Juuri nyt, syksyn 2020 alkaessa, Suomi näyttäisi olevan erikoisessa tilanteessa. Tämä ei tietenkään ole mitenkään poikkeuksellista. Alkaa olla vaikea edes muistaa aikoja, jolloin elämä ei olisi ollut outoa ja kummallista.
Joka tapauksessa nyt on tultu tilanteeseen, jossa normaalit ajattelumallit toimivat aina vain huonommin. Tavallisesti priorisointi on ollut se taikasana, joka ratkaisee ongelman kuin ongelman. Mikä tahansa vyyhti selviää, kun puretaan tilanne osiin, asetetaan osat polttavuusjärjestykseen ja ratkotaan esiin nousevat haasteet yksi kerrallaan.
Näillä eväillä koronakriisissäkin on tähän saakka selvitty. Keväällä kaikessa mentiin terveys edellä – ja terveydessäkin tarkkaan ottaen vain yksi pieni siivu edellä. Muista terveysongelmista välittämättä kaikki tarmo keskitettiin vain ja ainoastaan yhden tietyn viruksen väistelyyn. Etätyön ja -koulunkäynnin aiheuttamat sosiaaliset puutostilat siedettiin sankarillisesti hammasta purren. Talouden sakkaaminen ei huolettanut ketään, taantumaan sukellettiin tieten tahtoen, määrätietoisesti ja päättäväisesti.
Vielä keväällä tämä politiikka toimi erinomaisen hyvin, vaan ei toimi enää. Kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 30.8. todettiin, talouden joustovara on tullut syödyksi. Tästä eteenpäin talouden tarpeet on pakko ottaa huomioon. Muussa tapauksessa edessä on monttu, jonka syvyyttä kukaan ei uskalla edes ajatella.
Samaan aikaan koronan uhka terveydelle ei ole kadonnut minnekään. Sairauden torjuntaan on edelleen uhrattava resursseja, jotta virus ei pääsisi leviämään. Jos epidemia ei pysy kurissa, edessä ovat täsmälleen sama katastrofi, jonka ehkäisemiseksi keväällä oltiin valmiit äärimmäisiin ratkaisuihin.
Kun vene alkaa vuotaa useammasta kohdasta samaan aikaan, ei voida valita, mikä reikä paikataan. Tällaisessa tilanteessa priorisointi joutuu väistymään kokonaisvaltaisuuden tieltä ja keskeiseksi hyveeksi fokusoivuuden ja keskittymiskykyisyyden sijaan nousee huomioonottavuus. Samalla urakan vaikeusaste nousee aivan uusiin mittoihin.
Ongelmien kokonaisvaltainen hoitaminen edellyttää sitä, että kaikki toimijat kykenevät ottamaan huomioon toistensa huolet, kunnioittamaan toistensa näkökulmia ja etsimään yhteisiä ratkaisuja. Haaste on siinä, että normaalioloissa tällainen yhteisvastuullisuus ei ole tarpeen eikä yhteiskuntaa näin ollen ole rakennettu toimimaan tällaisten periaatteiden mukaan.
Yhteiskunta koostuu tahoista, jotka ovat tottuneet katsomaan kokonaisuutta vain omasta vinkkelistään ja ottamaan huomioon vain omat etunsa. Etujärjestöistä ammattiliitot pitävät huolen työntekijöiden ja työnantajajärjestöt työnantajien eduista. Jokainen yritys on viime kädessä huolissaan omasta kannattavuudestaan ja ajaa kaikissa ratkaisuissaan ennen kaikkea omaa asiaansa. Tämä kävi selvästi ilmi esimerkiksi elokuun viimeisen viikonvaihteen Kaipola-keskustelussa.
Huomioonottavuuden hyveen opettelu on yksi niistä uusista asioista, joiden eteen nyky-Suomi on koronaviruksen vuoksi joutunut. Samalla tämä niin kuin moni muukin ajankohtainen haaste on meille ennemmin mahdollisuus kuin riesa. Huomioonottavuus ei ole hullumpi ominaisuus luottamukselle ja yhteistyölle perustuvassa yhteiskunnassa normaaliaikanakaan. Jos käynnissä oleva kriisi auttaa meitä kasvamaan tässä suhteessa entistä paremmiksi, kriisin aiheuttamat taloudelliset menetykset eivät välttämättä ole menetyksiä ollenkaan, vaan pikemminkin sijoituksia, jotka ennen pitkää maksavat itsensä takaisin korkojen kanssa.