Nöyryydestä

Alkukesästä yrittäjäkurssilla heräsi kysymys, mikä on nöyryyden ja nöyristelyn ero. Hyvä, että heräsi, sillä ero todellakin on olemassa. Niistä vain toinen on hyve.

Nöyryys on tietynlaista rehellisyyttä oman itsen ja oman heikkouden ja puutteellisuuden edessä. Se on sen mahdollisuuden huomioon ottamista, että saatan jossakin tilanteessa olla väärässä ja tehdä aika ajoin virheitä, ja oman virheen avointa myöntämistä ja tunnustamista itselle ja toisille silloin, kun olen sattunut sellaisen tekemään.

Kun vaikkapa asiakas ryhtyy yrittäjälle valittamaan saamastaan palvelusta, nöyrä yrittäjä ei ryhdy ensimmäisenä kieltämään virheen mahdollisuutta, vaan ottaa tilanteessa tasapuolisesti huomioon kaikki vaihtoehdot. Nöyryys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yrittäjä ottaisi niskoilleen virheen, jota hän ei ole tehnyt. Oikeudenmukaisuuden ei pidä koskaan jäädä nöyryyden jalkoihin. Jos mitään virhettä ei ole tapahtunut, tämäkin todetaan ääneen, mutta vasta siinä vaiheessa, kun virheen mahdollisuus on ensin otettu asiallisesti huomioon ja asiakkaan tunnekuohu on päässyt vähän laskemaan.

Nöyryyden vastakohtia ovat yhtäältä ylpeys, toisaalta itsekeskeisyys ja itsensä korostaminen. Nöyrä ihminen ei tee suurta numeroa omasta erinomaisuudestaan. Hän tietää varsin hyvin, että ylpeilyllä on taipumus päättyä nolosti ja osua lopulta omaan nilkkaan. ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä”, kuten sananlasku sanoo.

Nöyrä ihminen ei myöskään korosta itseään, ei sen enempää omaa erinomaisuuttaan kuin mahdollista surkeuttaankaan. Hän ei ylipäätään pidä itseään missään suhteessa toisia ihmisiä kummempana ja kykenee sen vuoksi kiinnittämään huomionsa ja mielenkiintonsa itsensä sijaan toisiin ihmisiin ja heidän hyvinvointiinsa.

Nöyrällä ihmisellä on kaiken kaikkiaan kiitettävän realistinen käsitys itsestään, toisin kuin nöyristelijällä, joka pitää itseään toista ihmistä monin verroin arvottomampana ja huonompana – tai oikeammin esittää pitävänsä, ja vain siinä tapauksessa, että arvelee itse hyötyvänsä nöyristelystään.

Nöyristelijä arvioi ihmisiä sen mukaan, ketkä ovat häntä korkea-arvoisempia ja ketkä arvoasteikossa hänen alapuolellaan. Itseään ylempinä pitämiään hän kumartaa ja palvoo – ainakin edessäpäin – ja pyrkii täyttämään heidän pienimmätkin toiveensa. Itseään alempina pitämiään hän taas kohtelee törkeästi ja purkaa heihin sen kaunan, jota pohjimmiltaan tuntee ylempinä pitämiään kohtaan. William Shakespeare antaa näytelmissään nöyristelijöistä monta herkullista esimerkkiä.

Yrittäjänä klassinen nöyristelijä on surullinen tapaus. Asiakkaat – nöyristelyn kohteet – näkevät hyvin pian hänen lävitseen ja pitävät häntä pilkkanaan hänen selkänsä takana. Työntekijät taas näkevät johtajansa pelin ja joutuvat sietämään hänen heitä kohtaan osoittamaansa sikamaisuutta. Sanomattakin on selvää, että kaikenlainen menestys kiertää nöyristelijän kaukaa.

Nöyristely on siis ilmiselvä pahe, mutta nöyryys useimmissa maailmankulttuureissa hyve. Aristoteles tosin ei pitänyt nöyryyttä hyveenä. Hänen mielestään sellainen ei sopinut Ateenan vapaille miehille. Mutta tämä osoittaa vain, että viisaskin voi mennä vipuun eikä Aristoteleskaan kaikkea tiennyt.

