Huumoriin ja nauruun on ihmiskunnan historiassa suhtauduttu monenlaisin tavoin. Yhdet ovat paheksuneet, toiset nauraneet mukana. Narrin nauru on auttanut panemaan ruhtinaiden vallalle edes jonkinlaiset rajat, toisaalta väärään aikaan väärässä paikassa kerrottu vitsi on maksanut monelle hengen.
Mutta onko huumorintajuisuus hyve? Ehdottomasti, sanoo Aristoteles. Huumorintajuisuus on ilman muuta ominaisuus, jota Homo sapiens -lajiin kuuluva yksilö välttämättä tarvitsee voidakseen menestyksellisesti toteuttaa lajityypillistä toimintaansa.
Ihminen on tunnetusti yhteisöllinen olio. Yhteen tuleminen ja yhdessä rentoutuminen ja hauskan pitäminen on siksi meille luontaista ja tärkeä osa hyvää ihmisen elämää. Jotta yhteinen ajanvietto olisi miellyttävää ja palkitsevaa sekä jokaiselle ihmiselle itselleen että ympärillä oleville, hyvin kehittyneestä huumorintajusta on korvaamaton apu. Eli hyveestä on kysymys.
Kuten niin monessa asiassa, myös rennossa yhdessäolossa voidaan toimia sekä hyvin ja oikein että eri tavoin päin seiniä. Yhdellä tavalla huonosti toimivat ne ihmiset, joita Aristoteles nimittää pelleiksi. Pellemäisellä ihmisellä on toisten seurassa ollessaan yksi ainoa päämäärä: saada aikaan naurua hinnalla millä hyvänsä. Pelle ei piittaa vähääkään siitä, loukkaako hänen huumorinsa jotakuta paikallaolijaa. He tunkevat seuraan kuin seuraan ja pilailevat estoitta kenen tahansa kustannuksella. Jos heidän vitsinsä eivät ketään muuta huvitakaan, he itse nauravat niille sitäkin raikuvammin.
Aina joskus käy niin, että kaksi pelleä löytää toisensa, jolloin heidän keskinäinen ilonpitonsa nousee aina kolmanteen ja neljänteen potenssiin. Tämä on helpotus myös muulle joukolle, joka voi vähin äänin vaihtaa maisemaa sillä välin kuin pellet keskittyvät toistensa huvittamiseen.
Toinen ääripää huumorintajuisuuden suhteen ovat jöröt. Aristoteleen mukaan jörö on ihminen, joka ei koskaan kerro ensimmäistäkään vitsiä ja jonka ei koskaan kuulla nauravan. Huvittumisen sijaan hän ottaa hyvienkin vitsien kertomisen henkilökohtaisena loukkauksena ja suuttuu jokaiselle, joka menee pilaamaan hienon ja arvokkaan tilaisuuden jollakin niin banaalilla asialla kuin naurulla. Jöröt ovat ihmisiä, joille mikään ei tuota iloa ja jotka itse eivät tuota iloa kenellekään.
Hyveellinen huumorintajuisuus – tai seurallisuus, kuten Aristoteleen termi eutrapelia on tavattu suomentaa – sijoittuu ominaisuutena jonnekin pellemäisyyden ja jöröyden välimaastoon.
Huumorintajuisen ihmisen seura on miellyttävää ja viihdyttävää. Hyvin kehittyneen tilannetajunsa ansiosta hän ei koskaan loukkaa huumorillaan toista eikä saata tätä naurunalaiseksi. Aristoteleen mukaan tämä piirre on huumorintajuiselle ihmiselle niin ehdoton, että huumorintajuisuutta voisi yhtä hyvin kutsua tahdikkuudeksi.
Huumorintajuinen ihminen ei välttämättä ole hauska. Hänen ei tarvitse saada aikaan naurua kertomalla vitsejä tai esittämällä hassuja ilmeitä tai eleitä. Hänen hyveensä voi näkyä siinä, että hän osaa hymyillä tai nauraa hyville vitseille ja olla nauramatta huonoille. Ja jos hän joskus kertoo vitsin, se ei taatusti ole rasistinen tai seksistinen.
Hyvällä huumorilla on monta tehtävää. Se keventää arkea, helpottaa jännitystä, laukaisee kireitä tunnelmia ja auttaa jaksamaan, kun väsyttää. Siitä on iloa sekä huumorintajuiselle itselleen että hänen ympäristölleen. Siksi huumorintajuisia ihmisiä tarvitaan. Nauru ei välttämättä pidennä ikää, mutta hyvä huumori pidentää.