Myötätuntoisuudesta

Myötätunto on asia, jonka yhteydessä puurot ja vellit menevät helposti sekaisin jyvien ja akanoiden kanssa. Onko kyse tunteesta, kyvystä, taidosta, ominaisuudesta, luonteenpiirteestä vai peräti hyveestä? Vai kaikkien näiden kokonaisuudesta?

Aristoteles kiersi samaa kattilaa pohtiessaan Nikomakhoksen etiikassaan, miten hyve pitäisi ymmärtää. Hänen mukaansa ihmisellä on sielussaan kolmenlaisia asioita: tunteita, kykyjä ja luonteenpiirteitä. Tunteita ovat muun muassa viha, pelko, kateus, ilo, rakkaus, kaipaus ja sääli, ylipäätään kaikki sellainen, minkä kokemiseen liittyy nautintoa tai kärsimystä. Kyvyt taas tekevät meidät kykeneviksi tuntemaan tunteita. Ilman niitä emme kykenisi vihastumaan, ihastumaan tai säälimään. Ja luonteenpiirteiden ansiosta tunnemme tunteita hyvin tai huonosti – esimerkiksi vihastumme tilanteeseen nähden aivan liian helposti tai liian vähäisessä määrin tai sitten juuri asianmukaisella tavalla.

Koska hyveet löytyvät ihmisen sielusta, niiden täytyy Aristoteleen mukaan olla joko tunteita, kykyjä tai luonteenpiirteitä, sillä muunlaisia asioita sielussa ei ole. Tuntomerkki, joka paljastaa hyveen olemuksen, on kiitettävyys: hyve on se, minkä perusteella meitä kiitetään hyviksi ihmisiksi.

Tunteesta ei ilmeisestikään hyveen kohdalla ole kyse, sillä tunteet ja niiden tunteminen eivät itsessään ole sen enempää kiitettäviä kuin moitittavia. Samasta syystä myöskään kyky ei täytä hyveen tunnusmerkkejä, sillä pelkkä kyky tuntea tunteita ei vielä riitä kiitokseen tai moitteeseen. Sen sijaan se, minkä perusteella meitä kiitetään tai moititaan, on se tapa, jolla me tunteita tunnemme. Sitä, joka vihastuu liian helposti tai liian vähän, moititaan, kun taas sitä, joka tietyssä tilanteessa vihastuu oikealla tavalla, kiitetään. Hyveiden voidaan siis todeta olevan luonteenpiirteitä.

Näin ajatellen myötätuntoon liittyy siis melkoinen vyyhti monenlaisia asioita. Myötätunto itsessään on tunne, jota ihminen on tietynlaisissa tilanteissa taipuvainen tuntemaan tai sitten ei – riippuen siitä, onko kyseisellä ihmisellä empatiakyky eli kyky tuntea myötätuntoa. Myötätuntoisuus taas on luonteenpiirteeksi kehittynyt ominaisuus, jonka ansiosta tunnemme myötätuntoa oikeassa tilanteessa oikealla tavalla. Eli siis hyve.

Hyveellisyydessä keskeistä on tuntea tunnetta nimenomaan oikeassa tilanteessa kaikin puolin oikealla tavalla. Viime kuukausina olemme saaneet lukea lehdestä toinen toistaan murheellisempia kertomuksia Venäjän terrorisoimista ukrainalaisista. Myötätuntoisuuden hyveen hallitsee se, joka näitä juttuja lukiessaan osaa asettua läheisiään menettäneiden asemaan ja jakaa näiden surun ja murheen. Heikommilla myötätuntoisuutensa kanssa on se, joka sivuuttaa toisten kärsimykset pelkällä olan kohautuksella, mutta myös se, jonka ukrainalaisten kohtalo musertaa täysin. Puhumattakaan siitä, joka tuntee syvää myötätuntoa 70-vuotispäivänsä kaikenlaisten ikävien tapahtumien keskellä viettämään joutunutta ja maailmalta tulleita onnitteluja paitsi jäänyttä Vladimir Putinia kohtaan.

Toinen keskeinen piirre hyveellisyydessä on, että hyveeseen liittyy tunteen lisäksi aina myös toiminta. Myötätunnossa, joka saa meidät vain pahoittelemaan ja surkuttelemaan, on haaleuden ja onttouden tuntu. Aina emme voi auttaa, joko siksi, että meillä ei ole auttamiseen tarvittavia resursseja, tai siksi, että keinoja auttamiseen ei yksinkertaisesti ole. Mutta jos konstit löytyvät ja ovat meidän ulottuvillamme, aidosti myötätuntoinen ihminen ottaa ne myös käyttöön.

