Joskus tuntuu mukavalta mietiskellä niitä näitä ja puuhailla sitä sun tätä, aloittaa ensin yksi homma ja vaihtaa sitten sujuvasti toiseen ihan vain sen mukaan, mitä sattuu mieleen juolahtamaan. Lomamatkalla vieraassa kaupungissa on hauskaa vain kuljeksia ympäriinsä – varsinkin jos hallitsee sen verran paikallista kieltä, että osaa lopullisesti eksyttyään kysyä tietä.
Mutta jos pitää oikeasti saada aikaan jotakin pätevää ja täyspäistä, tekemiset on viisainta suunnitella hyvin ja huolella ennen kuin ryhtyy tositoimiin.
Suunnittelemiselle on oma tärkeä sijansa, olipa tehtävä toimenpide millainen hyvänsä. Itsestään selvää on, että vaativa kirurginen toimenpide tai vaarallinen pelastusoperaatio on suunniteltava etukäteen viimeistä piirtoa myöten. Mutta ei romaanin kirjoittamisestakaan tule mitään ilman selkeää suunnitelmaa. Ellei sitten välttämättä halua kulkea umpikujasta toiseen ja käyttää kirjoitustyöhön vuosikymmeniä.
Työelämässä suunnittelevuus hyveenä näyttäisi käyneen vuosi vuodelta aina vain tärkeämmäksi. Alati vahvistuva tehokkuuden vaatimus edellyttää sitä, että kaikki mitä tehdään, on ensin riittävän hyvin suunniteltu. Lepsusta suunnittelusta johtuviin harha-askeliin, sivupolkuihin ja suoranaisiin virheisiin ei yksinkertaisesti ole varaa.
Myös itseohjautuvuuden korostuminen nostaa suunnittelevuuden hyveen aivan erityiseen arvoon. Niitä töitä, joissa yhdet suunnittelevat ja toiset toteuttavat, on aina vain vähemmän. Jos haluaa olla hyvä työssään, täytyy kyetä itse suunnittelemaan omat työnsä ja tekemisensä. Paljon puhutussa itsensä johtamisessa on olennaisesti kyse juuri tästä.
On silti hyvä muistaa, että useimmilla asioilla on rajansa. Suunnittelevuus noudattaa hyveenä vanhaa aristoteelista kaavaa, jonka mukaan liika on todellakin liikaa siinä missä liian vähän selkeästi liian vähän. Hyveellinen tapa viljellä suunnittelevuutta omassa toiminnassaan löytyy jostakin näiden ääripäiden väliltä.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen suunnitelman jääräpäinen toteuttaminen ei välttämättä ole hyveellistä. Ei siinä mitään, jos suunnittelen kirjoittavani Lykeionin verkkosivuille yhdentoista vuoden aikana 121 blogikirjoitusta yhtä monesta hyveestä ja julkaisevani uuden tekstin joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona heinäkuuta lukuun ottamatta. Mutta jos en osaa lopettaa siinä vaiheessa, kun ennenaikainen dementia tai kuolema iskee, suunnittelevuuden hyve on muuttunut pakkomielteisyyden paheeksi.