hyve

Solidaarisuudesta

kirjoittaja

Elämme outoja aikoja. Maailma rakoilee ja aatteet pettävät. Ystäviin ei voi enää luottaa, kumppanit kääntävät selän, hyvät vaihtavat leiriä ja liittyvät pahoihin. Kaikki on yhtä sosiaalista mediaa.

Jos joskus niin nyt olisi tarvetta ja tilausta solidaarisuuden hyveelle. Solidaarisuudella tarkoitetaan yhteisvastuullisuutta, yhteenkuuluvuutta ja yhteisyyttä. Sen nykyinen käyttö juontaa juurensa roomalaisesta oikeudesta, jossa termi in solidum viittasi lainan yhteisvastuullisuuteen. Modernin yhteiskunnallisen merkityksensä se sai Ranskan vallankumouksen myötä, työväenliikkeen hellimäksi ihanteeksi ja iskulauseeksi se nousi 1800-luvulla. Ryvetyttyään aikansa neuvostopropagandan keskeisenä käsitteenä se nousi toistaiseksi viimeiseen loistoonsa Gdanskissa vuonna 1980 perustetun riippumattoman ammattiliiton nimenä.

Solidaarisuus on yhteisöllinen hyve sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen ainoana edellytyksenä on samaan joukkoon kuuluminen. Ei ole väliä, millainen olet, kunhan olet yksi meistä. Kaverille ei käännetä selkää, ketään ei jätetä yksin. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Yhteisöllisenä hyveenä solidaarisuus on tietyssä mielessä luotettavuuden vastinpari. Siinä, missä yhteisöllä on lupa vaatia jokaiselta jäseneltään luotettavuutta, joukkoon kuuluvalla on oikeus odottaa yhteisöltään solidaarisuutta. Yhteisö, joka hädän hetkellä hylkää jäsenensä ja jättää tämän oman onnensa nojaan, ei toimi hyveellisellä tavalla.

Lääkkeillä tapaa olla omat sivuvaikutuksensa. Solidaarisuuden sivuvaikutuksena on entistä korkeampien raja-aitojen vetäminen ihmisten ja kansojen välille. Vanha, jo Aristoteleen tunnustama totuus on, että yhteinen vihollinen yhdistää. Historia tuntee lukemattomia esimerkkejä siitä, miten sota synnyttää toinen toistaan mahdottomampia liittoja. Ilman Hitlerin Saksaa Churchillin Britannialla ja Stalinin Neuvostoliitolla tuskin olisi ollut mitään tekemistä keskenään, sen enempää kuin CIA:lla ja Osama bin Ladenilla ilman Afganistanin neuvostomiehitystä.

Yhteisen vihollisen edessä syntynyttä solidaarisuutta on helppo ymmärtää. Moraalisesti vaikeampi asia on solidaarisuuden itsensä aikaansaama vastakkainasettelu – se ulkopuolisuus tai jopa vihollisuus, joka syntyy yhteisön sisäisen solidaarisuuden kääntöpuolena. Tämän ovat omissa nahoissaan karvaasti kokeneet muiden muassa ne lukemattomat afrikkalaiset, jotka ovat pyrkineet Eurooppaan paremman elämän toivossa ja joista viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kymmenet tuhannet ovat hukkuneet Välimereen. Siitä huolimatta, että Euroopan unionin alkuperäinen tarkoitus oli aivan toinen, muualta tulevien pakolaisten ja siirtolaisten silmissä siitä on tullut piikkilanka-aitojen ja korkeiden muurien sulkema paratiisi, jonne heillä ei ole pääsyä.

Solidaarisuuden sivuvaikutukset eivät tee tyhjäksi sen arvoa ja merkitystä. Ne edustavat solidaarisuuteen liittyviä riskejä, jotka on syytä tiedostaa ja joiden suhteen on hyvä olla varuillaan. Mutta ne eivät ole syy solidaarisuuden hylkäämiseen.

Paras suoja solidaarisuuden ei-toivottuja sivuvaikutuksia vastaan on solidaarisuuden ymmärtäminen osana yhteisön yleistä hyveellisyyttä. Hyveellisyyteen kuuluu olennaisesti ajatus hyveiden ykseydestä ja kaikkien hyveiden muodostamasta kokonaisuudesta. Yksikään hyve puhtaaksi viljeltynä, äärimmilleen vietynä ja muiden yläpuolelle korotettuna ei johda hyvään ja oikeaan lopputulokseen. Todellinen hyveellisyys syntyy vasta hyveiden tasapainosta.

