Arvostavuudesta

Filosofi John Deweyn mukaan arvokkaita asioita on kahta lajia: On niitä, jotka ovat arvokkaita, koska niitä arvostetaan. Ja sitten on niitä, joita arvostetaan, koska ne ovat itsessään arvokkaita. Edelliseen ryhmään kuuluvat esimerkiksi kamelinajo, lypsytaito ja hiihtokilpailuissa pärjääminen, jälkimmäiseen totuus ja oikeus, elämä ja terveys.

Itsessään arvokkaita asioita sanotaan arvoiksi, ja niitä kuuluisi ainakin periaatteessa arvostaa aina ja kaikissa tilanteissa. Ihmisten maailmassa oikeudella, totuudella, elämällä ja terveydellä on arvonsa kaikkina aikoina kaikkialla, ja jos niitä jossain kulttuurissa jonakin aikana ei osata riittävästi arvostaa, kyseisessä kulttuurissa on jotakin pahasti vialla.

Suurin osa arvokkaista asioista on kuitenkin muita kuin itsessään arvokkaita, ja niinpä niiden saama arvostus vaihtelee ajan ja paikan mukaan. Suomen leveysasteilla heimon taitavin kamelinajaja ei koskaan ole ollut mikään erityisen suuri stara, kylän parasta lypsäjää ei enää viime vuosikymmeninä ole osattu pitää suuressa arvossa, ja jos ei ihmeitä satu, hiihtokilpailuilla on tulevaisuudessa aina vain pienempi merkitys arvostuksen ansaitsemisessa.

Arvokkaiden asioiden arvostaminen on joka tapauksessa tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihminen, joka ei osaa arvostaa sitä, mikä on arvostamisen arvoista, aiheuttaa harmaita hiuksia sekä itselleen että ympäristölleen. Ei ihme, että arvostavuus kuuluu suomalaisten työyhteisöjen työkulttuurinsa ja hyvinvointinsa perustaksi valitsemien hyveiden joukossa kolmen kärkeen.

Työssä ja työyhteisössä arvostavuutta voidaan osoittaa monin eri tavoin. Sähköposteihin ja muihin viesteihin vastataan viipymättä. Palavereihin ja tapaamisiin tullaan ajoissa ja myöhästymisiä pahoitellaan. Palautetta annetaan arvostavasti ja sitä osataan ottaa viisaasti vastaan. Ihmiset huomataan ja heidän näkemyksilleen ja mielipiteilleen annetaan arvoa. Työkavereille annetaan työrauha ja omaakin työtä ja ammattitaitoa arvostetaan.

Arvostavuus kuuluu niihin asioihin, joiden merkitystä on vähän vaikea hahmottaa. Työyhteisöjen hyveprosesseissa arvostavuus päihittää mennen tullen esimerkiksi sellaiset hyveet kuin avuliaisuuden, reiluuden ja ystävällisyyden, myötätuntoisuudesta, rohkeudesta ja suvaitsevaisuudesta puhumattakaan. Miksi näin? Onko kyse perinteisestä siitä-puhe-mistä-puute -ilmiöstä? Luultavasti ei, sillä niissä työyhteisöissä, joissa arvostus on tullut nimetyksi tärkeimpien hyveiden joukkoon, työntekijät ovat yleensä olleet varsin tyytyväisiä saamaansa arvostukseen.

Työyhteisöjen hyveprosessien yhteydessä esitettyyn kysymykseen ”Miten valitsemasi hyveet omassa työyhteisössäsi mielestäsi toimivat?” annetuissa vastauksissa on arvostavuuden hyveeseen liittyen yksi silmiinpistävä piirre: Arvostavuuden toteutumiseen tyytyväiset kokevat saavansa arvostusta erityisesti lähimmiltä työtovereiltaan ja muulta työyhteisöltä. Sen sijaan ne, jotka tuntevat jääneensä paitsi ansaitsemaansa arvostusta, pitävät syypäinä tilanteeseen joko kehuissaan kitsastelevaa esimiestä tai liian pientä palkkaa maksavaa työnantajaa.

Mitä tästä opimme? Ilmiötä ja sen taustoja kannattaisi penkoa enemmänkin, mutta äkkipäätään mieleen tulee ainakin yksi asia. Oman hyvinvointimme ja työtyytyväisyytemme kannalta olennaisinta on se arvostus, jota saamme toinen toisiltamme. Jos työtovereilta saatu arvostus on kohdallaan, kaikki on hyvin. Jos taas arvostusta saa liian vähän, esimiesten kehut tai parempi palkka eivät paljoa lohduta. Niitä kun ei kuitenkaan koskaan saa tarpeeksi.

