Tehdä välttämättömyydestä hyve. Tämä ei kuulosta oikealta. Hyveitä ei ensinnäkään tehdä, ne ovat. Jostakin ominaisuudesta, jota ei normaalisti pidettäisi hyveenä, voi kyllä jossakin tilanteessa tulla sellainen, kuten tottelevaisuudesta poikkeusajan alkaessa. Mutta tällöinkin kyse on siitä, että tilanteen muuttuessa tietty ominaisuus osoittautuu hyveeksi, ei siitä, että kyseisestä asiasta tehtäisiin hyve.
Välttämättömyyden tekemisellä hyveeksi tarkoitetaan jonkin sellaisen toimenpiteen, jolle ei ole vaihtoehtoa, esittämistä hyvänä ja itsessään toteuttamisen arvoisena. Kyse on siis sumutuksesta. Sen sijaan, että sanottaisiin suoraan tilanteen olevan sellainen kuin se on, että tämä ei nyt ole hyvä juttu mutta meillä ei vain näytä olevan muita mahdollisuuksia, yritetään huijata ihmiset tyytyväisiksi puhumalla musta – tai tässä tapauksessa ehkä harmaa – valkoiseksi.
Se, että jokin asia on välttämätön, ei vielä riitä tekemään siitä hyvää. Sotaan on joskus vain mentävä. Konkurssi on edessä silloin, kun muita vaihtoehtoja ei ole. Koulussa oli pakko juosta Cooperin testi. Välttämättömiä asioita kaikki, mutta voi sitä, joka menee väittämään niitä hyviksi! Myllynkivi kaulaan ja meren syvyyksiin!
Sen sijaan toisin päin fraasi kyllä toimii. Hyveet ovat välttämättömiä, ja jokin hyve joskus jossain tilanteessa vielä tavallistakin välttämättömämpi.
Hyveitä tarvitaan aina mutta erityisesti silloin, kun eletään vaikeita aikoja. Tämä on nähty myös tänä keväänä. Ilman vastuullisuutta ja huolellisuutta, avuliaisuutta ja myötätuntoisuutta, joukkuehenkisyyttä ja solidaarisuutta, rohkeutta ja toiveikkuutta ja myös sitä hyveeksi outoa tottelevaisuutta emme olisi nyt likikään niin hyvässä pisteessä kuin olemme. Kaikkia näitä ja monia muita tarvitaan yhtä lailla myös jatkossa, mutta mitä pidempään poikkeusaikoja eletään, sitä selvemmin yksi hyve nousee ylemmäs muita. Tai oikeammin, sitä suuremmassa määrin kaikki muut toimivat ja toteutuvat yhden hyveen varassa.
Alussa kaikki tuntuu pelottavalta ja ahdistavalta mutta myös kiinnostavalta. Kriisi on aina mahdollisuus johonkin uuteen ja ennen kokemattomaan. Olla fyysisesti kauempana mutta henkisesti lähempänä, auttaa naapurin mummoa kauppa-asioissa, soittaa vuosien hiljaiselon jälkeen vanhalle ystävälle ja kysellä kuulumisia on kaikki outoa ja epätavallista ja siksi jännittävää.
Ajan myötä uutuudenviehätys katoaa, jännitys haihtuu ja into hiipuu. Tilalle hiipivät vääjäämättä väsymys, lamaannus ja toivottomuus. Tässä tilanteessa tarvitaan sitä, mikä nostaa ihmisen taas jaloilleen ja panee jaksamaan, sillä vaihtoehtoa ei ole. Sinnikkyyden hyveestä on tullut välttämättömyys.
Sinnikkyyden ei tarvitse tarkoittaa sitä, että pitää vain jaksaa ja jaksaa, laahustaa eteenpäin selkä kyyryssä, hartiat lysyssä ja hammasta purren. Sinnikkyys on parhaimmillaan silloin, kun se ei tee elämästä synkkää ja itsestään suurta numeroa, vaan antaa muiden hyveiden loistaa – huumorin kukkia, avuliaisuuden kukoistaa ja toiveikkuuden tuoda valoa synkkyyden keskelle.
Sinnikkyydestä puuttuu ja kuuluukin puuttua kaikki seksikkyys. Se ei loista lööpeissä eikä kaipaa tulla ylistetyksi juhlapuheissa. Se on tavallisten maan hiljaisten hyve. Niiden, jotka puurtavat päivästä päivään ja hoitavat oman osuutensa, tuli mitä tuli. Niiden todellisten sankareiden.
Muuten, fraasi välttämättömyyden tekemisestä hyveeksi esiintyy kirjallisuudessa tiettävästi ensimmäisen kerran Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoissa. William Shakespeare poimi sen näytelmäänsä Kaksi nuorta veronalaista.
Tästä viisaudesta saamme siis kiittää englantilaisia – sitä kansaa, jonka mielestä autoa on ihan pakko ajaa väärällä puolen tietä ja joka vastoin kaikkea järkeä halusi ehdoin tahdoin ulos Euroopan unionista. Mutta jonka pääministeri sentään sinnitteli hengissä läpi koronan ja pääsee vielä seitsemänkymppisenä testaamaan sinnikkyyttään murrosikäisen isänä.