Avuliaisuudesta

Koronakevät on muistuttanut meitä yhteisön ja yhteisöllisyyden merkityksestä. Yhteisöön kuuluminen ja yhteisössä toimiminen ovat sekä hyvinvoinnin että kaiken järkevän aikaansaamisen välttämättömiä edellytyksiä. Paitsi että yksin ei tahdo saada mitään aikaan, elämä karanteeninomaisissa olosuhteissa on yksinkertaisesti ikävää ja tylsää, ellei peräti ahdistavaa ja masentavaa.

Poikkeusajat ovat osoittaneet myös jälleen kerran, että tiukan paikan tullen yhteisöllisyyttä ihmisistä kyllä löytyy, jopa meistä Suomenniemellä syntyneistä metsäläisistä. Yhteisöllisyys rakentuu hyveiden varaan, ja hyveet ovat meissä edelleen vahvoina. Kevään mittaan moni keskeinen hyve on näyttänyt kyntensä ja osoittanut toimivuutensa. Vastuullisuuden, sinnikkyyden ja arkijärkisyyden avulla on estetty pahimpien pelkojen toteutuminen ja niiden varassa kriisistä aikanaan myös tullaan ulos.

Yksi kevään aikana kukkimaan nousseista hyveistä on ollut avuliaisuus. Apua on järjestetty niille, jotka ovat sitä tarvinneet. Vapaaehtoiset ovat soitelleet ikäihmisille ja kyselleet, onko kaikki hyvin. Naapurit ovat hoidelleet asioita niiden puolesta, jotka eivät ole voineet lähteä kotoaan. Pienyrittäjiä on yritetty pitää pystyssä ostamalla lahjakortteja parempia aikoja odotellessa.

Avuliaisuudessa on päästy jopa niin pitkälle, että siitä on voitu laskea leikkiä. Näin teki muiden muassa se tuntemattomaksi jäänyt oululainen, joka keväällä opiskelijoiden suosimassa Jodel-sovelluksessa kertoi kokemuksiaan hyvin toimivasta naapuriavusta: ”Kysyin naapurin mummolta onko sillä kauppaan asiaa ja olihan sillä, niin annoin kauppalistan hänelle. Eihän sinne molempien kannata lähteä.”

Hyveellisyys ei aina ole helppoa ja yksinkertaista. Avuliaisuus kuuluu hyveistä simppeleimpiin ja maanläheisimpiin ja silti sekin on taitolaji, jossa aloittelijasta ei nousta mestariksi ihan tuosta vain. Jotta apuaan tarjoava ei saisi nenilleen ja auttamisen halu hiipuisi heti kättelyssä, on hyvä ottaa huomioon muutama paikalliseen kulttuuriin liittyvä seikka.

Niin outoa kuin se onkin, avun tarjoamiseen ei meillä aina suhtauduta myönteisesti. Suomessa on vanhastaan pidetty omillaan pärjäämistä jonkinlaisena kunnia-asiana. Omasta arvostaan tarkka ihminen saattaa ottaa avun tarjoamisen loukkauksena: Että tässä ei muka itse osata! Kuvitteleeko se olevansa jotenkin muita parempi, kun tulee tuolla tavalla apuaan tyrkyttämään!

Tämän sudenkuopan välttääkseen kannattaa ainakin vieraammassa seurassa ensin selvittää suhtautuminen auttamiseen pienen mutkan kautta. Esimerkiksi uudessa työpaikassa voi aluksi heittää koepallon pyytämällä itse apua, mieluiten jossakin pienessä ja vähemmän tärkeässä asiassa. Jos apua tarjotaan heti ja auliisti, voi itsekin tilaisuuden tullen harjoittaa avuliaisuutta. Toisten auttaminen selvästikin kuuluu talon tapoihin, eikä apua tarjotessaan tai pyytäessään tarvitse arastella.