Arkijärkisyydestä

Kuinka monta kertaa olet kuullut virkamiehen tai jonkun muun vastuullisessa tehtävässä toimivan henkilön sanovan, että meillähän on tästä asiasta selkeä sääntö, mutta koska tämän säännön noudattaminen tässä nimenomaisessa tilanteessa johtaisi järjettömään lopputulokseen, emme toimi nyt sen mukaan? Tuskin kovin monta.

Me pohjoismaalaiset ja ehkä erityisesti vielä suomalaiset olemme jokseenkin sääntöhullua väkeä. Jos sääntö on olemassa, sitä noudatetaan, kävi miten kävi. Ellei sääntöä löydy, sellainen on äkkiä saatava aikaan. Muussa tapauksessa iskee paniikki. Koko maailma on vaarassa romahtaa ja taivas pudota niskaan!

Säännöt ovat toki hyödyllisiä. Ne tekevät elämästä ainakin jossain määrin ennustettavaa ja edesauttavat sellaisten arvojen kuin oikeus ja tasa-arvo toteutumista. Tästä huolimatta meidän ei ehkä kannattaisi naureskella eteläeurooppalaisille, joiden suhtautuminen sääntöihin näyttäisi olevan paljon suurpiirteisempää ja joustavampaa kuin omamme. Heillä voi hyvinkin olla tähän omat monessa suhteessa järkevät perusteensa.

Aristoteles oli aikoinaan sitä mieltä, että lakeja oli noudatettava, mutta niiden noudattaminen ei ollut itsetarkoitus. Lait olivat olemassa, jotta oikeus toteutuisi. Jos jokin laki ei toteuttanut oikeutta, se oli lakina kelvottoman huono eikä täyttänyt tehtäväänsä. Huonoja lakeja ei pitänyt mennä noudattamaan, ne piti muuttaa.

Huonoja lakeja on olemassa ja niitä tulee jatkuvasti lisää sekä puutteellisen lainvalmistelun seurauksena että lakien vanhetessa. Siksi lakeja joudutaan jatkuvasti muuttamaan ja kirjoittamaan uusiksi. Oikeuden toteutumattomuudessa ei aina kuitenkaan ole kyse sitä, että laki sinänsä olisi huono, vaan ainoastaan siitä, että jossakin tietyssä tilanteessa sen noudattaminen johtaa päättömiin seurauksiin. Lain muuttaminen yhden tai muutaman erityistilanteen vuoksi ei ole viisasta – etenkään kun mikään laki ei kykene takaamaan oikeuden toteutumista kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ongelman ratkaisemiseen pitää löytää toiset keinot.

Silloin kun sinänsä hyvä ja perusteltu laki tai sääntö näyttäisi tuottavan johonkin kysymykseen kaikkea muuta kuin hyvän ja perustellun ratkaisun, kannattaisi ottaa järki käteen. Arkijärkisyys on kohtuullisen käyttökelpoinen hyve silloin, kun säännön noudattaminen uhkaa johtaa seinähulluihin lopputuloksiin.

Kuvitellaanpa vaikka, että tietynlaisessa epidemiatilanteessa aluehallintovirasto tekee täsmälleen lainmukaisen päätöksen, jonka ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa täyttävän minkäänlaisia oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden vaatimuksia. Jos virkamiehellä ei tällaisessa tilanteessa ole lupaa arkijärkisyyden hyveeseen vedoten poiketa laista, kansalaisten luottamus järjestelmän toimivuuteen ja viranomaisten ja poliitikkojen kykyyn käyttää järkeään murentuu silmissä ja kansalaistottelemattomuuden kannatus kasvaa kohisten. Poliitikot reagoivat tilanteeseen ryhtymällä pikaisesti säätämään uutta lakia, mikä luultavasti johtaa vain ojasta allikkoon, hosumalla ja hätäilemällä kun ei ole ennenkään syntynyt hyvää jälkeä.

Jos sen sijaan virkamiehet voisivat ilman edesvastuuseen joutumisen pelkoa arkijärkisyyteen ja tilanteen poikkeuksellisuuteen vedoten ilmoittaa, että nyt toimimme toisin kuin laki määrää, kansalaiset taputtaisivat käsiään, poliitikot voisivat huokaista helpotuksesta ja virkamiehet saisivat tuntea tehneensä hyvän ratkaisun.

