Hyve kalskahtaa monen korvissa kovin vanhanaikaiselta, ja sitähän se kieltämättä onkin, monessakin mielessä. Itse sanalla on ikää jo pitkälle toistasataa vuotta. Elias Lönnrot sen keksi tiettävästi joskus 1850-luvulla. Asiana hyve on vielä paljon vanhempi, hyveiden voi jossain mielessä sanoa olleen olemassa jo kauan ennen ihmiskunnan syntyä. Lisäksi hyveiden on pitkään ajateltu kuuluvan vain jonnekin vanhaan maailmaan ja entisiin aikoihin, jos kohta tämä väärinkäsitys on onneksi nopeaan tahtiin katoamassa.
Jos hyve kuulostaa vanhanaikaiselta, jotkin yksittäiset hyveet ne vasta vanhanaikaisilta kuulostavatkin. Suurisieluisuus kuuluu eittämättä tähän ryhmään. Ei kuitenkaan pidä luottaa liiaksi ensivaikutelmaan.
Aristoteles jakaa Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 3. luvussa ihmiset neljään ryhmään sen mukaan, millaisina ihmiset itseään pitävät ja millaisia he ovat. Se, joka pitää itseään suurten asioiden arvoisena olematta sitä, on tyhmänylpeä ja houkka. Se taas, joka pitää itseään vähempiarvoisena kuin mitä hän on, on pienisieluinen. Se, joka on vähäarvoinen ja pitää itseään sellaisena, on vaatimaton. Mutta se, joka pitää itseään suurten asioiden arvoisena ja on sitä, on suurisieluinen.
Kuten arvata saattaa, tyhmänylpeys ja pienisieluisuus ovat paheita, joskaan eivät Aristoteleen mukaan kovin pahoja sellaisia. Tyhmänylpeän ja pienisieluisen virhe on siinä, että heidän itsetuntemuksensa pettää ja heillä on tämän vuoksi vääränlainen käsitys omasta itsestään. Ongelma on kuitenkin lähinnä heidän omansa: kumpikaan ei paheellaan aiheuta vahinkoa muille kuin itselleen.
Vaatimaton on sinänsä oikeassa itsensä suhteen, mutta Aristoteles ei tästä huolimatta halua korottaa vaatimattomuutta hyveiden joukkoon, sillä vaatimattomuudesta puuttuu hänen mukaansa suuruus. Pienet voivat olla sieviä, kuten Aristoteles sanoo, ja heillä voi olla säännölliset piirteet, mutta vain suuret ovat komeita. Siksi ainoastaan suurisieluisuus täyttää hänen mukaansa hyveen kriteerit.
Suurisieluisen ihmisen on oltava ihmisenä suuri, sillä vain parhaat meistä voivat olla suurimpien asioiden arvoisia. Tämä tarkoittaa sitä, että suurisieluisella on oltava hallussaan kaikki hyveet. Ellei näin ole, hänen suurisieluisuutensa paljastuu ennemmin tai myöhemmin tyhmänylpeydeksi. Kuten Aristoteles toteaa, suurisieluisuus näyttää olevan eräänlainen hyveiden kruunu, sillä se tekee muut hyveet suuremmiksi eikä sitä ole ilman niitä.
Aristoteleen mukaan suurisieluinen ei tavoittele sitä, minkä perässä kaikki muut juoksevat. Hän omistaa mieluummin kauniita ja hyödyttömiä asioita kuin hyödyllisiä ja voittoja tuottavia. Hän on hidas innostumaan ja hän välittää enemmän totuudesta kuin siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Hän ei muistele kärsimäänsä pahaa, loukkausten hän antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jälkiä jättämättä. Hän ei pidä tärkeänä sitä, että häntä kiitetään, eikä hän puhu pahaa ihmisistä, ei edes vihollisistaan.
Suurisieluisuus on ennen kaikkea johtajien hyve. Ei sillä, että kaikkien suurisieluisten välttämättä tarvitsisi olla johtajia, sillä toki myös muut kuin johtavassa asemassa olevat saisivat kernaasti loistaa hyveissään. Mutta kaikkien johtajien soisi enemmän kuin mielellään olevan suurisieluisia, sillä johtajan jos kenen olisi hyvä olla ihmisenä suuri. Muussa tapauksessa hän ei ole tehtävänsä arvoinen.
Koskee myös tulevaa tasavallan presidenttiä.