajassa oleva älypuhelin, kukaan ei tunnu olevan oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Eihän sen nyt luulisi olevan niin vaikeaa.

Täsmällisyys on hyvä esimerkki hyveestä, joka on mitä suurimmassa määrin kulttuurisidonnainen. Joillakin työpaikoilla palaverit alkavat sekunnilleen kalentereihin merkittyyn aikaan, ja myöhästynyt tietää saavansa hoitaakseen seuraavan jaossa olevan paskahomman. Toisilla taas palaverit alkavat vasta, kun kaikki ovat paikalla, ja vielä senkin jälkeen juodaan rauhassa kahvia ja rupatellaan niitä näitä.

Vielä selkeämmin kulttuurierot täsmällisyyden suhteen tulevat esiin eri kansakuntien välillä. Hyvän viitteen siitä, miten eri puolilla maailmaa suhtaudutaan täsmällisyyden hyveeseen, antavat paikalliset juna-aikataulut.

Matkustin jokunen vuosi sitten junalla Sveitsissä. Olin matkalla Zürichin lentoasemalta pieneen Konolfingenin kylään Bernin lähellä. Koska minulla ei ollut kiire, valitsin suorimman reitin sijaan kauniimman eli sen, joka kulki Luzernin, Interlakenin ja Thunin kautta.

Maisemareitin valinta tarkoitti kulkemista viidellä eri junalla. Suhteellisen täsmällisessä Suomessa reitin suunnittelemista neljän täpärän junanvaihdon onnistumisen varaan kannattaisi miettiä toisenkin kerran, mutta Sveitsissä tämä ei ole tarpeen. Aikataulun mukaan vaihtoihin oli neljällä asemalla aikaa 13, 15, 5 ja 7 minuuttia. Saapumis- ja lähtöajat oli laskettu niin, että junasta toiseen ehti rauhassa kävellen siitä huolimatta, että etenkin suurimmilla asemilla Zürichissä ja Luzernissa laiturien väliset etäisyydet olivat kohtuullisen pitkiä.

Siinä, missä sveitsiläinen veturinkuljettaja tekee työtään sekuntikello kädessään, kongolaisen kollegan elämä on huomattavasti leppoisampaa. Kongossa junat kyllä kulkevat, ainakin periaatteessa, mutta radat ovat vanhoja ja kalusto on vanhaa, joten kaikki sujuu vähän miten sattuu. Keski-Kongon Kindun ja runsaan tuhannen kilometrin päässä Etelä-Kongossa sijaitsevan Lubumbashin välillä juna kulkee, mutta aikataulun mukaan matkaan kuluu 4–8 päivää. Lisäksi rautatieyhtiö on katsonut aiheelliseksi huomauttaa, että aikatauluun merkitty matka-aika on viitteellinen ja teoreettinen.

Tarinan opetus on, että aika on suhteellinen käsite, eikä täsmällisyyden hyveen noudattamisesta pidä ottaa liikoja paineita. Viisas virittää aikataulunsa kaiken varalta sen verran joustavaksi, ettei pieni myöhästyminen aiheuta katastrofia. Ja jos katastrofi sitten osuu kohdalle, harvoin se kuitenkaan on kuolemaksi. Tämäkin blogikirjoitus ilmestyi kuusi päivää myöhässä, eikä kukaan edes ihmetellyt.

Arvostavuudesta

Filosofi John Deweyn mukaan arvokkaita asioita on kahta lajia: On niitä, jotka ovat arvokkaita, koska niitä arvostetaan. Ja sitten on niitä, joita arvostetaan, koska ne ovat itsessään arvokkaita. Edelliseen ryhmään kuuluvat esimerkiksi kamelinajo, lypsytaito ja hiihtokilpailuissa pärjääminen, jälkimmäiseen totuus ja oikeus, elämä ja terveys.