Parasta apua on usein se, ettei tee asioita toisen puolesta vaan opettaa häntä auttamaan itse itseään. Tähänkään ei aina suhtauduta ihan mutkattomasti. Apua pyytävä voi todellisuudessa toivoa, että joku vain hoitaisi homman hänen puolestaan. Hän ei ehkä oikeasti halua niinkään oppia suorittamaan kyseistä tehtävää kuin tehdä mieluummin sen sijaan jotakin aivan muuta. Ja kuitenkin tällaiselle ihmiselle ja hänen itsetunnolleen saattaisi hyvinkin olla parasta juuri se, että hän oppisi suoriutumaan itselleen liian vaikeasta ja siksi niin vastenmielisestä tehtävästä.

Opettamalla auttaminen onnistuu parhaiten ihmiseltä, jolla on riittävästi aikaa ja kärsivällisyyttä paneutua opettamiseen oikein tosissaan. Vastahakoista autettavaa, joka ei suoraan kehtaa työntää työtään toisen kokonaan vastuulle mutta yrittää jatkuvasti pyristellä tehtävästä irti kaikin mahdollisin keinoin, saattaa joutua ohjaamaan kädestä pitäen koko tehtävän ajan. Lopputulos voi parhaassa tapauksessa maksaa vaivan, mutta loppuun pääseminen voi olla työn ja tuskan takana.

Haasteistaan huolimatta avuliaisuus kuuluu hyveistä palkitsevimpiin. Puhe auttamisen ilosta ei ole pelkkiä tyhjiä sanoja. Avun antaminen sitä tarvitsevalle on oikeasti iloinen asia sekä auttajalle että autettavalle.

Sinnikkyydestä

Tehdä välttämättömyydestä hyve. Tämä ei kuulosta oikealta. Hyveitä ei ensinnäkään tehdä, ne ovat. Jostakin ominaisuudesta, jota ei normaalisti pidettäisi hyveenä, voi kyllä jossakin tilanteessa tulla sellainen, kuten tottelevaisuudesta poikkeusajan alkaessa. Mutta tällöinkin kyse on siitä, että tilanteen muuttuessa tietty ominaisuus osoittautuu hyveeksi, ei siitä, että kyseisestä asiasta tehtäisiin hyve.

Välttämättömyyden tekemisellä hyveeksi tarkoitetaan jonkin sellaisen toimenpiteen, jolle ei ole vaihtoehtoa, esittämistä hyvänä ja itsessään toteuttamisen arvoisena. Kyse on siis sumutuksesta. Sen sijaan, että sanottaisiin suoraan tilanteen olevan sellainen kuin se on, että tämä ei nyt ole hyvä juttu mutta meillä ei vain näytä olevan muita mahdollisuuksia, yritetään huijata ihmiset tyytyväisiksi puhumalla musta – tai tässä tapauksessa ehkä harmaa – valkoiseksi.

Se, että jokin asia on välttämätön, ei vielä riitä tekemään siitä hyvää. Sotaan on joskus vain mentävä. Konkurssi on edessä silloin, kun muita vaihtoehtoja ei ole. Koulussa oli pakko juosta Cooperin testi. Välttämättömiä asioita kaikki, mutta voi sitä, joka menee väittämään niitä hyviksi! Myllynkivi kaulaan ja meren syvyyksiin!

Sen sijaan toisin päin fraasi kyllä toimii. Hyveet ovat välttämättömiä, ja jokin hyve joskus jossain tilanteessa vielä tavallistakin välttämättömämpi.

Hyveitä tarvitaan aina mutta erityisesti silloin, kun eletään vaikeita aikoja. Tämä on nähty myös tänä keväänä. Ilman vastuullisuutta ja huolellisuutta, avuliaisuutta ja myötätuntoisuutta, joukkuehenkisyyttä ja solidaarisuutta, rohkeutta ja toiveikkuutta ja myös sitä hyveeksi outoa tottelevaisuutta emme olisi nyt likikään niin hyvässä pisteessä kuin olemme. Kaikkia näitä ja monia muita tarvitaan yhtä lailla myös jatkossa, mutta mitä pidempään poikkeusaikoja eletään, sitä selvemmin yksi hyve nousee ylemmäs muita. Tai oikeammin, sitä suuremmassa määrin kaikki muut toimivat ja toteutuvat yhden hyveen varassa.

