hyve

Lujuudesta

kirjoittaja

Antiikin filosofit ymmärsivät hyveen kohtuullisen laajasti. Heidän ajattelussaan hyveet olivat ne ominaisuudet, jotka tekevät oliosta omassa lajissaan hyvän. Oliolla he tarkoittivat näin sanoessaan jokseenkin kaikkea, mikä oli olemassa ja millä oli jokin tehtävä, ei ainoastaan ihmisiä tai edes kaikkia eläviä luontokappaleita. Niinpä Aristoteleen mukaan esimerkiksi veitsen tehtävänä oli leikkaaminen ja veitsen hyveinä näin ollen kaikki ne ominaisuudet, jotka tekivät veitsestä tähän tarkoitukseen hyvän työkalun. Kuten esimerkiksi terävyys.

Lujuuden voi hyvin laskea kuuluvaksi samaan sarjaan terävyyden kanssa. Monenkin asian, aineen ja tavaran käyttökelpoisuus perustuu ennen kaikkea niiden lujuuteen. Heikolla teräksellä ja höttöisellä betonilla ei tee mitään. Niistä rakennetut sillat ja talot tapaavat romahtaa omia aikojaan. Farkkukankaan paras ominaisuus on lujuus, jonka ansiosta siitä tehdyt housut kestävät kovaakin käyttöä. Eikä pienimmästäkin venytyksestä katkeavalla kuminauhalla tee mitään.

Lujuus on kuitenkin myös inhimillinen ominaisuus. Luja ihminen on sellainen, joka pitää pintansa tiukassakin paikassa murtumatta tai taipumatta. Hän on lahjomaton, eivätkä häneen tehoa uhkailu tai kiristäminenkään. Tällaisia ihmisiä tarvitaan, kun on olemassa periaatteita, joista ei voida tinkiä, tai heikompia, joita on puolustettava oman turpiin saamisen uhallakin.

Työelämässä lujuus on ominaisuus, jota soisi löytyvän erityisesti johtavissa asemissa olevilta. Ei sillä, että lujuus kuuluisi johtamisen hyveiden joukossa mitenkään niihin jokapäiväisimpiin. Johtajan arjessa sellaiset hyveet kuin oikeudenmukaisuus, luottavaisuus, arvostavuus ja keskustelevuus ovat toivon mukaan paljon lujuutta kovemmassa käytössä. Jos kaikki menee hyvin, lujuutta ei tarvitse koskaan edes osoittaa. Mutta jos lujuutta jonain päivänä tarvitaan, sitä on syytä löytyä, tai kaikki on menetetty.

Johtamisen hyveenä lujuus on pahan päivän hyve. Sille on käyttöä silloin, kun vastuu pitää vaikeassa tilanteessa kantaa, maksoi mitä maksoi. Sitä tarvitsee perheyrityksen toimitusjohtaja, joka joutuu ampumaan alas omistajien kylläkin liiketaloudellisesti järkevän mutta eettisesti enemmän kuin arveluttavan ja juridisesti vähintäänkin kyseenalaisen suunnitelman. Ja sitä tarvitsee pääministeri, jonka toisen hallituspuolueen kansanedustajat tekevät naurunalaiseksi vinoilemalla avoimesti hänen sanomisilleen. Ellei toimitusjohtaja tällaisessa tapauksessa valitse mukautumisen sijaan eroamista ja pääministeri tyhjien puheiden sijaan kaada hallitusta, he ansaitsevat kohtalonsa.

Monien muiden hyveiden tavoin lujuuskin tarvitsee hyveen tavalla toimiakseen rinnalleen tukun toisia hyveitä. Periaatteiden takana on syytä lujana seistä vain siinä tapauksessa, että periaatteet ovat oikeasti sen arvoisia. Periaatteita, jotka eivät kestä asiallista kritiikkiä, ei ole syytä alun alkaenkaan saati katkeraan loppuun saakka puolustaa. Hyveellistä lujuutta ei edusta se poliitikko, joka ei suostu peruuttamaan rasistisia puheitaan ja pyytämään niitä anteeksi, kuten ei myöskään se puoluejohtaja, joka omiensa kunniattomia puheita puolustamalla osoittaa itse jakavansa samat alhaiset ajatukset ja mielipiteet.

Lujuus on parhaiden hyve. Muiden kohdalla se tulee vain alleviivanneeksi heidän heikkouksiaan.