Itsessään arvokkaita asioita sanotaan arvoiksi, ja niitä kuuluisi ainakin periaatteessa arvostaa aina ja kaikissa tilanteissa. Ihmisten maailmassa oikeudella, totuudella, elämällä ja terveydellä on arvonsa kaikkina aikoina kaikkialla, ja jos niitä jossain kulttuurissa jonakin aikana ei osata riittävästi arvostaa, kyseisessä kulttuurissa on jotakin pahasti vialla.

Suurin osa arvokkaista asioista on kuitenkin muita kuin itsessään arvokkaita, ja niinpä niiden saama arvostus vaihtelee ajan ja paikan mukaan. Suomen leveysasteilla heimon taitavin kamelinajaja ei koskaan ole ollut mikään erityisen suuri stara, kylän parasta lypsäjää ei enää viime vuosikymmeninä ole osattu pitää suuressa arvossa, ja jos ei ihmeitä satu, hiihtokilpailuilla on tulevaisuudessa aina vain pienempi merkitys arvostuksen ansaitsemisessa.

Arvokkaiden asioiden arvostaminen on joka tapauksessa tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihminen, joka ei osaa arvostaa sitä, mikä on arvostamisen arvoista, aiheuttaa harmaita hiuksia sekä itselleen että ympäristölleen. Ei ihme, että arvostavuus kuuluu suomalaisten työyhteisöjen työkulttuurinsa ja hyvinvointinsa perustaksi valitsemien hyveiden joukossa kolmen kärkeen.

Työssä ja työyhteisössä arvostavuutta voidaan osoittaa monin eri tavoin. Sähköposteihin ja muihin viesteihin vastataan viipymättä. Palavereihin ja tapaamisiin tullaan ajoissa ja myöhästymisiä pahoitellaan. Palautetta annetaan arvostavasti ja sitä osataan ottaa viisaasti vastaan. Ihmiset huomataan ja heidän näkemyksilleen ja mielipiteilleen annetaan arvoa. Työkavereille annetaan työrauha ja omaakin työtä ja ammattitaitoa arvostetaan.

Arvostavuus kuuluu niihin asioihin, joiden merkitystä on vähän vaikea hahmottaa. Työyhteisöjen hyveprosesseissa arvostavuus päihittää mennen tullen esimerkiksi sellaiset hyveet kuin avuliaisuuden, reiluuden ja ystävällisyyden, myötätuntoisuudesta, rohkeudesta ja suvaitsevaisuudesta puhumattakaan. Miksi näin? Onko kyse perinteisestä siitä-puhe-mistä-puute -ilmiöstä? Luultavasti ei, sillä niissä työyhteisöissä, joissa arvostus on tullut nimetyksi tärkeimpien hyveiden joukkoon, työntekijät ovat yleensä olleet varsin tyytyväisiä saamaansa arvostukseen.

Työyhteisöjen hyveprosessien yhteydessä esitettyyn kysymykseen ”Miten valitsemasi hyveet omassa työyhteisössäsi mielestäsi toimivat?” annetuissa vastauksissa on arvostavuuden hyveeseen liittyen yksi silmiinpistävä piirre: Arvostavuuden toteutumiseen tyytyväiset kokevat saavansa arvostusta erityisesti lähimmiltä työtovereiltaan ja muulta työyhteisöltä. Sen sijaan ne, jotka tuntevat jääneensä paitsi ansaitsemaansa arvostusta, pitävät syypäinä tilanteeseen joko kehuissaan kitsastelevaa esimiestä tai liian pientä palkkaa maksavaa työnantajaa.

Mitä tästä opimme? Ilmiötä ja sen taustoja kannattaisi penkoa enemmänkin, mutta äkkipäätään mieleen tulee ainakin yksi asia. Oman hyvinvointimme ja työtyytyväisyytemme kannalta olennaisinta on se arvostus, jota saamme toinen toisiltamme. Jos työtovereilta saatu arvostus on kohdallaan, kaikki on hyvin. Jos taas arvostusta saa liian vähän, esimiesten kehut tai parempi palkka eivät paljoa lohduta. Niitä kun ei kuitenkaan koskaan saa tarpeeksi.