Alussa kaikki tuntuu pelottavalta ja ahdistavalta mutta myös kiinnostavalta. Kriisi on aina mahdollisuus johonkin uuteen ja ennen kokemattomaan. Olla fyysisesti kauempana mutta henkisesti lähempänä, auttaa naapurin mummoa kauppa-asioissa, soittaa vuosien hiljaiselon jälkeen vanhalle ystävälle ja kysellä kuulumisia on kaikki outoa ja epätavallista ja siksi jännittävää.

Ajan myötä uutuudenviehätys katoaa, jännitys haihtuu ja into hiipuu. Tilalle hiipivät vääjäämättä väsymys, lamaannus ja toivottomuus. Tässä tilanteessa tarvitaan sitä, mikä nostaa ihmisen taas jaloilleen ja panee jaksamaan, sillä vaihtoehtoa ei ole. Sinnikkyyden hyveestä on tullut välttämättömyys.

Sinnikkyyden ei tarvitse tarkoittaa sitä, että pitää vain jaksaa ja jaksaa, laahustaa eteenpäin selkä kyyryssä, hartiat lysyssä ja hammasta purren. Sinnikkyys on parhaimmillaan silloin, kun se ei tee elämästä synkkää ja itsestään suurta numeroa, vaan antaa muiden hyveiden loistaa – huumorin kukkia, avuliaisuuden kukoistaa ja toiveikkuuden tuoda valoa synkkyyden keskelle.

Sinnikkyydestä puuttuu ja kuuluukin puuttua kaikki seksikkyys. Se ei loista lööpeissä eikä kaipaa tulla ylistetyksi juhlapuheissa. Se on tavallisten maan hiljaisten hyve. Niiden, jotka puurtavat päivästä päivään ja hoitavat oman osuutensa, tuli mitä tuli. Niiden todellisten sankareiden.

Muuten, fraasi välttämättömyyden tekemisestä hyveeksi esiintyy kirjallisuudessa tiettävästi ensimmäisen kerran Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoissa. William Shakespeare poimi sen näytelmäänsä Kaksi nuorta veronalaista.

Tästä viisaudesta saamme siis kiittää englantilaisia – sitä kansaa, jonka mielestä autoa on ihan pakko ajaa väärällä puolen tietä ja joka vastoin kaikkea järkeä halusi ehdoin tahdoin ulos Euroopan unionista. Mutta jonka pääministeri sentään sinnitteli hengissä läpi koronan ja pääsee vielä seitsemänkymppisenä testaamaan sinnikkyyttään murrosikäisen isänä.

Tottelevaisuudesta

Vielä kuukausi sitten en olisi voinut kuvitellakaan kirjoittavani blogikirjoitusta tottelevaisuuden hyveestä. Kaikista menneiden maailmoiden hyveistä tottelevaisuus on aina tuntunut kaikkein kaukaisimmalta ja aikansa eläneimmältä. Ajatus tottelevaisuuden hyveellisyydestä on nykyaikana niin outo, etten ole koskaan lisännyt sitä omaan hyveiksi kelpaavien ominaisuuksien listaani. Ja listalla on sentään viimeisimpien lisäysten jälkeen 163 potentiaalista hyvettä!

Ainoa kuviteltavissa oleva tilanne, jossa tottelevaisuus voisi käydä hyveestä, on sota.

Nyt on sota. Siksi tämä kirjoitus.

