”[Koulun] ei ole aihetta tähdentää oppilailleen kaikkia ns. luonteenhyveitä tasavertaisen tärkeinä, koska tämä helposti johtaa siihen, että kasvattajat asettavat päämääräksi henkilökohtaisen persoonallisuusideaalinsa, kunnioittamatta oppilaan yksilöllisyyden koskemattomuutta. – – Kuitenkin sekä koulun jokapäiväisessä elämässä että eri kouluaineissa annetussa opetuksessa tulisi tavoiteltavina luonteenominaisuuksina esittää ystävällisyys ja auttavaisuus toisia ihmisiä kohtaan sekä oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus.”

Näin todetaan vuonna 1970 hyväksytyissä peruskoulun ensimmäisen opetussuunnitelman perusteissa, niinä entisinä aikoina, jolloin opettajat vielä velvoitettiin kasvattamaan lapset ainakin kaikkein keskeisimpiin hyveisiin.

Ystävällisyys, auttavaisuus ja oikeudenmukaisuus ovat jokseenkin tuttuja juttuja, mutta totuudellisuus vaatii pientä selitystä. Kyseessä ei ole mikään kevyt ja helppo tapaus vaan yksi hyvemaailman raskassarjalaisista, joka rankkuudessaan ja vaativuudessaan tarjoaa tavalliselle kuolevaiselle lähes ylivoimaisia haasteita. Se on hyve, jonka vain tiedemiehistä vakaumuksellisimpien ja journalisteista tinkimättömimpien voi kuvitella hallitsevan.

Totuus kuuluu yhdessä kauneuden ja hyvyyden kanssa siihen arvojen joukkoon, jota jo antiikin filosofit päässään pyörittelivät. Totuudellisuus taas on se hyve, jota ilman totuus on tuomittu jäämään hämärän peittoon. Totuudellisuus on totuudelle samaa kuin oikeudenmukaisuus oikeudelle: päähyve, jota toiminnan itsessään hyvänä päämääränä pidetyn arvon toteutuminen välttämättä edellyttää.

Totuudellisuuden alahyveitä ovat rehellisyys, avoimuus, aitous ja kriittisyys, jotka kaikki ovat saaneet omat käsittelynsä tässä blogissa jo aiemmin. Nämä neljä edustavat kaikki yhtä aspektia totuudellisuudesta, ja totuudellisuuden voisi siis ajatella olevan näiden neljän – ja ehkä vielä muutaman muun hyveen – summa.

Näin ajatellen on helppo ymmärtää, mikä tekee totuudellisuudesta niin haasteellisen. Siinä, missä rehellisyyteen riittää sen sanominen, minkä voi vilpittömästä uskoa ja kuvitella olevan totta, totuudellisuuteen sisältyvä kriittisyys pakottaa penkomaan asiaa niin syvältä, että sen taatusti tietää olevan totta. Siinä, missä aitouteen riittää se, ettei yritä esittää muuta kuin on, avoimuus aitouteen liitettynä saa totuudellisen ihmisen paljastamaan sisimpänsä koko maailmalle.

Kuten sanottu, totuudellisuus on rankka hyve, jota ei voi yleisenä vaatimuksena edellyttää kuin tietyiltä huippuammattilaisilta. Meille keskivertoihmisille riittää, että noudatamme totuudellisuuden hyvettä tietyissä erityistilanteissa, kuten tunnustaessamme rakkautta elämämme mies-, nais- tai muu-oletetulle.

Tai vääntäessämme kättä hallitusneuvotteluissa.

Kansakunnan etu edellyttää sitä, että sekä maata johtavien hallituskumppanien keskinäinen luottamus että kansalaisten luottamus vallanpitäjiin kestää koko hallituskauden ajan kaikkein kovimmissakin paikoissa. Tämä taas edellyttää sitä, että yhteistyö hallitusneuvotteluissa rakennetaan mahdollisimman kestävälle pohjalle. Ei riitä, että ollaan rehellisiä mutta ei avoimia tai kriittisiä, kriittisiä mutta ei itsekriittisiä, avoimia mutta ei aitoja tai aitoja mutta ei rehellisiä. On oltava kaikkea tätä samalla kertaa. Eli totuudellisia. Vähempi ei riitä.

Eduskuntavaalit on pidetty ja pulinat saavat alkaa. Vaalikamppailun aikana on tartuttu vastustajien jokaiseen argumenttiin ja tehty niistä silppua. Totuudessa on tietysti yritetty pysyä, mutta tekevällehän sattuu. Aina välillä on rakkaista vihollisista ja heidän näkemyksistään tullut annetuksi myös vääriä todistuksia.

