Pekingin talvikisat menivät suomalaisilta vallan mainiosti. Mitaleita toivat kotiin niin hiihtäjät kuin jääkiekkoilijat. Ensi silmäyksellä näyttäisi siis siltä, että menestystä saatiin niin yksilö- kuin joukkuelajeissa, mutta tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Tosiasiassa kukaan ei mitenkään voisi myöskään niin sanotuissa yksilölajeissa pärjätä ilman raudanlujaa joukkuetta: valmentajaa, hierojia, huoltajia, kotijoukkoja, sponsoreita. Yksin hiihtäjän voi tavata vain Eino Leinon runossa, ja surullisesti päättyy hänen tarinansa siinäkin.
Ihminen on yhteisöllinen olento. Me elämme koko elämämme erilaisten yhteisöjen jäseninä. Sekä hyvinvointimme, kaikki järkevä aikaansaamisemme että tiukan paikan tullen jopa eloonjäämisemme on kiinni siitä, että ympärillämme on toimiva ja vahva yhteisö. Yhteisöön kuuluminen taas edellyttää meiltä kykyä elää ja toimia yhteisön näkökulmasta rakentavalla tavalla. Tämä tekee joukkuehenkisyydestä ihmisten maailmassa keskeisen hyveen.
Joukkuehenkisyys tarkoittaa sitä, että osaamme asettaa yhteisen edun, ei välttämättä oman etumme edelle, mutta ainakin sen rinnalle. Että kannamme vastuuta omamme lisäksi myös kaikkien muiden hyvinvoinnista. Että odotamme hitaimpia ja pidämme putoamisvaarassa olevat mukana kelkassa. Että ymmärrämme yhteistyön olevan arvokasta itsessään, ei ainoastaan silloin, kun sen avulla saadaan enemmän ja parempia tuloksia.
Tietyssä mielessä joukkuehenkisyys on hyve, joka sisältää kaikki muut inhimilliset hyveet. Aristoteles piti aikoinaan ystävyyttä yhtenä elämän tärkeimmistä asioista. Ystävyys oli hänen mukaansa voima, joka piti koossa paitsi perheitä ja sukuja myös yhteiskuntia, ja siksi hallitsijat ja lainsäätäjät kiinnittivät jopa enemmän huomiota ystävyyden kuin oikeuden toteutumiseen.
Aristoteleen mukaan ystävyydelle oli kolme mahdollista perustaa: yhteinen hyöty, yhteinen nautinto ja hyvyys. Näistä kolmesta hyvyyteen perustuva ystävyys – se, että osapuolet ovat itsessään hyviä ja tahtovat kumpikin samalla tavoin toisilleen hyvää – on aidointa ja kestävintä ja siten ystävyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Aristoteleen terminologiassa ystävyyden voi hyvin ymmärtää yhteisöllisyydeksi. Vahvan ja kestävän yhteisöllisyyden rakentaminen onnistuu hänen mukaansa vain hyviltä ihmisiltä eli ihmisiltä, joilla ovat hallussaan kaikki hyvän ihmisyyden kannalta keskeiset hyveet. Tämä käy tietenkin yksiin myös arkikokemuksen kanssa. Todellisen ystävyyden tai yhteisöllisyyden kannalta ei riitä, että ystävykset tai yhteisön jäsenet ovat oikeudenmukaisia, reiluja ja rehellisiä toisilleen. Heidän pitäisi olla myös hyväntahtoisia, luotettavia, arvostavia, avuliaita, huomioonottavia, myötätuntoisia, kannustavia, joustavia ja niin edelleen. Vasta silloin heitä voi myös sanoa aidosti joukkuehenkisiksi.
Näin ajatellen todellinen joukkuehenkisyys tuntuisi edellyttävän meiltä sen laatuista täydellisyyttä, joka ylittää kaikki meidän mahdollisuuksiemme rajat. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Niin joukkuehenkisyyden kuin kaikkien muidenkin hyveiden kohdalla on aina otettava huomioon se, että me olemme vain ihmisiä ja sellaisina aina epätäydellisiä. Yhteisöt ja joukkueet koostuvat inhimillisistä olennoista, joilta ei voi odottaa mittaansa enempää. Vajavaisuuden hyväksyminen ei ole ainoastaan pakon edessä hyveeksi nimetty välttämättömyys, se on olennainen osa joukkuehenkisyyden hyvettä. Joka sen ymmärtää, saattaa yltää jopa joukkuekultaan.