121-blogi

Tällä palstalla Antti Kylliäinen julkaisee 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus julkaistaan heinäkuuta lukuun ottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona.
Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Säädyllisyydestä

kirjoittaja

Säädyllisyys jos mikä kuulostaa hyveenä kertakaikkisen antiikkiselta. Säädyt menettivät yhteiskunnallisen merkityksensä jo vuoden 1906 valtiopäiväuudistuksessa, kun säätyvaltiopäivien sijaan saatiin yksikamarinen eduskunta, eikä säädyttömyyttä ole osattu pitää moraalisena paheena enää vuosikymmeniin. Ei siis ihme, ettei säädyllisyyttä kuule enää vaadittavan edes sunnuntaisin Ylen Kansanradiossa. Vaikka syytä ehkä olisi.

Säädyllisyyden hyveen juuret ovat muinaisessa Roomassa. Yksi sen ylimpien kansanosien elämää säädelleistä periaatteista oli hyve nimeltä gravitas, jolla tarkoitettiin säädyn ja yhteiskunnallisen aseman mukaista pukeutumista, esiintymistä ja käyttäytymistä, eli sananmukaisesti säädyllisyyttä.

Gravitas antoi kantajalleen uskottavuutta ja arvovaltaa, jota ilman roomalainen valtiomies ei ollut asemansa arvoinen. Epäonnistuminen kyseisen hyveen noudattamisessa oli yksi painavimmista syistä, joiden perusteella Rooman senaattia valvovat censorit saattoivat viiden vuoden välein pitämissään moraalisissa katselmuksissa erottaa köykäiseksi havaitsemansa senaattorin virastaan. Aina erottamista ei tarvittu, sillä kunniallinen senaattori saattoi gravitaksessa epäonnistuttuaan välttää erotetuksi joutumisen häpeän ja osoittaa perimmäisen kunniallisuutensa tekemällä itsemurhan.

Säädyllisyyden tilasta maailman mahtavien keskuudessa on talven mittaan kertonut surullista tarinaa Epstein-papereihin liittyvä uutisointi. Kuningashuone ja valtiomies toisensa jälkeen on tullut omasta syystään ja ansiostaan vedetyksi lokaan, kun sähköpostiviesteistä on paljastunut läheinen suhde häikäilemättömään liikemieheen ja seksuaalirikolliseen. Mitään rikollista ei useimpien eliitin edustajien kohdalla liene tapahtunut, mutta siitä ei olekaan kysymys. Yhteiskunnan huipulla olevilta on lupa odottaa säädyllisyyden hyvettä. Ellei sitä löydy, ihminen ei ole asemansa eikä tehtäviensä tasalla.

Suomalaisen yhteiskunnan kermalla ei ainakaan tähän mennessä julkaistujen tietojen valossa ole ollut merkittäviä yhteyksiä Epstein-sotkuun. Mutta eivät meidänkään riikka-petterimme mitään säädyllisyyden perikuvia ole.

Helsingin Sanomat kävi maaliskuussa 2026 läpi ministereiden lahjarekisteriä ja totesi kiellettyjen lahjojen vastaanottamisen olevan maan tapa. Ministeri toisensa jälkeen on saanut ja ottanut vastaan lahjoja ja kestityksiä, joiden arvo on ylittänyt reippaasti valtioneuvoston kanslian ohjeissa mainitun rajan. Saatujen lahjojen listalta löytyy pulloja samppanjasta viskiin ja konjakkiin, japanilaisia kelloja, lahjakortteja sekä läjäpäin vip-tapahtumalippuja urheilu- ja kulttuuritilaisuuksiin.

Nyky-Suomessa antiikin censoreiden virkaa hoitaa valtioneuvoston kanslia – tai jos tarkkoja ollaan, ei hoida, vaan laiminlyö. Korruption kieltävät säännöt saatiin lopulta aikaiseksi vuonna 2020 Euroopan neuvoston korruptionvastaisen toimielimen pitkällisen patistelun jälkeen. Tämän jälkeen VNK on tulkinnoillaan vesittänyt sääntöjä siinä määrin, että minkä tahansa lahjan voi huoleti ottaa vastaan. Asiasta kysyttäessä VNK ilmoitti Helsingin Sanomille, että ohjeet eivät ole oikeudellisesti sitovia. Suomeksi sanottuna niitä ei siis ole tarkoitettukaan noudatettaviksi.