Välittävyydestä

kirjoittaja

Suomen kieli toimii joskus aika hauskasti. Lause ”välittävyys on johdon hyve” voidaan tulkita kahdella aivan erilaisella tavalla, joista toinen liittyy sähkötekniikkaan ja toinen yritysetiikkaan. Antiikin filosofit olisivat pitäneet myös edellistä tulkintaa täysin luonnollisena. Heidän ajattelussaan hyveet kuuluivat paitsi elävien myös niiden elottomien olioiden maailmaan, joilla oli jokin tehtävä. Esimerkiksi veitsen hyveenä oli leikata, joten veitsen hyveenä oli terävyys. Jos antiikin Ateena olisi kytketty sähköverkkoon, välittävyyttä olisi ilman muuta pidetty johtimien ja kaapeleiden toiminnan kannalta välttämättömänä hyveenä.

Nykyihmiselle välittävyys on ennen kaikkea ihmisen hyve. Kreikan kielen sana arete, jolla Platonin ja Aristoteleen maailmassa saatettiin viitata yhtä hyvin ihmisiin, eläimiin kuin kaikenlaisiin tarvekaluihin, käännettäisiin viimemainittujen tapauksessa nykyään ennemminkin erinomaisuudeksi kuin hyveeksi. Elias Lönnrotin keksimä hyve toimii ennen kaikkea etiikan ja moraalifilosofian terminä ja kuuluu sellaisena ihmisten maailmaan.

Kielitoimiston sanakirja antaa verbille välittää useita erilaisia merkityksiä. Näistä välittävyyteen hyveenä liittyy ennen kaikkea merkitys pitää jkta t. jtak tärkeänä, merkitsevänä, läheisenä tms. Hyveellisellä tavalla välittävälle ihmiselle kaikki ei ole yhdentekevää.

Useiden hyveinä pidettyjen ominaisuuksien tapauksessa hyveellisyyden kannalta ratkaisevaa on se, millä tavoin ja missä määrin ihminen viljelee kyseistä ominaisuutta omassa toiminnassaan. Suvaitsevaisuus ja huumorintajuisuus ovat esimerkkejä hyveistä, jotka noudattavat Aristoteleen aikanaan muotoilemaa keskivälisyyden periaatetta. Ne, jotka suvaitsevat liikaa tai liian vähän, eivät ole hyveellisiä, eivät myöskään ne, jotka lyövät kaiken leikiksi tai eivät päinvastoin ymmärrä huumoria ollenkaan.

Välittävyys ei kuulu niiden ominaisuuksien joukkoon, joissa hyve löytyy kahden ääripäissä sijaitsevan paheen välistä. Välittävyyden hyveellisyyden kannalta olennaista ei ole niinkään se, välittääkö jostakin liikaa tai liian vähän, vaan se, mistä ylipäätään välittää.

Hyveellisellä tavalla välittävä ihminen välittää niistä asioista, jotka ovat välittämisen arvoisia, ennen kaikkea siis niistä, jotka ovat itsessään hyviä ja arvokkaita: toisista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan ja tunteistaan, eläimistä, luonnosta ja ympäristöstä. Asioiden painoarvoa punnitessaan hän osaa erottaa toisistaan arvot ja välineet ja asettaa edelliset jälkimäisten edelle. Rahaa ja omaa arvovaltaa tärkeämpiä hänelle ovat totuus, oikeus, vapaus, turvallisuus, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.

Välittävyys kuuluu hyveenä meille kaikille, mutta kuten tämän kirjoituksen alussa todettiin, erityisesti sen voidaan ajatella olevan johdon hyve. Sitä soisi löytyvän ennen kaikkea niiltä, jotka tekevät päätöksiä myös muiden kuin omasta puolestaan ja joilla on valtaa vaikuttaa toisten ihmisten elämään. Jos päättäjät eivät osaa asettua alamaistensa asemaan ja jaksa välittää heidän hyvästään, he saavat aikaan pahaa jälkeä.

On selvää, että suurten kokonaisuuksien johtajilla on vastuu suurista asioista, yrityksen johdolla yrityksen ja ministereillä koko yhteiskunnan toiminnasta. Mutta toimitusjohtaja, joka ajattelee vain yrityksen tuloksen maksimoimista, on huono johtaja, ja ministeri, joka ei löydä itsestään myötätuntoa heikossa asemassa olevia kohtaan, on kelvoton ministeri.

Armollisuudesta

kirjoittaja

Toisena pääsiäispäivänä 21.4.2025 maailma muuttui piirun verran armottomammaksi. Paavi Franciscuksen kuollessa ajasta iäisyyteen siirtyi mies, joka oli sekä ihmisenä että tähänastisten kollegoidensa joukossa keskimääräistä armollisempi tapaus.

