Kestävyys ei ole hyveenä ihan tavallisimmasta päästä. Täydellä syyllä voi kysyä, onko se itse asiassa hyve ollenkaan.
Aristoteleellä oli asiaan hyvin selkeä kanta. Kestävyys oli ilman muuta hyve – mutta ei ihmisen vaan hevosen hyve. Hevosen tehtävänä oli kuljettaa ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen, ja tämän tehtävän suorittaminen hyvin edellytti hevoselta sekä nopeutta että kestävyyttä. Nopeus ja kestävyys olivat näin ollen hevosen hyveet eli ne ominaisuudet, jotka tekivät hevosesta hyvän hevosen.
Aristoteles liitti kyllä kestävyyden myös ihmiseen, mutta ihmisen tapauksessa kestävyys ei hänen mukaansa ollut hyve vaan eräänlainen vahvaluonteisuuden heikompi muoto. Toisin kuin hyveelliseen, vahvaluonteiseen ihmiseen on puutteellisen kasvatuksen jäljiltä jäänyt joitakin huonoja haluja, jotka tietynlaisissa tilanteissa pyrkivät ohjaamaan hänen toimintaansa vikasuuntaan. Vahvaluonteisuutensa ansiosta tällainen ihminen kykenee työntämään sivuun vääränlaisiin nautintoihin ohjaavat huonot halunsa ja olemaan välittämättä niistä. Kestävä ihminen sen sijaan ei saa houkutuksia mielestään ja kärsii halujensa tyydyttymättömyydestä, mutta juuri kestävyytensä ansiosta sietää kärsimystä sortumatta nautintoihin.
Aristoteleen käsitystä kestävyydestä on kuitenkin syytä laajentaa, ja nostaa kestävyys inhimillisten hyveiden joukkoon. Kaikki kärsimys ei nimittäin liity ihmisen omiin huonoihin haluihin, joita hyveellisellä ihmisellä ei Aristoteleen mukaan lainkaan ole. On paljon myös sellaista kärsimystä, jonka olemassaoloon ihmisellä itsellään ei ole osaa eikä arpaa. Tämän tietävät varsin hyvin esimerkiksi sotaa käyvät ukrainalaiset, mutta myös lähes koko lukioaikansa erilaisten koronarajoitusten alla eläneet uudet ylioppilaat. Se, että heillä on ollut kestävyyttä selvitä koettelemuksistaan, on ilman muuta syytä lukea heille hyveeksi.
Kestävyys on hyveenä tietyllä tapaa huomaamaton. On jokseenkin tavallista, että edes kestävä ihminen itse ei tule panneeksi merkille omaa kestävyyttään. Tämä johtuu useimmiten tilanteesta, jossa ihminen kestävyyttä tarvitsee. Sodassa tai etäkoulussa kenelläkään tuskin on aikaa ja energiaa ryhtyä tarkkailemaan omaa itseään ja omaa kestävyyttään. Mitä tiukempi paikka, sitä enemmän vaaditaan kestävyyttä, mutta samalla kaikki voimat on keskitettävä vain ja ainoastaan tilanteesta selviämiseen.
Toinen syy kestävyyden huomaamattomuuteen on siinä, ettei kovia kokenut ihminen aina osaa edes pitää kestävyyttään minään erityisenä ominaisuutenaan saati hyveenään. Kestävyys liittyy usein tilanteisiin, joissa ihmisellä ei ole varaa valita. Hän ei näin ollen joudu tai pääse punnitsemaan, mikä olisi kohdalle osuneessa tilanteessa hyvä ja oikea toimintatapa. Hän toimii pakon edessä niin kuin toimii, koska vaihtoehtoa ei käytännössä ole. Ukraina joko sotii tai tuhoutuu, etäkoululainen joko opiskelee tai luopuu unelmistaan. Tässä suhteessa kestävyys muistuttaa hyveenä rohkeutta. Se, mikä vierestä katsoen saattaa näyttää esimerkilliseltä rohkeudelta, voi ihmisestä itsestään tuntua ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta, jonka toteuttamiseen ei ollut mitään muuta syytä kuin vaihtoehtojen puutteesta johtuva pakko.
Kestävyys on joka tapauksessa täysipainoinen hyve huomaamattomuudestaan huolimatta – ellei peräti juuri sen ansiosta. Aristoteleen mukaan aidon hyveellisyyden tunnistaa siitä, että se jää hyveelliseltä ihmiseltä itseltään kokonaan huomaamatta. Hyveen mukainen toiminta tapahtuu näet niin automaattisesti, ettei ihminen itse sitä edes huomaa, ja vaikka huomaisi, ei pitäisi sitä millään tavalla maininnan arvoisena. Jos siis Aristotelesta on uskominen, kestävät ihmiset ne vasta hyveellisiä ovatkin.