Ystävällisyydestä

Hyveet ja käytöstavat tapaavat kulkea käsi kädessä yhtä jalkaa. Jos ihmisellä on hyveet hallussaan, se näkyy päälle päin käytöksenä, jota yleisesti luonnehditaan hyväksi. Ei tosin aina ja ihan kaikissa tilanteissa. Joskus hyveellisyys edellyttää täsmälleen päinvastaista käytöstä.

Kuvitellaan tilanne, jossa porukalla ollaan tekemässä tärkeää päätöstä. Ratkaisu, johon ollaan päätymässä, on katastrofaalisen huono ellei peräti laiton, mutta vain yksi ihminen ymmärtää tilanteen vakavuuden. Jos tämä yksi ihminen ottaa vastuullisuuden hyveensä vakavasti, hän tekee mitä vain saadakseen muut heräämään ja huomaamaan, mitä on tapahtumassa: huutaa kurkku suorana, hyppii pöydällä, hakkaa puheenjohtajaa kengällä päähän. Mitä tahansa, kunhan vain saa muut kuuntelemaan ja ymmärtämään.

Mutta kuten sanottu, yleensä tietysti hyveet ja hyvä käytös kuuluvat yhteen. Arkipuheessa ja nopeasti ajatellen hyveet ja hyvä käytös saattavat kuulostaa jopa yhdeltä ja samalta asialta. Huomioonottavuus, kuuntelevuus ja kunnioittavuus ovat hyveitä mutta myös hyvän käytöksen tunnusmerkkejä. Hyveet ja käytöstavat eroavat toisistaan kuitenkin yhdessä merkittävässä suhteessa. Siinä missä hyveet menevät ihmisessä luihin ja ytimiin, käytöstavat saattavat hyvinkin olla meissä vain pelkkää pintaa.

Hyvin kasvatettu ja käytöstavat oppinut aikuinen ihminen kykenee tilanteessa kuin tilanteessa käyttäytymään hyvin ja oikein – ja samalla peittämään ympärillä olevilta kaiken sen, mitä mielessä oikeasti liikkuu. Meillä saattaa olla vaikka kuinka pimeitä ja myrkyllisiä tunteita ja ajatuksia kanssaihmisiämme kohtaan, mutta jos meillä on käytöstavat hallussa, onnistumme niiden avulla harhauttamaan ympäristömme luulemaan itsestämme jotakin aivan muuta.

Hyveisiin kasvanut ja niiden mukaisen toiminnan omaksunut ihminen on läpikotaisin sitä, miltä päältä katsoen näyttää. Jos hän ottaa toiset huomioon, kuuntelee heidän näkemyksiään ja kunnioittaa niitä silloinkin, kun ne poikkeavat hänen omistaan, hän tulee näin toimiessaan avanneeksi ympäristölleen oman sisimmän luontonsa, ei peittäneeksi sen.

Arkisen elämän sujuvuuden kannalta useimmissa tilanteissa ei ole suurta väliä, heijastaako toimintamme todellisia hyveitä vai osaammeko vain käyttäytyä hyvin. Esimerkiksi työyhteisön kitkaton toiminta edellyttää vain sitä, että kaikki yhteisön jäsenet toimivat niin kuin hyveellinen ihminen toimii, ei sitä, että kaikki ovat hyveellisiä. Erot hyveellisten ja hyvin käyttäytyvien ihmisten välillä käyvät merkityksellisiksi vasta silloin, kun kyseessä ovat läheiset ja pitkäaikaiset ihmissuhteet, ja vastaavasti niiden hyveiden suhteen, jotka tällaisissa suhteissa ovat tärkeimpiä.

Ystävällisyys on hyvä esimerkki hyveestä, jonka kohdalla pelkkä käytös ei aina riitä. Olla ystävällinen kaupan kassalle tai bussikuskille onnistuu – tai ainakin sen pitäisi onnistua – riittävässä määrin kaikilta, joilla käytöstavat ovat edes jotenkuten hallussa. Sen sijaan ystävyyssuhteet ja aivan erityisesti parisuhde edellyttävät pidemmän päälle toimiakseen osapuolilta todellista, ajatusten, tunteiden ja asenteiden tasolle menevää ystävällisyyttä.