Katolinen kirkko ja erityisesti sen ylin johto ei ole se paikka, josta armollisuuden hyvettä olisi totuttu etsimään ja löytämään. Franciscuksen edeltäjät Johannes Paavali I ja Benedictus XVI olivat niin opillisissa kuin moraalisissa kysymyksiä jyrkkiä vallankäyttäjiä. Jopa heidän kannattajansa ja ihailijansa luultavasti kiittäisivät heitä ennemmin monesta muusta hyvänä pitämästään ominaisuudesta kuin juuri armollisuudesta.

Ainakin näin luterilaisittain ajatellen katolinen kirkko on helppo nähdä hierarkkisena järjestelmänä, jossa instituutio ja sen säännöt ja periaatteet ovat aina pientä ihmistä tärkeämpiä. Armo toimii juuri toisin päin. Se ei kumoa instituutiota sääntöineen ja periaatteineen, mutta ei tuomitse ihmistä, joka ei ole elänyt ja toiminut niiden mukaan. Juuri näin Franciscus monessa asiassa toimi.

Hyveenä armollisuuden voi ajatella jakautuvan kahdeksi. Se on yhtäältä hyväksyvyyttä, sitä että ihmisen ei tarvitse yltää täydellisyyteen riittääkseen, vaan hän kelpaa sellaisena kuin on, kaikkine vikoineen, puutteineen ja heikkouksineen. Ja toisaalta armollisuus on anteeksiantavuutta, sitä että virheen tehneen ei tarvitse jäädä jumiin syyllisyydentunteeseensa eikä kärsineen osapuolen kaunaansa ja katkeruuteensa.

Jostakin syystä armollisuus näyttää usein esiintyvän yhdessä kahden muun hyveen, huumorintajuisuuden ja nöyryyden kanssa. Parhaimmillaan nämä kaksi yhdistyvät lempeäksi itseironiaksi ihmisessä, joka on tarpeeksi suuri kyetäkseen tekemään itsestään pienen. Tällaisia ihmisiä ovat viimeaikaisten paavien joukossa olleet Franciscus ja vuosina 1958–1963 virkaa hoitanut Johannes XXIII.

Armo kuuluu kristillisen uskon ja ajattelun keskeisimpiin elementteihin. Armollisuus ei tästä huolimatta näytä olevan keskimääräistä yleisempi hyve kristityiksi itsensä kokevien joukossa – puhumattakaan siitä, että kristityillä olisi armollisuuteen jonkinlainen monopoli. Pikemminkin kristittyjen ja armollisuuden suhdetta näyttää leimaavan jonkinlainen siitä-puhe-mistä-puute-asetelma. Kyse saattaa tietysti olla siitä, että kristittyjen armollisuuteen kohdistuu keskimääräistä suurempia odotuksia, mutta odotusten oikeutusta on toisaalta vaikea kiistää. Siihen nähden, että kirkko on saarnannut armosta jo kahden vuosituhannen ajan, armollisuus näyttelee kirkollisessa todellisuudessa edelleen surullisen pientä osaa.

Armollisuudelle olisi tässä maailmanajassa suuri tilaus ja tarve. Elämä on muuttunut vuosien mittaan aina vain kovemmaksi, ja erityisesti nuoret tuntevat itseensä sekä ulkoa että sisältäpäin kohdistetut vaatimukset nahoissaan. Ei ihme, että Franciscus oli rakastetuin paavi yli kuuteen vuosikymmeneen, eikä ainoastaan katolisessa vaan koko maailmassa.

Armollisuus on kuitenkin hyve, jonka toteuttamista ei voi jättää vain yhden Roomassa asuvan vanhan miehen tehtäväksi. Armo on kuin nuotion lämpö: se lämmittää sitä enemmän, mitä lähempänä lämmön lähdettä saat olla. Siksi armollisuutta soisi löytyvän meistä kaikesta. Mitä varauksettomammin itseämme ja toisiamme armahdamme, sitä parempi.

Solidaarisuudesta

kirjoittaja

Elämme outoja aikoja. Maailma rakoilee ja aatteet pettävät. Ystäviin ei voi enää luottaa, kumppanit kääntävät selän, hyvät vaihtavat leiriä ja liittyvät pahoihin. Kaikki on yhtä sosiaalista mediaa.