Miksiköhän näin ei voisi toimia?

Innostuvuudesta

Innostus ei luultavasti ole päällimmäinen tunne siinä vaiheessa, kun on palattu pitkiltä lomilta takaisin sorvin ääreen ja lämpimän ja aurinkoisen kesän jälkeen mennään kohti pimenevää syksyä – ja kun kaiken lisäksi jokapäiväiset koronaluvut näyttävät päinvastaisista toiveista ja odotuksista huolimatta aina vain pahemmilta. Niinpä juuri nyt on oikea hetki nostaa pöydälle innostuvuuden hyve ja katsoa, mitä se on syönyt.

Innostus nousi viime vuosikymmenen alkupuolella työelämätutkimuksen kohteeksi. Helsingin Sanomat kertoi kansainvälisistä tutkimuksista, joiden mukaan työstään innostuneet ihmiset olivat 31 prosenttia keskivertotyöntekijää tuottavampia ja 300 prosenttia innovatiivisempia ja heillä oli 60 prosenttia vähemmän sairauspoissaoloja (HS 28.9.2014). Hetken aikaa innostus sai toimittajien ja tutkijoiden keskuudessa osakseen varsinaista hypetystä.

Arkijärjellä ajatellen tämä kaikki on tietysti itsestään selvää. Tottakai innostunut ihminen saa työpäivän mittaan aikaan enemmän ja parempaa kuin se, jota ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta entä sitten? Ei kai kukaan kuvittele, että työhönsä lopen kyllästynyt ihminen voisi tylsistymisen sijaan vain yhtäkkiä päättää innostua hommistaan?

Tunteet ovat tunteita. Hyveet taas ovat luonteenpiirteitä, joiden ansiosta tunnemme tunteita hyvin tai huonosti – esimerkiksi vihastumme tilanteeseen nähden aivan liian helposti tai liian vähäisessä määrin tai sitten juuri asianmukaisella tavalla. Innostuvuus on siis hyve, joka saa meidät innostumaan oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa tilanteessa juuri siitä asiasta, josta tuossa tilanteessa kuuluukin innostua. Strategiapalaverissa innostumme hyvin ja oikein silloin, kun innostumme kehittelemään työkaverin keksimää kiinnostavaa ideaa. Pieleen menee silloin, jos samaisessa tilanteessa innostumme ikihyviksemme pöydällä olevista pullista tai läppärin ruudulla näkyvästä olympialaisten beach volleyn välierästä.

Tunteita ei voi eikä kannata edes yrittää manipuloida. Innostuvuuden hyveessä onkin kyse aivan muusta. Esimerkiksi siitä, että suhtaudumme avoimesti uudenlaisiin ehdotuksiin ja olemme valmiita kokeilemaan myös niitä ideoita, joiden emme usko toimivan, annamme tilaa toisten innostukselle ja olemme näkyvästi iloisia omistamme ja toisten onnistumisista. Toisin kuin tunteisiin, tällaisiin asioihin ja niissä kehittymiseen voimme itsessämme hyvinkin vaikuttaa.

Innostumisessa on kaksi osapuolta: se, joka innostuu, ja se, mistä innostutaan. Kumpaankin liittyy omat mahdolliset esteensä ja hidasteensa. Kaikki ihmiset eivät ole herkkiä innostumaan eivätkä kaikki asiat erityisen innostavia. Lisäksi innostuneimmatkaan eivät voi innostua ihan mistä tahansa eivätkä innostavimmatkaan asiat innostaa aivan kaikkia. Oikeiden yhdistelmien löytämiseksi kannattaa nähdä vaivaa. Elämä on parempaa, kun saa oikeasti innostua siitä, mitä tekee, ja asiat tulevat tehdyksi paremmin, kun niihin tartutaan innolla.

Parhaiten innostuvuuden hyve toimii joukkuelajina. On toki niitäkin, joiden innostukseen tai sen kestävyyteen ei muiden reaktioilla ole minkäänlaista merkitystä. Mutta useimmille meistä ympärillä olevien innolla tai sen puutteella on tärkeä merkitys. Latistavan ilmapiirin ylläpitäminen on tehokas tapa ehkäistä kaikenlaista menestystä. Sen sijaan yhteisö, tiimi tai joukkue, jossa yhteinen innostus pääsee kasvattamaan itse itseään, voi saada aikaan lähes mitä tahansa.