Vaalihuoneistojen sulkeutuessa nähdään kerta toisensa jälkeen yksi demokratian kiinnostavimmista muodonmuutoksista, kun arkkivihollisista tulee yhdessä hetkessä potentiaalisia yhteistyökumppaneita. Jos vaalitaistelun kuluessa pisteitä onkin kerätty teräväkielisyyden ja piikittelytaidon kaltaisilla ominaisuuksilla, vaalin ratkettua punnitaan yhteistyökykyisyyden hyve.

Yhteistyökykyisyys kuuluu hyveiden joukossa niihin, joiden hahmottaminen ei aina ole ihan helppoa. Otetaan esimerkiksi vaikka se prosessi, jonka kautta maahan saadaan synnytettyä uusi hallitus.

Kuvitellaan tilanne, jossa vaalikamppailun aikana tietyt puolueet ilmoittavat jo heti kättelyssä, etteivät lähde samaan hallitukseen erään puolueen kanssa. Muuan puolue taas toteaa, että se on valmis yhteistyöhön kaikkien kanssa, kunhan taloutta ei enää rakenneta velkaantumisen varaan eikä toisaalta ilmastotavoitteista tingitä. Mainittu eräs puolue ilmoittaa omalta osaltaan, että sille käy hallituskumppaniksi periaatteessa kuka vain: asiakysymykset ovat ne, jotka ratkaisevat, keiden kanssa yhteistyö on mahdollista.

Puolueiden ilmoitusten perusteella tietyt puolueet olisi helppo leimata yhteistyökyvyttömiksi, kun taas muuan puolue ja eräs puolue näyttäisivät antavan malliesimerkin siitä, miten kovassakin paikassa voidaan osoittaa kiitettävää yhteistyökykyisyyttä. Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Jos ei ole kultaa kaikki, mikä kiiltää, ei ole yhteistyökyvyttömyyttäkään kaikki, mikä siltä ensi silmäyksellä näyttää.

Yhteistyön esteiksi voivat elävässä elämässä nousta monenlaiset asiat, kuten väärä projekti, väärä ajanhetki tai väärä yhteistyökumppani. Yhteisen hankkeen kaatuminen johonkin yksittäiseen kysymykseen ei vielä tee mistään osapuolesta yhteistyökyvytöntä. Jos voisin lähteä johonkin projektiin mutta en tähän, jossakin vaiheessa mutta en nyt tai jonkun kanssa mutta en näiden veijareiden, yhteistyökykyisyyden hyveessäni ei vielä välttämättä ole moittimista. Vasta jos en halua tehdä kenenkään kanssa koskaan mitään, joudun myöntämään olevani jokseenkin yhteistyökyvytön.

Jos tarkkoja ollaan, tietyt puolueet, muuan puolue ja eräs puolue eivät ainakaan vielä vaalikamppailun aikana kuultujen puheiden perusteella eroa missään määrin toisistaan yhteistyökykyisyyden hyveen suhteen. Jos eräs puolue ilmoittaa asiakysymysten ratkaisevan, saman tekee hieman toisin sanoin myös muuan puolue. Näiden kahden erona on vain se, että muuan puolue ilmoittaa, mitkä sen näkemysten mukaan ovat hallitusneuvotteluissa kynnyskysymyksiksi nousevat asiat, kun taas eräs puolue jättää kynnyskysymyksensä kertomatta. Mutta asiakysymyksistä näyttäisi tosiasiassa olevan kyse myös tiettyjen puolueiden tapauksessa. Eivät nekään mitä ilmeisimmin torju yhteistyötä erään puolueen kanssa vain siksi, että tämän pärstä ei miellytä, vaan siksi, että tietävät erään puolueen eräiden näkemysten nousevan tulevissa neuvotteluissa joka tapauksessa yhteistyön esteiksi.

Mitä tulee puolueiden hallitusyhteistyökykyisyyden hyveeseen, on pakko jäädä odottamaan sitä, että hallitus saadaan kokoon, ja katsoa sitten, miten yhteistyö sujuu. Lähtökohtaisesti hallitukseen voi päätyä vain yhteistyökykyisiä puolueita – ellei jokin hallituspuolueista sitten osoita olevansa jotakin muuta perumalla jo tehtyjä sopimuksia, toimimalla eduskunnassa toisin kuin on hallituksessa sanonut toimivansa tai vetämällä jotenkin muuten kaiken aikaa mattoa hallituskumppaneiden alta.

Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka tekevät olioista hyviä. Aristoteleen mukaan jokaisella oliolla on jokin erityispiirre, joka tekee oliosta omanlaisesta ja jonka perusteella olion onnistumista omana itsenään olemisessa voidaan arvioida. Niiksi erityispiirteiksi, jotka tekevät ihmisestä ihmisen, Aristoteles nimesi yhteisöllisyyden ja rationaalisuuden. Ihmisen hyveet ovat siis ne ominaisuudet, jotka tekevät meistä hyviä yhteisön jäseniä ja hyviä käyttämään järkeämme.

Hyveitä on kuitenkin moneen lähtöön, minkä jo Aristoteleskin tiesi. Hyveet tekevät meistä hyviä paitsi ylipäätään ihmisinä myös kaikissa niissä rooleissa ja tehtävissä, joissa satumme elämämme aikana toimimaan. Rakentajalla on rakentajan hyveet ja huilunsoittajalla huilunsoittajan hyveet – mikäli siis kyse sattuu olemaan hyvästä rakentajasta ja hyvästä huilunsoittajasta. Olipa hommamme mikä hyvänsä, aina voidaan nimetä ja määritellä ne ominaisuudet, joita tarvitsemme ollaksemme hyviä siinä, mitä olemme ja teemme.

Työn hyveet on luontevaa jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen ja perustavimpaan kuuluvat yhteisölliset hyveet, jotka tekevät meistä hyviä yhteisön jäseniä ja sellaisina siis aristoteelisesti ajatellen hyviä ihmisiä. Työssäkin ollaan näet ennen kaikkea ihmisiä ja työelämässä yhteisön toimivuus on kaiken onnistumisen A ja O.

Toisen ryhmän muodostavat työnteon hyveet, joiden voi ajatella jakautuvan edelleen yleisiin ja ammattikohtaisiin työnteon hyveisiin. Edellisiin kuuluvat esimerkiksi ahkeruus, aikaansaavuus ja huolellisuus, jälkimmäisiin täsmällisyys (veturinkuljettajalla), tarkkuus (aivokirurgilla) ja järjestelmällisyys (kirjanpitäjällä).

Kolmantena ovat johtamisen hyveet, joita sinänsä tarvitsevat niin johtajat kuin johdettavat, mutta joita ilman johtamisessa ja esimiestyössä ei voi mitenkään onnistua.

Kriittisyys on hyve, mutta aivan erityinen sellainen. Kriittisyys ei ole ihmisen ominaisuutena välttämättä mitenkään erityisen hyvä, se ei tee ihmisestä hyvää kanssaihmistä ja yhteisön jäsentä. Kaveripiirin tai lentopallojoukkueen jäsenenä kriittisiä lausuntojaan ahkerasti viljelevä ihminen voi ennen pitkää käydä rasitukseksi muulle yhteisölle.

Myöskään johtamisen hyveeksi kriittisyydestä ei ole, ainakaan nykyisten johtamisoppien mukaan. Johtajan ja esimiehen tehtävänä on tukea ja valmentaa työyhteisöä aina vain parempiin suorituksiin. Toki jatkuva parantaminen edellyttää kykyä tarkastella kriittisesti aiempia aikaansaannoksia, mutta hyvä johtaja pitää kriittisyytensä piilossa ja keskittyy sen sijaan kannustamaan alaisiaan.

Kriittisyys on selkeästi työnteon hyve ja sellaisenakin tietynlaisten spesialistien ominaisuus. Opettajan, lääkärin tai kauppiaan hyveeksi kriittisyydestä ei ole. Sen sijaan tutkijan ja toimittajan hyveenä se kuuluu lajinsa terävimpään kärkeen. Jos tutkimus ei ole kriittistä, se ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteerejä, ja jos toimittaja kohtelee yhteiskunnallisia vaikuttajia silkkihansikkain, hän ei hoida työtään.

Toimiakseen hyveellisesti sekä tutkijan että toimittajan on kuitenkin keskitettävä kriittisyytensä vain varsinaiseen työhönsä. Huippututkijalle tai tähtitoimittajalle, joka teroittaa kritiikin keihästään kollegoihinsa, kriittisyys ei olekaan enää hyve vaan jotakin aivan muuta.