Aristoteleen mukaan todellinen ja aito ystävyys perustuu vastavuoroiselle ja molemmin puolin tiedostetulle hyväntahtoisuudelle, jota voisi hyvin myös ystävällisyyden hyveeksi sanoa. Ei ollenkaan huonosti ajateltu.

Luotettavuudesta

Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä. Jotta niiden edustama hyvä olisi oikeasti hyvää, sen täytyy olla yhteistä hyvää, ei vain jonkun omaa hyvää. Jotta taas yhteinen hyvä olisi riittävän suuren ja monisärmäisen joukon yhteistä hyvää, tarvitaan kokonainen yhteiskunnallinen ihmisiä arvoja kannattelemaan. Arvot kuuluvat siis yhteiskunnalle, ja meidän kaikkien yhteisenä tehtävänä on huolehtia niiden toteutumisesta.

Arvojen toteuttamiseen tarvitaan ihmisiä, jotka paitsi tietävät, mikä on hyvää ja miten se toteutetaan, myös omasta tahdostaan kenenkään pakottamatta tai painostamatta ryhtyvät toimimaan hyvin ja oikein. Tällaisia ihmisiä sanotaan hyviksi ihmisiksi, ja ominaisuuksia, jotka tekevät heistä hyviä, hyveiksi.

Suomi on tunnetusti luottamusyhteiskunta. Tämä tarkoittaa paitsi sitä, että luottamus kuuluu suomalaisen yhteiskunnan keskeisiin arvoihin, myös sitä, että olemme onnistuneet aika hyvin sen toteuttamisessa.

Luottamuksen aikaansaaminen yhteisössä ja yhteiskunnassa edellyttää monien hyveiden olemassaoloa. Tarvitaan ensinnäkin avoimuutta ja rehellisyyttä. Jos asioista ei puhuta eikä kaikille kuuluvaa tietoa ole kaikkien ulottuvilla, luodaan otollista maaperää kaikenlaisille epäilyksille ja salaliittoteorioille. Samoin käy, jos käy ilmi, että kaikki sanottu ja kerrottu ei olekaan pitänyt paikkaansa.

Oikeudenmukaisuuden ja hyväntahtoisuuden hyveet ovat välttämättömiä edellytyksiä paitsi luottamuksen syntymiselle myös koko yhteisön koossapysymiselle. Oikeudenmukaisuus kuuluu hyveiden raskaimpaan sarjaan. Vaikka yhteisössä kaikki muu toimisi, puutteet oikeudenmukaisuudessa riittävät yksin asettamaan kaiken vaakalaudalle. Pahantahtoisten ihmisten yhteisöön taas ei kenenkään ole hyvä edes kuulua saati että minkäänlaista luottamusta voisi tällaisessa yhteisössä päästä syntymään.

Luottamuksen itsestään selvin edellytys on, että yhteisön jäsenet luottavat toisiinsa. Luottavaisuus on hyve, jonka omaaminen on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Ellei luottavaisuus ole varhaislapsuudessa päässyt kunnolla kehittymään tai jos ihminen on myöhemmissä elämänvaiheissaan saamiensa karvaiden kokemusten ansiosta luottavaisuuden hyveensä menettänyt, sen palauttaminen on hyvin vaikeaa. Jos yhteen ja samaan yhteisöön osuu riittävän monta luottavaisuutensa kanssa heikoilla olevaa ihmistä, luottamuksen synnyttämisessä on kova työ.

Ja sitten on tietysti luotettavuus. Se, että tekee sen, minkä lupaa. Että pitää salaisuudet omana tietonaan. Että pitää kiinni yhdessä sovitusta. Että kykenee myöntämään virheensä. Että hoitaa hommansa niin hyvin kuin osaa ja voi.

Luotettavuus kuuluu kolmen kärkeen niiden hyveiden joukossa, jotka suomalaiset työyhteisöt ovat työelämän hyveprosesseissa tunnistaneet omikseen. Ei ihme, että Suomi on luottamusyhteiskunta.

Rehellisyydestä

Miten pitäisi suhtautua totuudessa pysymiseen? Rehellisyyttä on tietysti aina pidetty hyvän ihmisen ominaisuutena, mutta onko se oikeasti sitä? Eikö ole niin, että ehdoton totuudesta kiinni pitäminen on jotenkin luonnotonta? Vai miksi muuten ajattelemme, että ellei lapsi tietyssä kehityksensä vaiheessa opi valehtelemaan, hänessä on jotakin vikaa?