Perimmäinen ongelma ei kuitenkaan ole censoreiden löperyys, vaan ministereiden säädyttömyys. Kansakunnan eliitin pitäisi ymmärtää itsekin toimivansa moraalittomasti ja muuttaa tapojaan. Gravitas ei vain taida enää kuulua hyveistä päällimmäisiin.

Aktiivisuudesta

kirjoittaja

”Aktiivisuus ei tarkoita aloitekykyä eikä välttämättä aikaansaamistakaan, vaan sitä, millä vauhdilla ja voimalla ihminen tekee työn. Se kertoo vain tyylin. Se tarkoittaa myös sitä, miten nopeasti ihminen ryhtyy työhön, mutta ei kerro mitään sitä, saako hän työn valmiiksi. Aktiivisuus tarkoittaa pöhinää, mutta tehokkuudesta ja aikaansaamisesta se ei kerro.”

Näin ruotii työelämässä kovassa kurssissa olevaa aktiivisuutta psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen uudessa kirjassaan Itsekkyyden aika. Hänen mukaansa aktiivisuuden arvostamisessa on kyse suomalaiselle työelämälle tyypillisestä kehäpäätelmästä.

Työelämässä milloin mikäkin ihmisen ominaisuus nousee yleisen arvostuksen kohteeksi. Sytykkeenä saattaa olla jokin – usein Yhdysvalloissa tehty – pseudo-tieteellinen tutkimus, jota jossakin ulkolaisessa – usein amerikkalaisessa – lehtiartikkelissa esitellään. Suomalainen toimittaja lukee artikkelin ja tekee sen pohjalta jutun omaan mediaansa. Kaikenkarvaiset konsultit ja henkilöstön kehittäjät tarttuvat syöttiin, ja niin uusi työelämän trendi on syntynyt.

Seuraavassa vaiheessa urallaan eteenpäin pyrkivät ihmiset löytävät itsestään muotiin tulleen ominaisuuden, ryhtyvät viljelemään sitä itsessään ja alkavat menestyä työssään entistä paremmin. Menestyksen syynä ei kuitenkaan ole se, että kyseessä oleva ominaisuus tekisi heistä yhtään parempia työssään. Sattuma vain on puuttunut peliin, ja kulttuurissa on alettu arvostaa tiettyä ominaisuutta ilman mitään järjellistä syytä.

Useimmissa tapauksissa muodikkaan ominaisuuden ympärille syntynyt kupla ei ennätä puhjeta ennen kuin jokin uusi ominaisuus nousee samalla tavoin työelämän ihmeitä tekeväksi voimaksi, ja edellinen muoti kaikessa hiljaisuudessa vain unohtuu.

Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan ekstroversio ja siihen olennaisesti liittyvät sosiaalisuus, eloisuus, aktiivisuus, vakuuttavuus ja elämyshakuisuus ovat nousseet työelämässä arvostuksen kohteiksi juuri tällä tavoin. Mitään näyttöä niiden tuottamasta todellisesta hyödystä ei ole. Niitä arvostetaan vain siksi, että niitä arvostetaan.

Jos aktiivisuus ei ole mikään autuaaksitekevä piirre ihmisessä vaan ainoastaan yksi ominaisuus muiden joukossa, mikä tekisi siitä hyveen? Se, millaiset syyt saavat ihmisen toimimaan ja millä tavoin.

Toiminnan hyveellisyyden kannalta olennaista on ensinnäkin motiivi eli se, miksi ihminen toimii niin kuin toimii. Hyveellisen toiminnan motiivina on hyvän johdonmukainen toteuttaminen sen itsensä vuoksi, ei esimerkiksi hetken mielijohteesta, pakotettuna tai oman edun tavoittelemiseksi. Toiseksi hyveelliseltä toiminnalta edellytetään, että sen seuraukset ovat kaikkien mahdollisten tahojen kannalta myönteiset tai vähintään neutraalit.

Aktiivisuus on hyve esimerkiksi silloin, kun puolustamme heikompaa, tartumme epäoikeudenmukaisuuksiin ja vääryyksiin, nousemme barrikadeille luonnon ja ympäristön puolesta, viemme pullaa naapurissa asuvalle vanhukselle, puutumme kiusaamiseen tai avaamme oven lastenvaunuja työntävälle pienen lapsen vanhemmalle. Ja kun teemme näin vain siksi, että se on hyvää.

