hyve

Lojaalisuudesta

kirjoittaja

Hyve on luonteenpiirre tai ominaisuus, joka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan tuottaa hyvää niin ihmiselle itselleen, ympäröivälle yhteisölle kuin koko toimintaympäristölle. Toiminta taas on hyveellistä silloin, kun sitä toteuttaa hyveellinen ihminen luonteensa mukaisesti, omasta tahdostaan ja valinnastaan ja tietäen, mitä on tekemässä. Toiminta ei siis ole ollut hyveellistä silloin, kun sinänsä hyvä teko on tehty sattumalta, vahingossa tai hetken mielijohteesta, pakotettuna tai painostuksen alla tai vailla harmainta aavistustakaan siitä, mitä oikein on tullut tehdyksi.

Olennaista on myös huomata, millaisilla asioilla ei hyveen mukaisessa toiminnassa ole eikä missään tapauksessa pidäkään olla minkäänlaista merkitystä. Yksi näistä seikoista on se, kenelle tai ketä varten hyvä teko tehdään.

Hyveellisessä toiminnassa liikkeelle panevana voimana ja ainoana vaikuttavana tekijänä on teon tekijän hyveellinen luonne. Ystävällinen ihminen ei ole ystävällinen ainoastaan niille, joista hän pitää tai jotka ovat itse ystävällisiä, vaan aivan kaikille, joiden kanssa sattuu olemaan tekemisissä. Avulias ihminen auttaa jokaista avun tarvitsijaa, oli tämä sitten ystävä, vihamies tai jotakin siltä väliltä. Hyveellisellä tavalla reilu on reilu myös niille, jotka toimivat itse kaikkea muuta kuin reilusti.

Sen sijaan, että hyveellinen ihminen välttäisi tekemästä hyvää niille, jotka eivät selvästikään ole hyveellisiä, hän päinvastoin pitää visusti huolen siitä, että erityisesti juuri näiden ihmisten kohdalla hänen toimintansa täyttää hyveellisyyden tiukimmatkin vaatimukset. Näin siksi, että hyvää tekemällä voi aina toivoa myös muuttavansa ympärillä olevien toimintaa parempaan suuntaan. Hyvällä on taipumus tarttua siinä missä haukotuksella tai flunssallakin.

On kuitenkin yksi hyve, joka muodostaa tässä suhteessa poikkeuksen.

Lojaalisuus on hyve, jonka status hyveenä riippuu täysin siitä, kenelle tai mille lojaalisuutta osoitetaan. Lojaalisuus sitä kohtaan, jolla on oikeus puolellaan, joka puolustaa heikkoja ja sorrettuja, joka joutuu kärsimään oikeamielisistä periaatteistaan tai joka pyrkii kaikessa toimimaan hyvin ja oikein, on mitä suurimmassa määrin hyveellistä. Lojaalisuus pienempiä kiusaavaa luokkatoveria, rasistisia mielipiteitä viljelevää kaveripiiriä, moraalittomasti toimivaa työnantajaa tai vastuuttomasti toimivaa ministeriä kohtaan ei sitä missään tilanteessa ole.

Sen, että konnien, roistojen ja muiden huonojen ihmisten asemaa ei kenenkään hyvään pyrkivän ihmisen pidä lojaalisuudellaan pönkittää, luulisi olevan itsestään selvää. Siksi onkin hämmentävää, miten hyvästä syystä lojaalisuutensa pois vetäneisiin ihmisiin on ollut tapana suhtautua. Heitä on suljettu yhteisön ulkopuolelle ja leimattu vasikoiksi, kantelupukeiksi ja oman pesän likaajiksi. Ikään kuin jo valmiiksi saastainen pesä likaantuisi enää yhtään enempää siitä, että sen saastaisuus tehdään kaikille näkyväksi.

EU:n Suomenkin lainsäädäntöön vuoden 2023 alusta alkaen pakottama whistleblower-käytäntö on selkeä askel siihen suuntaan, että lojaalisuutta ei enää kaikissa tilanteissa pidetä hyveen mukaisena toimintana. Surullista on, että whistleblower-lain perimmäinen tarkoitus on laittomuuksista ja väärinkäytöksistä ilmoittavan henkilön suojeleminen. Yhteiskunnassa, jossa hyvin ja oikein toimiva ihminen tarvitsee toimintansa vuoksi erityistä lain suojaa, on jotakin pahasti vialla.