Toisaalta, vaikka pienistä valkoisista valheista on usein hyötyä, niistä kiinni jäämisen aiheuttamat haitat ylittävät helposti onnistuneen totuuden kiertämisen tuottamat hyödyt. Kukaan ei oikeasti halua joutua siihen kiusalliseen ja noloon tilanteeseen, että jää kiinni valheesta. Ei ihme, että jo pelkkä kiinni jäämisen mahdollisuuden ajatteleminenkin saa monet meistä sittenkin puhumaan totta.

Keskiajan katolisessa maailmassa valheesta kiinni jääminen ei ollut ainoastaan mahdollista vaan vuoren varmaa, ja seuraukset olivat äärimmäisen kovat. Vaikka lähimmäisiään olisikin näet vielä onnistunut huijaamaan, kaikkinäkevän ja -tietävän Jumalan huijaaminen ei ollut mahdollista. Ja jos sattui kuolemaan ennen kuin oli ehtinyt ripittäytyä ja saada synninpäästön valehtelemisestaan, joutui suoraa päätä helvettiin.

Helvetin mahdollisuus sai keskiajan oppineet kehittelemään erilaisia keinoja välttyä Jumalan rangaistukselta. Vaikka näissä keinoissa on kikkailun ja selittelyn makua, kekseliäisyyden puutteesta niiden kehittelijöitä ei voi moittia.

Ensimmäisen keinon perustana oli se, että Jumalan näkökulmasta ei ole eroa, sanooko ihminen sanottavansa ääneen vai ainoastaan ajatuksissaan. Ihminen, jota epäiltiin puolisonsa pettämisestä, saattoi näin ollen turvallisin mielin vastata kysyjille: ”En ole pettänyt!”, ja jatkaa mielessään lauseen loppuun ”…viimeisten kahden tunnin aikana.” Näin toimien puolisoaan pettänyt saattoi hyvässä lykyssä pelastaa valheen avulla nahkansa ihmisten edessä mutta välttää jäämästä valheesta kiinni Jumalalle.

Toinen pelastava porsaanreikä löytyi periaatteesta, jonka mukaan kaikenlaista saattoi kyllä aina kysyä, mutta oli kokonaan toinen juttu, oliko kysyjällä oikeus saada tietää kysymäänsä asiaa. Jos oli olemassa jonkinlainen peruste todeta, että kysymys oli oikeudeton, kysyjälle sai vastata mitä hyvänsä, eikä harhaanjohtavaa vastausta voitu pitää valheena. Kuten arvata saattaa, kynnys sille, mitä kenelläkin oli oikeus saada tietää, saattoi muodostua kohtuullisen korkeaksi.

Kolmas keino, jota saattoi hätäpäissään kokeilla, jos ei muuta keksinyt, oli jonkinlainen ennakkoilmoitus tulevasta synnistä. Joutuessaan odottamatta tiukan kysymyksen eteen vakavimmat seuraukset saattoi välttää sopertamalla Jumalalle jo etukäteen anteeksipyynnön tulevasta valehtelusta. Tämän keinon tepsivyydestä ei tosin ollut varmoja takeita, sillä useimmat oppineet olivat sitä mieltä, että etukäteen esitetty anteeksipyyntö ei ehkä ollut ihan vilpitön.

Useimmille meistä helvetin pelko ei ole enää erityisen painava peruste välttää valehtelua. Totuudessa pysymisen perusteista ovat näin ollen jäljellä enää sosiaaliset perusteet, ja juuri tämä tekee rehellisyydestä hyveen.

Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka ovat hyviä sekä yksilön itsensä että ympäröivän yhteisön kannalta. Aina yksilön ja yhteisön edut eivät käy yksiin, ja näissä tilanteissa vaaka kallistuu yhteisön puoleen. Ihminen on yhteisöllinen olio, ja siksi yhteisön etu koituu mutkan kautta myös yksilön hyväksi. Vaikka siis totuudessa puhuminen ei aina olisikaan lyhyellä tähtäimellä yksilön oman edun mukaista, sen merkitys yhteisöä koossa pitävän luottamuksen kannalta on niin suuri, että rehellisyyden hyveellisyydestä ei jää epäilystä. Rehellinen ihminen rakentaa rehellisyydellään yhteisöä, epärehellinen nakertaa sitä. Siksi pienet valkoiset valheet eivät todellisuudessa ole sen enempää pieniä kuin valkeitakaan.