Solidaarisuuden aiheuttama ulossulkeminen on ehkäistävissä muiden hyveiden avulla. Oikeamielinen ja hyväksyvä solidaarisuus ylittää arjen yhteisöjen rajat ja auttaa pitämään mielessä, että viime kädessä me kaikki olemme osa yhtä suurta koko ihmiskunnan laajuista yhteisöä. Oikeudenmukaisuuteen ja totuudellisuuteen liittynyt solidaarisuus puolestaan ei voi koskaan unohtaa, että jokaisella yksilöllä on oma luovuttamaton ihmisarvonsa.

Innovatiivisuudesta

kirjoittaja

Tuoreen selvityksen mukaan Helsingin pörssiin listautuneiden yritysten verkkosivuillaan ilmoittamista arvoista 52 % on todellisuudessa hyveitä ja 39 % lähinnä talouteen, kilpailukykyyn ja menestykseen liittyviä välineitä. Loput 9 % ovatkin sitten ihan oikeasti arvoja.

Ihmisten maailmassa on kahdenlaisia asioita, arvoja ja välineitä. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä. Välineet ovat asioita, joiden avulla saadaan aikaiseksi jotakin, mitä halutaan saada aikaan. Hyveet ovat välineiden alalaji. Ne tekevät kantajastaan hyvän joko ylipäätään ihmisenä tai jossakin tietyssä tehtävässä tai roolissa. Muista välineistä hyveet erottuvat sen perusteella, että niiden on määritelmän mukaan tuotettava hyvää sekä ihmiselle itselleen, ympäröivälle yhteisölle että koko toimintaympäristölle.

Pörssiyritysten arvoja koskevan selvityksen tulos ei anna kovin mairittelevaa kuvaa yritysten arvokeskusteluista. Samanlaisella osumaprosentilla ei tikanheitossa päästäisi jatkoon edes piirinmestaruuskisoihin tähtäävissä seuran sisäisissä alkukarsinnoissa. Arvojen merkityksestä yritystoiminnan pyörittämisessä taas kertoo paljon se, ettei arvopuheiden tolkuttomuus ole juuri yritysten menoa haitannut. Arvot näyttävätkin olevan yritykselle kuin yritykselle vain turhanaikainen koriste, jotka pitää olla vain sen vuoksi, että muillakin sellaiset on.

Innovatiivisuuden on arvokseen nimennyt neljä pörssiyritystä, ja mikäpä siinä, vaikka eihän innovatiivisuus tietenkään mikään arvo ole. Innovaatiot ovat välineitä, ja innovatiivisuus on se väline, jonka avulla innovaatioiksi kutsuttuja välineitä tuotetaan. Mutta pitääkö innovatiivisuus luokitella välineenä hyveeksi vai lokeroon ”muut välineet”?

Jos innovatiivisuus on hyve, se ei ainakaan kuulu varsinaisten hyveiden joukkoon, niiden, joita filosofit nimittäisivät ”hyveiksi ilman lisämääreitä”. Näiden hyveiden tehtävänä on tehdä ihmisistä ihmisinä hyviä, eikä innovatiivisuus toimi näin. Tuskin kenellekään tulisi mieleen sanoa, että ”siinä vasta oli hyvä ihminen, aina keksimässä ja kehittelemässä kaikenlaista”. Jos innovatiivisuus on hyve, se kuuluu enneminkin niihin hyveisiin, jotka tekevät ihmisistä hyviä jossakin tietyssä työhön liittyvässä tehtävässä tai roolissa.

Työn hyveenäkin innovatiivisuuden mahdollinen hyveellisyys on kiinni siitä, millaisia ovat sen tuottamat innovaatiot. Kuten sanottu, ollakseen hyve ominaisuuden on tuotettava hyvää ja pelkkää hyvää kaikille mahdollisille tahoille, jotka pääsevät kyseisen ominaisuuden ja sen vaikutusten kanssa tekemisiin. Ja tämä on aika kova vaatimus.

Innovatiivisuudesta on toki aina iloa ja hyötyä jollekulle, mutta millaisia ovat ne innovaatiot, joista seuraa pelkkää hyvää aivan kaikille? Tupakka, huumeet ja alkoholi ovat pois laskuista, samoin aseet, vaikka niitä käytettäisiin pelkästään puolustautumiseen. Internet, sosiaalinen media ja älylaitteet ovat saaneet aikaan paljon hyvää mutta myös paljon pahaa, joten niiden syntyyn johtanut innovatiivisuus ei käy hyveestä. Tekoäly on keksintönä vielä kovin nuori, mutta paljon pahaa silläkin on jo ehditty saada aikaan.