Periaatteellisuudesta

kirjoittaja

Joistakin inhimillisistä ominaisuuksista on kovin vaikea sanoa, olisiko ne syytä lukea hyveiden joukkoon vai ei. Periaatteellisuus kuuluu tähän joukkoon.

Periaatteellisuus ei oikein tunnu olevan hyvässä huudossa tässä ajassa. Periaatteellinen ihminen pitää itsepäisyyteen saakka kiinni näkemyksistään silloinkin, kun järki kehottaisi mukautumaan olosuhteisiin ja toimimaan tilanteen mukaan. Maailmassa, jossa muutos on jatkuvaa ja nopeaa ja jossa joustavuutta ja muutoskestävyyttä pidetään hyveinä, tällainen tyyppi tekee elämän vaikeaksi muille ja luultavasti toimii myös vastoin omaa etuaan. Itsepäinen omasta periaatteesta kiinni pitäminen saattaa olla hyvinkin tyhmää omien tavoitteiden kannalta sellaisessa tilanteessa, jossa pieni jousto mahdollistaisi ihan kelvollisen kompromissin.

Toisaalta periaatteellisuudella on myös oma kiistämätön arvonsa. Periaatteelliset ihmiset käyvät kohta jo viidettä vuotta taistelua hyökkääjää vastaan Ukrainassa. Kymmeniä ellei satoja tuhansia ihmishenkiä olisi säästynyt, jos ukrainalaiset olisivat olleet valmiit tinkimään joistakin itselleen tärkeistä asioista tai luopumaan pakon edessä muutamasta itäisestä maakunnastaan. Mutta heille periaatteet näyttävät olevan kirjaimellisesti elämää suurempi asia.

Minneapolisissa periaatteelliset ihmiset ovat puolustaneet kaupunkiaan ja sen asukkaita liittovaltion ICE-joukkoja vastaan. Käytännössä he saattavat itsekin pitää luvattomia maahanmuuttajia ongelmana, mutta siitä huolimatta he ovat halunneet pitää kiinni periaatteistaan, joiden mukaan mihinkään rikokseen syyllistymättömien ihmisten kaappaaminen kaduilta tai kodeistaan ei kuulu amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Milloin sitten periaatteellisuus on hyve ja milloin ei? Riippuu periaatteesta ja siitä, mitä sen takaa löytyy.

”Kaiken sen mukaisesti, mitä edellä olen esittänyt ja mikä lienee jo käynyt ilmikin, on sanottava, että tärkeää elämässä lopulta ovat ne arvot, joita tahto aktualisoi, vieläpä, että arvot ovat ainoa todella tärkeä asia elämässä”, totesi filosofi Erik Ahlman vuonna 1920 julkaisemassaan kirjassa Arvojen ja välineitten maailma. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä päämääriä, niiden tehtävänä on antaa kasvot sille, mikä on todellista hyvää. Eikä mikään tässä maailmassa ole niitä tärkeämpää.

Vapaassa maassa jokaisella on oikeus itse valita, millaisia asioita pitää elämässään tärkeinä ja tavoittelemisen arvoisina, ja kutsua niitä niin halutessaan myös arvoikseen. Arkipuheessa arvoilla ymmärretäänkin jos jonkinlaisia asioita, joista huomattavan suuri osa ei ole arvoja nähnytkään. Todellisen arvon tunnistaa siitä, että se on toiminnan päämääränä hyvä ja arvokas kenelle tahansa, ei ainoastaan minulle itselleni tai kaverilleni Matille. Arvot edustavat toisin sanoen kaikkien ihmisten ja koko planeetan yhteistä hyvää.

Periaatteellisuus on hyve silloin, kun sen takana on jokin aito ja oikea, luovuttamaton arvo. Arvot eivät ole pelinappuloita. Niistä ei pidä tinkiä eikä niiden suhteen tehdä kompromisseja minkään muun kuin korkeintaan jonkin toisen arvon vuoksi.

Ukrainalaiset toimivat siis hyveellisesti taistellessaan itsenäisyytensä ja alueellisen koskemattomuutensa puolesta, samoin Minneapolisin asukkaat puolustaessaan kanssaihmistensä vapautta, ihmisarvoa ja koskemattomuutta. Samaa ei voi sanoa Italian rannikkovartiostosta, joka pyrkii kaikin keinoin estämään avustusjärjestöjä pelastamasta siirtolaisiksi pyrkiviä hukkumasta Välimereen.