Lujuudesta

kirjoittaja

Antiikin filosofit ymmärsivät hyveen kohtuullisen laajasti. Heidän ajattelussaan hyveet olivat ne ominaisuudet, jotka tekevät oliosta omassa lajissaan hyvän. Oliolla he tarkoittivat näin sanoessaan jokseenkin kaikkea, mikä oli olemassa ja millä oli jokin tehtävä, ei ainoastaan ihmisiä tai edes kaikkia eläviä luontokappaleita. Niinpä Aristoteleen mukaan esimerkiksi veitsen tehtävänä oli leikkaaminen ja veitsen hyveinä näin ollen kaikki ne ominaisuudet, jotka tekivät veitsestä tähän tarkoitukseen hyvän työkalun. Kuten esimerkiksi terävyys.

Lujuuden voi hyvin laskea kuuluvaksi samaan sarjaan terävyyden kanssa. Monenkin asian, aineen ja tavaran käyttökelpoisuus perustuu ennen kaikkea niiden lujuuteen. Heikolla teräksellä ja höttöisellä betonilla ei tee mitään. Niistä rakennetut sillat ja talot tapaavat romahtaa omia aikojaan. Farkkukankaan paras ominaisuus on lujuus, jonka ansiosta siitä tehdyt housut kestävät kovaakin käyttöä. Eikä pienimmästäkin venytyksestä katkeavalla kuminauhalla tee mitään.

Lujuus on kuitenkin myös inhimillinen ominaisuus. Luja ihminen on sellainen, joka pitää pintansa tiukassakin paikassa murtumatta tai taipumatta. Hän on lahjomaton, eivätkä häneen tehoa uhkailu tai kiristäminenkään. Tällaisia ihmisiä tarvitaan, kun on olemassa periaatteita, joista ei voida tinkiä, tai heikompia, joita on puolustettava oman turpiin saamisen uhallakin.

Työelämässä lujuus on ominaisuus, jota soisi löytyvän erityisesti johtavissa asemissa olevilta. Ei sillä, että lujuus kuuluisi johtamisen hyveiden joukossa mitenkään niihin jokapäiväisimpiin. Johtajan arjessa sellaiset hyveet kuin oikeudenmukaisuus, luottavaisuus, arvostavuus ja keskustelevuus ovat toivon mukaan paljon lujuutta kovemmassa käytössä. Jos kaikki menee hyvin, lujuutta ei tarvitse koskaan edes osoittaa. Mutta jos lujuutta jonain päivänä tarvitaan, sitä on syytä löytyä, tai kaikki on menetetty.

Johtamisen hyveenä lujuus on pahan päivän hyve. Sille on käyttöä silloin, kun vastuu pitää vaikeassa tilanteessa kantaa, maksoi mitä maksoi. Sitä tarvitsee perheyrityksen toimitusjohtaja, joka joutuu ampumaan alas omistajien kylläkin liiketaloudellisesti järkevän mutta eettisesti enemmän kuin arveluttavan ja juridisesti vähintäänkin kyseenalaisen suunnitelman. Ja sitä tarvitsee pääministeri, jonka toisen hallituspuolueen kansanedustajat tekevät naurunalaiseksi vinoilemalla avoimesti hänen sanomisilleen. Ellei toimitusjohtaja tällaisessa tapauksessa valitse mukautumisen sijaan eroamista ja pääministeri tyhjien puheiden sijaan kaada hallitusta, he ansaitsevat kohtalonsa.

Monien muiden hyveiden tavoin lujuuskin tarvitsee hyveen tavalla toimiakseen rinnalleen tukun toisia hyveitä. Periaatteiden takana on syytä lujana seistä vain siinä tapauksessa, että periaatteet ovat oikeasti sen arvoisia. Periaatteita, jotka eivät kestä asiallista kritiikkiä, ei ole syytä alun alkaenkaan saati katkeraan loppuun saakka puolustaa. Hyveellistä lujuutta ei edusta se poliitikko, joka ei suostu peruuttamaan rasistisia puheitaan ja pyytämään niitä anteeksi, kuten ei myöskään se puoluejohtaja, joka omiensa kunniattomia puheita puolustamalla osoittaa itse jakavansa samat alhaiset ajatukset ja mielipiteet.

Lujuus on parhaiden hyve. Muiden kohdalla se tulee vain alleviivanneeksi heidän heikkouksiaan.