Innovatiivisuus näyttäisi olevan välineenä hyvinkin yleinen mutta hyveenä valitettavan harvinainen. Mutta ollaan optimisteja, lyödään siihen kuitenkin hyveen leima ja eletään toivossa, että tulevaisuuden työelämä tuottaa paljon oikeasti hyveellisiä innovaatioita. Niitä nimittäin tarvitaan.

Kuuliaisuudesta

kirjoittaja

Hyveet ovat osa kulttuuria, ja kulttuuri on jatkuvassa muutoksessa. Niinpä myös hyveet muuttuvat kaiken aikaa. Ne tulevat ja menevät, syntyvät, vakiintuvat, vanhenevat ja kuolevat pois.

Hyve ei tietenkään synny noin vain tyhjästä, eikä hyveen kuolema tarkoita kyseisen hyveen täydellistä katoamista inhimillisestä kulttuurista. Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka tekevät ihmisestä hyvän ihmisen. Kun hyve kuolee, se menettää statuksensa hyveenä, mutta jatkaa edelleen olemassaoloaan inhimillisenä ominaisuutena. Jos ymmärtää mennyttä maailmaa ja sen kulttuuria, saattaa tunnistaa jonkin ominaisuuden entiseksi hyveeksi, joka vanhoina aikoina tuotti haltijalleen kiitosta ja hyvää mainetta, muttei syystä tai toisesta enää sitä tee.

Hyveissä tapahtuvat muutokset ovat yleensä varsin hitaita. Lähes kaikkien niiden hyveiden, joihin tämän päivän lapset kasvatetaan, voi hyvinkin olettaa olevan hyveitä vielä sadan vuoden kuluttua, kun viimeisetkin nykylapsista ovat poistumassa kuvasta. Ja hyvä niin, sillä hyveissä kasvaminen vaatii runsaasti sekä aikaa että vaivaa. Olisi ikävää ja harmillista keski-iän koittaessa huomata suurimman osan kovalla työllä hankituista hyveistä lakanneen olemasta hyveitä ja muuttuneen joksikin aivan muuksi.

Yksi manan maille menneistä, ennen hyvinkin tärkeistä hyveistä on kuuliaisuus, jonka taakse jääneisiin loiston päiviin suomalaisen kansakoulukasvatuksen historiaa väitöskirjassaan tutkinut Leevi Launonen avaa kiinnostavan näkymän.

Kansakoululaitos alkoi Suomessa toimia 1860-luvulla. Suomalaisen kansakoulun isälle Uno Cygnaeukselle kuuliaisuus ei ollut ainoastaan yksi hyve muiden joukossa vaan kaikkien hyveiden äiti. Sen varaan rakentuivat kaikki muut lapsen kehityksen kannalta tärkeät hyveet. ”Kuuliaisuus vahvistaa tahtoa, luo lujan luonteen, synnyttää miehekästä mielialaa, toimintavoimaa, ja lupaa siten elämälle runsasta siunausta.”

Vanhassa kansakoulussa lapsia kasvatettiin kuuliaisuuteen vanhan kunnon joka-vitsaa-säästää-se-lastaan-vihaa-periaatteen hengessä. Jos ei kuuliaisuus juurtunut lapseen hyvällä, se juurrutettiin pahalla. Lapsi piti oman etunsa vuoksi alistaa ja hänen oma itsekäs tahtonsa määrätietoisesti murtaa. Ellei opettajan sanaa uskottu, otettiin kovempina keinoina käyttöön oppilaan eristäminen muista, jälki-istunto, häpeärangaistukset ja – mikäli mikään muu ei auttanut – ruumiillinen kuritus.

1900-luvulle tultaessa kasvattajien asenteet ja otteet vähitellen pehmenivät. Pakotetun kuuliaisuuden sijaan alettiin puhua vapaaehtoisesta kuuliaisuudesta, joka perustui kasvattajaa kohtaan tunnettuun rakkauteen ja kunnioitukseen. Kokonaan kuuliaisuus katosi koulukasvatuksen tavoitteista kuitenkin vasta sotien jälkeen.

Nykymaailmassa kuuliaisuus ei enää käy hyveestä, pikemminkin päinvastoin. Se tuo mieleen lähinnä systeemiä sokeasti tottelevat keskitysleirin vartijat tai johtajaansa joukkoitsemurhaan seuraavat lahkolaiset. Maailma kuitenkin muuttuu myös tästä eteenpäin, ja on mahdotonta sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siksi olisi virhe ajatella, etteikö kuuliaisuus voisi jossakin tilanteessa tehdä paluun hyveiden kirjoihin.