Tärkeintä on olla aito eli The Importance of Being Earnest on Oscar Wilden komedia, jonka tuorein filmatisointi vuodelta 2002 on varsin viihdyttävää katsottavaa. Wilde oli mestari siinä, mitä englannin kielessä kuvataan sanalla wit, siihen nopeaan älyyn ja usein sanaleikkeihin perustuvaan huumorin lajiin, joka suomeksi kääntyy nokkeluudeksi tai sukkeluudeksi. Kyseisen komedian hauskuus perustuu pitkälti siihen, että sen päähenkilöt esittävät olevansa kaikkea muuta kuin todellisuudessa ovat. Aitous ei siis todellakaan ole heidän hyveensä.

Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, hyveet taas yksilöiden ominaisuuksia. Jotta arvot voisivat toteutua, tarvitaan hyveitä. Jokaista arvoa kohden voidaan luetella joukko hyveitä, jotka juuri tuon arvon toteutumisen kannalta ovat välttämättömiä.

Totuuden arvoa vastaavista hyveistä keskeisin on totuudellisuus. Ihmiset, jotka toteuttavat totuudellisuuden hyvettä, kirkastavat omalla toiminnallaan totuutta.

Totuudellisuuden voi ajatella jakautuvan useampaan ”alahyveeseen” – sellaisiin kuin rehellisyys, avoimuus ja aitous. Rehellinen ihminen ei välttämättä kerro kaikkea, mutta sen, mitä hän kertoo, hän ainakin ajattelee olevan totta. Avoin ihminen kertoo kaiken mitään salaamatta ja peittelemättä. Ja aito ihminen on juuri sellainen, miltä hän näyttää.

Rehellisyys, avoimuus ja aitous ovat kaikki omanlaisiaan. Rehellisyys on mustavalkoista. Ihminen ei voi olla ”melko rehellinen” tai ”lähes rehellinen”. Sitä joko ollaan rehellisiä tai sitten ei olla, puhutaan totta tai valetta. Avoimuudesta taas löytyvät mustan ja valkoisen lisäksi kaikki harmaan sävyt, ja Aristoteleen keskiväliopin mukaisesti hyveellinen tapa olla avoin löytyy useimmiten harmaalta vyöhykkeeltä ääripäiden, kaiken paljastamisen ja kaiken salaamisen, väliltä.

Aitous on näistä kolmesta kaikkein kummallisin. Aitous ei omana itsenään ole sen enempää hyve kuin pahe. Se saa sisältönsä ja merkityksensä sen mukaan, millaisiin toisiin ominaisuuksiin se liittyy.

Hyvän ihmisen ominaisuutena aitous on hyve ja huonon ihmisen ominaisuutena pahe. Jos ihminen on aidosti ystävällinen ja tuo sen myös ilmi toimimalla ystävällisyyden hyveensä mukaisesti, aitous on hänessä hyve. Jos taas ihminen on aidosti epäystävällinen ja käyttäytyy sen mukaan, aitous on hänessä pahe.

Ystävällinen käytös ei tee pohjimmiltaan epäystävällisestä ihmisestä hyveellistä. Mutta jos hän ei ole aidosti sitä mitä on vaan peittää epäystävällisyytensä ystävällisellä käytöksellä, hän kuitenkin käyttäytyy niin kuin hyveellinen ihminen käyttäytyisi. Yhteisön kannalta tällainen ihminen on epäaitoudessaan paljon myönteisempi tapaus kuin mitä hän olisi pyrkiessään kaikessa olemaan aidosti oma epäystävällinen itsensä. Hänen tapauksessaan epäaitous on siis hyve – hyvä ominaisuus sekä ympäröivän yhteisön että mitä ilmeisimmin myös yksilön omalta kannalta.

Hyvästä esimerkistä käy taannoinen Yhdysvaltain presidentti Donald Trump. Hänen kohdallaan aitous oli kaikkea muuta kuin hyvä ominaisuus, sillä hänen voi sanoa olevan malliesimerkki huonosta ihmisestä. Ellei hän olisi kaikkien muiden paheittensa lisäksi ollut vielä aidosti oma itsensä, hän olisi saattanut onnistua viranhoidossaan paljon paremmin ja jättää itsestään maailmanhistoriaan aivan erilaisen jäljen.

Mitä tästä opimme? Ehkä sen, että tärkeintä ei ole olla aito. Tärkeintä on pyrkiä olemaan hyvä ihminen, ja jos siinä onnistuu, olla aidosti sellainen kuin on.