Reiluudesta

”Tässä ei ole kyse reiluudesta vaan tartuntataudista”, totesi HUSin vs. johtajaylilääkäri Jari Petäjä uusista koronarajoituksista, jotka koskevat tasapuolisesti sekä rokotettuja että rokottamattomia (HS 25.11.2021). Petäjä on tietysti aivan oikeassa. Kun suojataan ihmisten henkeä ja terveyttä, ei etsitä ratkaisuja, jotka tuntuvat kaikista hyviltä, vaan tehdään se, mikä on pakko tehdä. Ja silti jokin tuossa toteamuksessa tökkii.

Reiluus eli kohtuunmukaisuus on ikivanha hyve, jonka jo Aristoteles luki tärkeimpien hyveiden joukkoon. Aristoteleen mukaan reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat kaksi eri hyvettä vaikka ovatkin läheistä sukua toisilleen. Kummankin tehtävänä on huolehtia oikeuden toteutumisesta, mutta siinä missä oikeudenmukaisuus vastaa suurista linjoista ja isoista periaatteista, reiluus ottaa oikeaa ratkaisua seulottaessa huomioon tapauksen yksityiskohdat ja niihin liittyvät inhimilliset tekijät. Aristotelesta seuraten Olaus Petri nosti tuomarinohjeissaan kohtuuden oikeuden rinnalle arvoksi, johon lain on tähdättävä ollakseen perusteltu: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei voi olla lakikaan.”

Reiluutta voi sanoa oikeuden pieneksi ja ketteräksi pikkuveljeksi, joka työntää nenänsä joka paikkaan eikä epäröi kysyä kaikkein tyhmimpiäkään kysymyksiä ja ehdottaa kaikkein omituisimpiakaan ratkaisuja. Reiluus on tarpeen tullen valmis myös astumaan isosiskonsa oikeudenmukaisuuden varpaille ja tekemään ehdotuksia, jotka toteutuessaan venyttävät luovalla tavalla oikeuden rajoja.

Oletetaan vaikka, että olet lähdössä ystäväsi kanssa 10 kilometrin kävelyretkelle, ja poikkeatte lähtiessä kaupassa ostamassa kummallekin matkaevääksi pienen suklaalevyn. Ystäväsi hotkii oman suklaansa yhtä kyytiä jo ensimmäisen kilometrin aikana, kun taas sinä syöt omaasi kaikessa rauhassa palan kerrallaan. Oikeuden mukaan sinun suklaasi kuuluu tietysti ihan vain itsellesi, mutta jossain vaiheessa alat tarjota suklaastasi myös ystävällesi, koska reilut ihmiset tekevät niin. Jos ystäväsi ymmärtää reiluuden hyveen arvon, hän kiittää kauniisti ja ottaa lahjan vastaan.

Reiluuden käytännöllisyys tekee siitä lapsen mielessä teoreettisempaa ja jäykempää oikeudenmukaisuutta helpommin ymmärrettävän hyveen. Reiluuden merkitys korostuu lasten maailmassa ehkä myös siksi, että lapselle yksittäiset tilanteet ja niiden toteutuminen kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla ovat tärkeämpiä kuin toimiminen suurten, mahdollisimman moniin erilaisiin tapauksiin sovellettavissa olevien periaatteiden mukaan. Siksi lasten on myös helpompi ja luontevampi kokea jonkin asian olevan epäreilua kuin epäoikeudenmukaista. Edellisen perusteltuun toteamiseen riittää tunne siitä, että kaikki ei nyt mennyt hyvin ja oikein, kun taas jälkimmäisen väitteen esittäessään joutuu varautumaan asian pitkään ja periaatteelliseen selvittelyyn.

Oli kyse sitten epäreiluudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta, kokemus olisi aina otettava vakavasti eikä sitä saisi sivuuttaa pelkällä olankohautuksella. Ja juuri tämä on se, mikä johtajaylilääkäri Petäjän sinänsä osuvassa ja ytimekkäässä lausahduksessa – toki asiayhteydestään irrotettuna ja toimittajan mahdollisesti muokkaamana – tökkii. Kyllä, vaaralliselta tartuntataudilta suojauduttaessa on joskus tehtävä ratkaisuja, jotka on vain pakko tehdä, mutta kaikessa on silti aina kyse myös joko reiluudesta tai sen puutteesta. Epäreiluuden kokemus on syytä ottaa asiallisesti huomioon ja tunnustaa siten reiluuden arvo ja merkitys kaikessa inhimillisessä toiminnassa.

Reiluus ei ole pelkkä ylimääräinen bonus ja ylellisyys, johon on varaa vain hyvinä aikoina ja helpoissa tilanteissa. Sen arvo päinvastoin vain korostuu silloin, kun elämä on muuten raskasta ja vaikeaa. Jos vaikeassa pandemiatilanteessa onnistutaan tekemään ikäviä mutta reilulta tuntuvia ratkaisuja, ratkaisujen ikävyys on helpompi sulattaa. Jos taas ikävät ratkaisut tuntuvat paitsi ikäviltä myös epäreiluilta, asia on ainakin syytä valittaen todeta.