Jos joskus niin nyt olisi tarvetta ja tilausta solidaarisuuden hyveelle. Solidaarisuudella tarkoitetaan yhteisvastuullisuutta, yhteenkuuluvuutta ja yhteisyyttä. Sen nykyinen käyttö juontaa juurensa roomalaisesta oikeudesta, jossa termi in solidum viittasi lainan yhteisvastuullisuuteen. Modernin yhteiskunnallisen merkityksensä se sai Ranskan vallankumouksen myötä, työväenliikkeen hellimäksi ihanteeksi ja iskulauseeksi se nousi 1800-luvulla. Ryvetyttyään aikansa neuvostopropagandan keskeisenä käsitteenä se nousi toistaiseksi viimeiseen loistoonsa Gdanskissa vuonna 1980 perustetun riippumattoman ammattiliiton nimenä.

Solidaarisuus on yhteisöllinen hyve sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen ainoana edellytyksenä on samaan joukkoon kuuluminen. Ei ole väliä, millainen olet, kunhan olet yksi meistä. Kaverille ei käännetä selkää, ketään ei jätetä yksin. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Yhteisöllisenä hyveenä solidaarisuus on tietyssä mielessä luotettavuuden vastinpari. Siinä, missä yhteisöllä on lupa vaatia jokaiselta jäseneltään luotettavuutta, joukkoon kuuluvalla on oikeus odottaa yhteisöltään solidaarisuutta. Yhteisö, joka hädän hetkellä hylkää jäsenensä ja jättää tämän oman onnensa nojaan, ei toimi hyveellisellä tavalla.

Lääkkeillä tapaa olla omat sivuvaikutuksensa. Solidaarisuuden sivuvaikutuksena on entistä korkeampien raja-aitojen vetäminen ihmisten ja kansojen välille. Vanha, jo Aristoteleen tunnustama totuus on, että yhteinen vihollinen yhdistää. Historia tuntee lukemattomia esimerkkejä siitä, miten sota synnyttää toinen toistaan mahdottomampia liittoja. Ilman Hitlerin Saksaa Churchillin Britannialla ja Stalinin Neuvostoliitolla tuskin olisi ollut mitään tekemistä keskenään, sen enempää kuin CIA:lla ja Osama bin Ladenilla ilman Afganistanin neuvostomiehitystä.

Yhteisen vihollisen edessä syntynyttä solidaarisuutta on helppo ymmärtää. Moraalisesti vaikeampi asia on solidaarisuuden itsensä aikaansaama vastakkainasettelu – se ulkopuolisuus tai jopa vihollisuus, joka syntyy yhteisön sisäisen solidaarisuuden kääntöpuolena. Tämän ovat omissa nahoissaan karvaasti kokeneet muiden muassa ne lukemattomat afrikkalaiset, jotka ovat pyrkineet Eurooppaan paremman elämän toivossa ja joista viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kymmenet tuhannet ovat hukkuneet Välimereen. Siitä huolimatta, että Euroopan unionin alkuperäinen tarkoitus oli aivan toinen, muualta tulevien pakolaisten ja siirtolaisten silmissä siitä on tullut piikkilanka-aitojen ja korkeiden muurien sulkema paratiisi, jonne heillä ei ole pääsyä.

Solidaarisuuden sivuvaikutukset eivät tee tyhjäksi sen arvoa ja merkitystä. Ne edustavat solidaarisuuteen liittyviä riskejä, jotka on syytä tiedostaa ja joiden suhteen on hyvä olla varuillaan. Mutta ne eivät ole syy solidaarisuuden hylkäämiseen.

Paras suoja solidaarisuuden ei-toivottuja sivuvaikutuksia vastaan on solidaarisuuden ymmärtäminen osana yhteisön yleistä hyveellisyyttä. Hyveellisyyteen kuuluu olennaisesti ajatus hyveiden ykseydestä ja kaikkien hyveiden muodostamasta kokonaisuudesta. Yksikään hyve puhtaaksi viljeltynä, äärimmilleen vietynä ja muiden yläpuolelle korotettuna ei johda hyvään ja oikeaan lopputulokseen. Todellinen hyveellisyys syntyy vasta hyveiden tasapainosta.

Solidaarisuuden aiheuttama ulossulkeminen on ehkäistävissä muiden hyveiden avulla. Oikeamielinen ja hyväksyvä solidaarisuus ylittää arjen yhteisöjen rajat ja auttaa pitämään mielessä, että viime kädessä me kaikki olemme osa yhtä suurta koko ihmiskunnan laajuista yhteisöä. Oikeudenmukaisuuteen ja totuudellisuuteen liittynyt solidaarisuus puolestaan ei voi koskaan unohtaa, että jokaisella yksilöllä on oma luovuttamaton ihmisarvonsa.