Alkukesästä yrittäjäkurssilla heräsi kysymys, mikä on nöyryyden ja nöyristelyn ero. Hyvä, että heräsi, sillä ero todellakin on olemassa. Niistä vain toinen on hyve.
Nöyryys on tietynlaista rehellisyyttä oman itsen ja oman heikkouden ja puutteellisuuden edessä. Se on sen mahdollisuuden huomioon ottamista, että saatan jossakin tilanteessa olla väärässä ja tehdä aika ajoin virheitä, ja oman virheen avointa myöntämistä ja tunnustamista itselle ja toisille silloin, kun olen sattunut sellaisen tekemään.
Kun vaikkapa asiakas ryhtyy yrittäjälle valittamaan saamastaan palvelusta, nöyrä yrittäjä ei ryhdy ensimmäisenä kieltämään virheen mahdollisuutta, vaan ottaa tilanteessa tasapuolisesti huomioon kaikki vaihtoehdot. Nöyryys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yrittäjä ottaisi niskoilleen virheen, jota hän ei ole tehnyt. Oikeudenmukaisuuden ei pidä koskaan jäädä nöyryyden jalkoihin. Jos mitään virhettä ei ole tapahtunut, tämäkin todetaan ääneen, mutta vasta siinä vaiheessa, kun virheen mahdollisuus on ensin otettu asiallisesti huomioon ja asiakkaan tunnekuohu on päässyt vähän laskemaan.
Nöyryyden vastakohtia ovat yhtäältä ylpeys, toisaalta itsekeskeisyys ja itsensä korostaminen. Nöyrä ihminen ei tee suurta numeroa omasta erinomaisuudestaan. Hän tietää varsin hyvin, että ylpeilyllä on taipumus päättyä nolosti ja osua lopulta omaan nilkkaan. ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä”, kuten sananlasku sanoo.
Nöyrä ihminen ei myöskään korosta itseään, ei sen enempää omaa erinomaisuuttaan kuin mahdollista surkeuttaankaan. Hän ei ylipäätään pidä itseään missään suhteessa toisia ihmisiä kummempana ja kykenee sen vuoksi kiinnittämään huomionsa ja mielenkiintonsa itsensä sijaan toisiin ihmisiin ja heidän hyvinvointiinsa.
Nöyrällä ihmisellä on kaiken kaikkiaan kiitettävän realistinen käsitys itsestään, toisin kuin nöyristelijällä, joka pitää itseään toista ihmistä monin verroin arvottomampana ja huonompana – tai oikeammin esittää pitävänsä, ja vain siinä tapauksessa, että arvelee itse hyötyvänsä nöyristelystään.
Nöyristelijä arvioi ihmisiä sen mukaan, ketkä ovat häntä korkea-arvoisempia ja ketkä arvoasteikossa hänen alapuolellaan. Itseään ylempinä pitämiään hän kumartaa ja palvoo – ainakin edessäpäin – ja pyrkii täyttämään heidän pienimmätkin toiveensa. Itseään alempina pitämiään hän taas kohtelee törkeästi ja purkaa heihin sen kaunan, jota pohjimmiltaan tuntee ylempinä pitämiään kohtaan. William Shakespeare antaa näytelmissään nöyristelijöistä monta herkullista esimerkkiä.
Yrittäjänä klassinen nöyristelijä on surullinen tapaus. Asiakkaat – nöyristelyn kohteet – näkevät hyvin pian hänen lävitseen ja pitävät häntä pilkkanaan hänen selkänsä takana. Työntekijät taas näkevät johtajansa pelin ja joutuvat sietämään hänen heitä kohtaan osoittamaansa sikamaisuutta. Sanomattakin on selvää, että kaikenlainen menestys kiertää nöyristelijän kaukaa.
Nöyristely on siis ilmiselvä pahe, mutta nöyryys useimmissa maailmankulttuureissa hyve. Aristoteles tosin ei pitänyt nöyryyttä hyveenä. Hänen mielestään sellainen ei sopinut Ateenan vapaille miehille. Mutta tämä osoittaa vain, että viisaskin voi mennä vipuun eikä Aristoteleskaan kaikkea tiennyt.