Huumorintajuisuudesta

Huumoriin ja nauruun on ihmiskunnan historiassa suhtauduttu monenlaisin tavoin. Yhdet ovat paheksuneet, toiset nauraneet mukana. Narrin nauru on auttanut panemaan ruhtinaiden vallalle edes jonkinlaiset rajat, toisaalta väärään aikaan väärässä paikassa kerrottu vitsi on maksanut monelle hengen.

Mutta onko huumorintajuisuus hyve? Ehdottomasti, sanoo Aristoteles. Huumorintajuisuus on ilman muuta ominaisuus, jota Homo sapiens -lajiin kuuluva yksilö välttämättä tarvitsee voidakseen menestyksellisesti toteuttaa lajityypillistä toimintaansa.

Ihminen on tunnetusti yhteisöllinen olio. Yhteen tuleminen ja yhdessä rentoutuminen ja hauskan pitäminen on siksi meille luontaista ja tärkeä osa hyvää ihmisen elämää. Jotta yhteinen ajanvietto olisi miellyttävää ja palkitsevaa sekä jokaiselle ihmiselle itselleen että ympärillä oleville, hyvin kehittyneestä huumorintajusta on korvaamaton apu. Eli hyveestä on kysymys.

Kuten niin monessa asiassa, myös rennossa yhdessäolossa voidaan toimia sekä hyvin ja oikein että eri tavoin päin seiniä. Yhdellä tavalla huonosti toimivat ne ihmiset, joita Aristoteles nimittää pelleiksi. Pellemäisellä ihmisellä on toisten seurassa ollessaan yksi ainoa päämäärä: saada aikaan naurua hinnalla millä hyvänsä. Pelle ei piittaa vähääkään siitä, loukkaako hänen huumorinsa jotakuta paikallaolijaa. He tunkevat seuraan kuin seuraan ja pilailevat estoitta kenen tahansa kustannuksella. Jos heidän vitsinsä eivät ketään muuta huvitakaan, he itse nauravat niille sitäkin raikuvammin.

Aina joskus käy niin, että kaksi pelleä löytää toisensa, jolloin heidän keskinäinen ilonpitonsa nousee aina kolmanteen ja neljänteen potenssiin. Tämä on helpotus myös muulle joukolle, joka voi vähin äänin vaihtaa maisemaa sillä välin kuin pellet keskittyvät toistensa huvittamiseen.

Toinen ääripää huumorintajuisuuden suhteen ovat jöröt. Aristoteleen mukaan jörö on ihminen, joka ei koskaan kerro ensimmäistäkään vitsiä ja jonka ei koskaan kuulla nauravan. Huvittumisen sijaan hän ottaa hyvienkin vitsien kertomisen henkilökohtaisena loukkauksena ja suuttuu jokaiselle, joka menee pilaamaan hienon ja arvokkaan tilaisuuden jollakin niin banaalilla asialla kuin naurulla. Jöröt ovat ihmisiä, joille mikään ei tuota iloa ja jotka itse eivät tuota iloa kenellekään.

Hyveellinen huumorintajuisuus – tai seurallisuus, kuten Aristoteleen termi eutrapelia on tavattu suomentaa – sijoittuu ominaisuutena jonnekin pellemäisyyden ja jöröyden välimaastoon.

Huumorintajuisen ihmisen seura on miellyttävää ja viihdyttävää. Hyvin kehittyneen tilannetajunsa ansiosta hän ei koskaan loukkaa huumorillaan toista eikä saata tätä naurunalaiseksi. Aristoteleen mukaan tämä piirre on huumorintajuiselle ihmiselle niin ehdoton, että huumorintajuisuutta voisi yhtä hyvin kutsua tahdikkuudeksi.

Huumorintajuinen ihminen ei välttämättä ole hauska. Hänen ei tarvitse saada aikaan naurua kertomalla vitsejä tai esittämällä hassuja ilmeitä tai eleitä. Hänen hyveensä voi näkyä siinä, että hän osaa hymyillä tai nauraa hyville vitseille ja olla nauramatta huonoille. Ja jos hän joskus kertoo vitsin, se ei taatusti ole rasistinen tai seksistinen.

Hyvällä huumorilla on monta tehtävää. Se keventää arkea, helpottaa jännitystä, laukaisee kireitä tunnelmia ja auttaa jaksamaan, kun väsyttää. Siitä on iloa sekä huumorintajuiselle itselleen että hänen ympäristölleen. Siksi huumorintajuisia ihmisiä tarvitaan. Nauru ei välttämättä pidennä ikää, mutta hyvä huumori pidentää.