Tottelevaisuuteen on suomalaisessa kulttuurissa suhtauduttu ristiriitaisella tavalla. Yhtäältä olemme aina ihailleet niitä sankareita, jotka tavoista, käskyistä ja määräyksistä piittaamatta ovat toimineet oman päänsä mukaan. Sven Tuuva, Jukolan Juhani, Rokan Antti ja Nykäsen Matti kuuluvat tähän joukkoon. Selän takana ja väliin edessäkin päin heille on naureskeltu, mutta sankareiden joukkoon heidät on aina kuitenkin luettu – ja mikä olennaisinta, ei heidän ilmeisestä tottelemattomuudestaan huolimatta, vaan nimenomaan sen vuoksi.

Toisaalta me olemme kautta vuosisatojen kuuluneet maailman tottelevaisimpien kansojen joukkoon, useimmiten omaksi onneksemme. Autonomian aikana suomalaiset olivat tsaarin ehdottoman lojaaleja alamaisia, toisin kuin esimerkiksi puolalaiset, jotka eivät 1800-luvulla jättäneet käyttämättä yhtäkään tilaisuutta nousta kapinaan ja maksoivat siitä joka kerran kalliin hinnan. Maailmansotien välillä Suomi, toisin kuin moni muu eurooppalainen yhteiskunta, säilyi demokratiana. Lapuan liikkeellä oli kyllä keväällä 1932 vakaa aikomus kaataa laillinen hallitus ja hankkia maahan diktatuuri, mutta presidentti Svinhufvudin käskettyä radiopuheessaan miehiä palaamaan kotiin, kaikki tietysti tottelivat.

Kunniakkaasta menneisyydestään huolimatta tottelevaisuus on nykymaailmassa saanut väistyä ajalle tyypillisempien hyveiden tieltä. Lapsiakin opetetaan mieluummin ajattelemaan omilla aivoillaan kuin tottelemaan kaikessa aikuisia. Mutta niin kuin viime viikot ovat osoittaneet, tottelevaisuutta ei sentään ole lopullisesti heitetty historian roskatunkiolle. Se on kaikki nämä vuodet ollut vain vintillä pölyttymässä, unohdettuna mutta edelleen täydessä käyttökunnossa.

Kaikkien muiden hyveiden tavoin tottelevaisuuskin toimii hyvin ja oikein vain yhdessä toisten hyveiden kanssa. Kansalaiset tarvitsevat tottelevaisuuden seuraksi kriittisyyttä, jotta sokeaksi käynyt tottelevaisuus ei veisi kansakuntaa ojasta allikkoon. Päättäjiltä taas edellytetään poikkeuksellista joukkuehenkisyyttä, kuuntelevuutta ja tilannetajuisuutta, jotta he eivät huonosti harkituilla ohjeillaan tulisi sytyttäneeksi kapinahenkeä tottelevaisuuteen harjaantumattomissa kansalaisissa.

Tottelevaisuuden erityispiirre on, että se voi hyveenä olla toiminnassa vain niin kauan kuin sitä ei tarvitse ottaa puheeksi. Hyveellisyyteen liittyy aina ja kaikissa tapauksissa vapaaehtoisuus: hyveen mukaiseen toimintaan ei ketään voi koskaan pakottaa. Siinä vaiheessa, kun tottelevaisuutta täytyy ryhtyä varmistelemaan kehotuksin ja käskyin, ihmiset ovat jostain syystä lakanneet tottelemasta ja heidät pitää paimentaa takaisiin ruotuun. Tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että vapaaehtoisuus on taakse jäänyttä elämää ja on siirrytty pakon aikakauteen. Alkuperäinen oletus itseohjautuvasta hyveellisestä tottelevaisuudesta on muuttunut pakolliseksi tottelemiseksi, joka pitää varmistaa säännön ja sen rikkomisesta seuraavan rangaistuksen avulla.

Kuluvat viikot ja kuukaudet tarjoavat meille ainutlaatuisen mahdollisuuden tottelevaisuuden hyveen kertausharjoituksiin. Tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi ja harjoittaa tottelevaisuutta nimenomaan hyveellisesti, omasta vapaasta tahdosta, sillä tällaisia tilaisuuksia tuntuu olevan tarjolla vain harvoin. Ja hyvä niin.