Lojaalisuudesta

kirjoittaja

Hyve on luonteenpiirre tai ominaisuus, joka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan tuottaa hyvää niin ihmiselle itselleen, ympäröivälle yhteisölle kuin koko toimintaympäristölle. Toiminta taas on hyveellistä silloin, kun sitä toteuttaa hyveellinen ihminen luonteensa mukaisesti, omasta tahdostaan ja valinnastaan ja tietäen, mitä on tekemässä. Toiminta ei siis ole ollut hyveellistä silloin, kun sinänsä hyvä teko on tehty sattumalta, vahingossa tai hetken mielijohteesta, pakotettuna tai painostuksen alla tai vailla harmainta aavistustakaan siitä, mitä oikein on tullut tehdyksi.

Olennaista on myös huomata, millaisilla asioilla ei hyveen mukaisessa toiminnassa ole eikä missään tapauksessa pidäkään olla minkäänlaista merkitystä. Yksi näistä seikoista on se, kenelle tai ketä varten hyvä teko tehdään.

Hyveellisessä toiminnassa liikkeelle panevana voimana ja ainoana vaikuttavana tekijänä on teon tekijän hyveellinen luonne. Ystävällinen ihminen ei ole ystävällinen ainoastaan niille, joista hän pitää tai jotka ovat itse ystävällisiä, vaan aivan kaikille, joiden kanssa sattuu olemaan tekemisissä. Avulias ihminen auttaa jokaista avun tarvitsijaa, oli tämä sitten ystävä, vihamies tai jotakin siltä väliltä. Hyveellisellä tavalla reilu on reilu myös niille, jotka toimivat itse kaikkea muuta kuin reilusti.

Sen sijaan, että hyveellinen ihminen välttäisi tekemästä hyvää niille, jotka eivät selvästikään ole hyveellisiä, hän päinvastoin pitää visusti huolen siitä, että erityisesti juuri näiden ihmisten kohdalla hänen toimintansa täyttää hyveellisyyden tiukimmatkin vaatimukset. Näin siksi, että hyvää tekemällä voi aina toivoa myös muuttavansa ympärillä olevien toimintaa parempaan suuntaan. Hyvällä on taipumus tarttua siinä missä haukotuksella tai flunssallakin.

On kuitenkin yksi hyve, joka muodostaa tässä suhteessa poikkeuksen.

Lojaalisuus on hyve, jonka status hyveenä riippuu täysin siitä, kenelle tai mille lojaalisuutta osoitetaan. Lojaalisuus sitä kohtaan, jolla on oikeus puolellaan, joka puolustaa heikkoja ja sorrettuja, joka joutuu kärsimään oikeamielisistä periaatteistaan tai joka pyrkii kaikessa toimimaan hyvin ja oikein, on mitä suurimmassa määrin hyveellistä. Lojaalisuus pienempiä kiusaavaa luokkatoveria, rasistisia mielipiteitä viljelevää kaveripiiriä, moraalittomasti toimivaa työnantajaa tai vastuuttomasti toimivaa ministeriä kohtaan ei sitä missään tilanteessa ole.

Sen, että konnien, roistojen ja muiden huonojen ihmisten asemaa ei kenenkään hyvään pyrkivän ihmisen pidä lojaalisuudellaan pönkittää, luulisi olevan itsestään selvää. Siksi onkin hämmentävää, miten hyvästä syystä lojaalisuutensa pois vetäneisiin ihmisiin on ollut tapana suhtautua. Heitä on suljettu yhteisön ulkopuolelle ja leimattu vasikoiksi, kantelupukeiksi ja oman pesän likaajiksi. Ikään kuin jo valmiiksi saastainen pesä likaantuisi enää yhtään enempää siitä, että sen saastaisuus tehdään kaikille näkyväksi.

EU:n Suomenkin lainsäädäntöön vuoden 2023 alusta alkaen pakottama whistleblower-käytäntö on selkeä askel siihen suuntaan, että lojaalisuutta ei enää kaikissa tilanteissa pidetä hyveen mukaisena toimintana. Surullista on, että whistleblower-lain perimmäinen tarkoitus on laittomuuksista ja väärinkäytöksistä ilmoittavan henkilön suojeleminen. Yhteiskunnassa, jossa hyvin ja oikein toimiva ihminen tarvitsee toimintansa vuoksi erityistä lain suojaa, on jotakin pahasti vialla.