Välittävyydestä

kirjoittaja

Suomen kieli toimii joskus aika hauskasti. Lause ”välittävyys on johdon hyve” voidaan tulkita kahdella aivan erilaisella tavalla, joista toinen liittyy sähkötekniikkaan ja toinen yritysetiikkaan. Antiikin filosofit olisivat pitäneet myös edellistä tulkintaa täysin luonnollisena. Heidän ajattelussaan hyveet kuuluivat paitsi elävien myös niiden elottomien olioiden maailmaan, joilla oli jokin tehtävä. Esimerkiksi veitsen hyveenä oli leikata, joten veitsen hyveenä oli terävyys. Jos antiikin Ateena olisi kytketty sähköverkkoon, välittävyyttä olisi ilman muuta pidetty johtimien ja kaapeleiden toiminnan kannalta välttämättömänä hyveenä.

Nykyihmiselle välittävyys on ennen kaikkea ihmisen hyve. Kreikan kielen sana arete, jolla Platonin ja Aristoteleen maailmassa saatettiin viitata yhtä hyvin ihmisiin, eläimiin kuin kaikenlaisiin tarvekaluihin, käännettäisiin viimemainittujen tapauksessa nykyään ennemminkin erinomaisuudeksi kuin hyveeksi. Elias Lönnrotin keksimä hyve toimii ennen kaikkea etiikan ja moraalifilosofian terminä ja kuuluu sellaisena ihmisten maailmaan.

Kielitoimiston sanakirja antaa verbille välittää useita erilaisia merkityksiä. Näistä välittävyyteen hyveenä liittyy ennen kaikkea merkitys pitää jkta t. jtak tärkeänä, merkitsevänä, läheisenä tms. Hyveellisellä tavalla välittävälle ihmiselle kaikki ei ole yhdentekevää.

Useiden hyveinä pidettyjen ominaisuuksien tapauksessa hyveellisyyden kannalta ratkaisevaa on se, millä tavoin ja missä määrin ihminen viljelee kyseistä ominaisuutta omassa toiminnassaan. Suvaitsevaisuus ja huumorintajuisuus ovat esimerkkejä hyveistä, jotka noudattavat Aristoteleen aikanaan muotoilemaa keskivälisyyden periaatetta. Ne, jotka suvaitsevat liikaa tai liian vähän, eivät ole hyveellisiä, eivät myöskään ne, jotka lyövät kaiken leikiksi tai eivät päinvastoin ymmärrä huumoria ollenkaan.

Välittävyys ei kuulu niiden ominaisuuksien joukkoon, joissa hyve löytyy kahden ääripäissä sijaitsevan paheen välistä. Välittävyyden hyveellisyyden kannalta olennaista ei ole niinkään se, välittääkö jostakin liikaa tai liian vähän, vaan se, mistä ylipäätään välittää.

Hyveellisellä tavalla välittävä ihminen välittää niistä asioista, jotka ovat välittämisen arvoisia, ennen kaikkea siis niistä, jotka ovat itsessään hyviä ja arvokkaita: toisista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan ja tunteistaan, eläimistä, luonnosta ja ympäristöstä. Asioiden painoarvoa punnitessaan hän osaa erottaa toisistaan arvot ja välineet ja asettaa edelliset jälkimäisten edelle. Rahaa ja omaa arvovaltaa tärkeämpiä hänelle ovat totuus, oikeus, vapaus, turvallisuus, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.

Välittävyys kuuluu hyveenä meille kaikille, mutta kuten tämän kirjoituksen alussa todettiin, erityisesti sen voidaan ajatella olevan johdon hyve. Sitä soisi löytyvän ennen kaikkea niiltä, jotka tekevät päätöksiä myös muiden kuin omasta puolestaan ja joilla on valtaa vaikuttaa toisten ihmisten elämään. Jos päättäjät eivät osaa asettua alamaistensa asemaan ja jaksa välittää heidän hyvästään, he saavat aikaan pahaa jälkeä.

On selvää, että suurten kokonaisuuksien johtajilla on vastuu suurista asioista, yrityksen johdolla yrityksen ja ministereillä koko yhteiskunnan toiminnasta. Mutta toimitusjohtaja, joka ajattelee vain yrityksen tuloksen maksimoimista, on huono johtaja, ja ministeri, joka ei löydä itsestään myötätuntoa heikossa asemassa olevia kohtaan, on kelvoton ministeri.