Toivoa kuitenkin sopii, että näin ei koskaan käy.

Kylmähermoisuudesta

kirjoittaja

Miten reagoit, kun kaikki näyttää menevän päin helvettiä? Lamaudutko täysin ja jäät odottamaan kohtalon vääjäämätöntä toteutumista? Pistätkö ranttaliksi periaatteella ihan sama, meneekö syteen vai saveen, kunhan ei jäädä tuleen makaamaan? Vai tarkkailetko ulkoisten tapahtumien lisäksi omia sisäisiä tuntemuksiasi ja teet ratkaisuja tarkkaan harkiten kirkkaan järjen varassa?

Toimintaelokuvat antavat hyviä esimerkkejä erilaisista tavoista toimia tiukassa tilanteessa. Samalla päähenkilöiden toiminta tiukassa tilanteessa usein ratkaisee, mihin alalajiin elokuva luontevimmin asettuu. Lamautuminen ja alistuminen ovat omiaan tekemään elokuvasta tragedian. Ranttaliksi paneminen taas heittää elokuvan helposti komedian puolelle. Ja ulkoiset tekijät ja omat tunteensa hallitseva sankari tekee elokuvasta oppitunnin kylmähermoisuuden hyveestä.

Kylmähermoisuutta tarvitaan silloin, kun tilanne käy uhkaavaksi – usein pyytämättä ja yleensä yllättäen. Kaksikaistaisella tiellä mäennyppylän takaa vastaan tulee kaksi autoa rinnakkain, sähköpostissa olevan liitteen avaaminen käynnistää kyberhyökkäyksen tai alkutalvinen teräsjää ei olekaan ihan niin teräksistä kuin olisi voinut kuvitella. Maailma on vaarallinen paikka, jossa mitä tahansa voi tapahtua koska vain. Mikään ennakoiminen ja varautuminen ei koskaan voi poistaa elämästä kaikkia mahdollisia riskitekijöitä.

Uhan ohella toinen tärkeä elementti kylmähermoisuutta vaativissa tilanteissa niin toimintaelokuvissa kuin usein oikeassa elämässäkin on aika tai oikeastaan sen puute, joko todellinen tai kuviteltu. Ratkaisut on tehtävä nopeasti, mieluiten heti, muussa tapauksessa on jo liian myöhäistä. Sillä, onko ajan puute totta vai pelkkää kuvitelmaa, ei oikeastaan ole väliä. Olennaista on se, kuinka tiukkaan tilanteeseen joutunut käytettävissään olevan ajan käyttää. Liian nopeasti toimiva on hätäilijä, liian hitaasti toimiva jahkailija. Kylmähermoinen on se, joka käyttää ratkaisun tekemiseen kaiken käytettävissä olevan ajan eikä yhtään enempää.

Toimintaelokuvissa katsojan tunteita saattaa sekoittaa käsikirjoittaja, joka jättää kertomatta sankarista ja hänen tilanteestaan jotakin olennaista. Toisin kuin katsoja arvaa, lamaantuneelta vaikuttava sankari saattaa vain kylmähermoisesti odottaa oikeaa hetkeä toimiakseen ja ranttaliksi paneva riehuja saattaakin toimia tarkasti harkitun suunnitelman mukaan. Myös oikeassa elämässä voi joskus olla vaikea vierestä katsoen tietää, onko naapurin toiminnassa kyse kylmähermoisuudesta vai jostakin muusta. Asia selviää usein vasta jälkikäteen, jos silloinkaan.

Pakkaa sekoittaa myös se, että aina kylmähermoisuuskaan ei riitä pelastamaan tilannetta. Joskus vain olosuhteet ovat sellaiset, ettei kylminkään hermojen hallinta ja viileinkään harkinta estä katastrofia tapahtumasta. Mutta aina kannattaa yrittää.

Parasta tietysti olisi, jos osaisimme rakentaa maailman, jossa kylmähermoisuudelle ei koskaan olisi käyttöä. Mutta mistäpä Yhdysvaltain perustuslakia kirjoittaneet maan isät olisivat yli kaksisataa vuotta sitten osanneet arvata puolen kansasta sekoavan jonain päivänä niin pahasti, että äänestää Donald J. Trumpia maan presidentiksi vielä kolmannenkin kerran.