Armollisuudesta

kirjoittaja

Toisena pääsiäispäivänä 21.4.2025 maailma muuttui piirun verran armottomammaksi. Paavi Franciscuksen kuollessa ajasta iäisyyteen siirtyi mies, joka oli sekä ihmisenä että tähänastisten kollegoidensa joukossa keskimääräistä armollisempi tapaus.

Katolinen kirkko ja erityisesti sen ylin johto ei ole se paikka, josta armollisuuden hyvettä olisi totuttu etsimään ja löytämään. Franciscuksen edeltäjät Johannes Paavali I ja Benedictus XVI olivat niin opillisissa kuin moraalisissa kysymyksiä jyrkkiä vallankäyttäjiä. Jopa heidän kannattajansa ja ihailijansa luultavasti kiittäisivät heitä ennemmin monesta muusta hyvänä pitämästään ominaisuudesta kuin juuri armollisuudesta.

Ainakin näin luterilaisittain ajatellen katolinen kirkko on helppo nähdä hierarkkisena järjestelmänä, jossa instituutio ja sen säännöt ja periaatteet ovat aina pientä ihmistä tärkeämpiä. Armo toimii juuri toisin päin. Se ei kumoa instituutiota sääntöineen ja periaatteineen, mutta ei tuomitse ihmistä, joka ei ole elänyt ja toiminut niiden mukaan. Juuri näin Franciscus monessa asiassa toimi.

Hyveenä armollisuuden voi ajatella jakautuvan kahdeksi. Se on yhtäältä hyväksyvyyttä, sitä että ihmisen ei tarvitse yltää täydellisyyteen riittääkseen, vaan hän kelpaa sellaisena kuin on, kaikkine vikoineen, puutteineen ja heikkouksineen. Ja toisaalta armollisuus on anteeksiantavuutta, sitä että virheen tehneen ei tarvitse jäädä jumiin syyllisyydentunteeseensa eikä kärsineen osapuolen kaunaansa ja katkeruuteensa.

Jostakin syystä armollisuus näyttää usein esiintyvän yhdessä kahden muun hyveen, huumorintajuisuuden ja nöyryyden kanssa. Parhaimmillaan nämä kaksi yhdistyvät lempeäksi itseironiaksi ihmisessä, joka on tarpeeksi suuri kyetäkseen tekemään itsestään pienen. Tällaisia ihmisiä ovat viimeaikaisten paavien joukossa olleet Franciscus ja vuosina 1958–1963 virkaa hoitanut Johannes XXIII.

Armo kuuluu kristillisen uskon ja ajattelun keskeisimpiin elementteihin. Armollisuus ei tästä huolimatta näytä olevan keskimääräistä yleisempi hyve kristityiksi itsensä kokevien joukossa – puhumattakaan siitä, että kristityillä olisi armollisuuteen jonkinlainen monopoli. Pikemminkin kristittyjen ja armollisuuden suhdetta näyttää leimaavan jonkinlainen siitä-puhe-mistä-puute-asetelma. Kyse saattaa tietysti olla siitä, että kristittyjen armollisuuteen kohdistuu keskimääräistä suurempia odotuksia, mutta odotusten oikeutusta on toisaalta vaikea kiistää. Siihen nähden, että kirkko on saarnannut armosta jo kahden vuosituhannen ajan, armollisuus näyttelee kirkollisessa todellisuudessa edelleen surullisen pientä osaa.

Armollisuudelle olisi tässä maailmanajassa suuri tilaus ja tarve. Elämä on muuttunut vuosien mittaan aina vain kovemmaksi, ja erityisesti nuoret tuntevat itseensä sekä ulkoa että sisältäpäin kohdistetut vaatimukset nahoissaan. Ei ihme, että Franciscus oli rakastetuin paavi yli kuuteen vuosikymmeneen, eikä ainoastaan katolisessa vaan koko maailmassa.

Armollisuus on kuitenkin hyve, jonka toteuttamista ei voi jättää vain yhden Roomassa asuvan vanhan miehen tehtäväksi. Armo on kuin nuotion lämpö: se lämmittää sitä enemmän, mitä lähempänä lämmön lähdettä saat olla. Siksi armollisuutta soisi löytyvän meistä kaikesta. Mitä varauksettomammin itseämme ja toisiamme armahdamme, sitä parempi.