Tyytyvyydestä

Tyytyvyys on hassu sana ja kummallinen nimi hyveelle. Tyytyväisyys olisi sanana tutumpi ja hyveen nimeksikin luontevampi, ellei se johtaisi ajatuksia vikasuuntaan.

Aristoteles pohti aikoinaan, mikä hyve on, ja löysi hyveen olemukselle kolme mahdollista vaihtoehtoa: tunne, kyky tai luonteenpiirre. Tunteiksi hän sanoi kaikkea sitä, minkä kokemiseen liittyy nautintoa tai kärsimystä, kyvyiksi niitä elementtejä, joiden kautta ja avulla tunteita tunnetaan, ja luonteenpiirteiksi niitä, joiden johdosta tunteita tunnetaan hyvin tai huonosti.

Aristoteleen ratkaisu perustui siihen, että hyveet ovat jotakin, minkä perusteella ihmistä sanotaan hyväksi ihmiseksi. Tunteista ei ollut kyse, sillä tunteet eivät vielä tee ihmisestä ihmisenä hyvää. Samasta syystä hyveet eivät olleet myöskään kykyjä, sillä ihmistä ei kiitetä tai moitita siitä, että hän ylipäätään tuntee tai on tuntematta tunteita. Jäljelle jäi siis kolmas ja viimeinen vaihtoehto: hyveet ovat luonteenpiirteitä, joiden ansiosta tunnemme tunteita tilanteeseen nähden hyvällä ja oikealla tavalla.

Tyytyväisyys on meidän kielenkäytössämme tunne, joka vaihtelee ajanhetkestä ja tilanteesta toiseen. Juuri nyt saatan olla tyytyväinen lomamatkaani tai parisuhteeseeni, mutta muutaman päivän kuluttua rodoslaisen lomahotellin kärähdettyä maastopalossa ja turhan riitelyn tuhottua loputkin tunnelmasta, tyytyväisyyteen ei tunnu olevan enää mitään syytä. Tyytyvyys taas on se luonteenpiirre tai ominaisuus, jonka perusteella osaamme olla tyytyväisiä oikeaan aikaan oikeista asioista. Kuten esimerkiksi siitä, että henki kuitenkin säilyi, enin osa tavaroista ehdittiin saada palavasta hotellista turvaan ja kotimaahankin palattiin kumppanin kanssa vielä samalla koneella.

Tyytyvyys on ominaisuus, jonka ansiosta kykenemme tyytymään siihen, mitä olemme saavuttaneet, mitä meillä on tai mitä voimme vielä saada. Hyveenä tyytyvyys monen muun hyveen tavoin asettuu kahden paheen väliin. Paheesta käy se, että emme osaa tyytyä mihinkään. Että loputon ahneus saa meidät haalimaan kaikkea mahdollista monin verroin yli sen, mitä tarvitsemme. Että piiskaamme itseämme koko elämämme ajan aina vain uusiin saavutuksiin ja toteamme vasta kuolinvuoteella, ettei olisi kannattanut. Mutta paheesta on kyse myös silloin, kun tyydymme aivan liian vähään. Kun annamme itsellemme luvan olla edes pyrkimättä kohti jotakin parempaa tai kun turrutamme itsemme tiktok-videoilla sen sijaan, että lähtisimme ulkoilemaan tai lukisimme hyvän kirjan.

Tyytyvyys kuuluu tietyllä tavalla yhteen kohtuullisuuden hyveen kanssa. Jossain mielessä voisi sanoa tyytyvyyden edustavan kohtuullisuuden henkistä puolta ja osuvan yksiin sen kanssa, mitä kohtuutta noudattavan ihmisen korvien välissä tapahtuu kohtuuden toteutuessa. Kohtuullisuuden hyveen omaksunut ihminen ei ainoastaan jätä poimimatta lautaselleen liikaa herkkuja noutopöydästä vaan aidosti myös tyytyy siihen, mitä tuli ottaneeksi ja syöneeksi.

Kohtuullisuus myös asettaa rajat tyytyvyydelle hyveenä. Ihminen, joka yrittää vähemmän kuin häneltä voitaisiin kohtuudella odottaa, tyytyy liian vähään. Toisaalta myöskään sitä, joka tyytyy vasta siinä vaiheessa, kun kaikki kohtuuden rajat ovat jo tulleet ylitetyiksi, ei voi kiittää tyytyvyyden hyveen hallinnasta.

Tyytyvyyden hyveellisyys ylipäätään ei ole ihmiskunnan historiassa ollut itsestään selvä asia. Tästä merkkinä ovat monet inhimilliseen kulttuuriin liittyvät piirteet jatkuvan kasvun ideasta olympialiikkeen citius, altius, fortius -mottoon. Toisaalta voidaan täydellä syyllä kysyä, vaivaisivatko masennus, ahdistus ja riittämättömyyden tunne nykyihmistä vähemmän, jos olisimme paremmin sisäistäneet tyytyvyyden hyveen ja sen merkityksen. Viimeistään ihmisen omalla toiminnallaan aiheuttamat ilmastonmuutos ja luontokato nostavat tyytyvyyden joka tapauksessa elintärkeiden hyveiden joukossa kärkipäähän.

Asiakaslähtöisyydestä

Asiakas on yritykselle ja organisaatiolle kaikki kaikessa. Ilman asiakkaita liiketoiminta ei tuota eikä toiminnassa ylipäätään ole mitään mieltä kuin korkeintaan ajanvieton tai hauskanpidon näkökulmasta. On siis ymmärrettävää, että peräti kaksikymmentä Helsingin pörssissä noteerattua yritystä on nimennyt jonkin asiakkuuteen liittyvän sanan – asiakas, asiakaskeskeisyys, asiakaslähtöisyys, asiakastuntemus, asiakasymmärrys, asiakkaat – arvokseen. Ymmärrettävää, muttei kuitenkaan ihan, sillä yksikään näistä ei todellisuudessa ole sen enempää yrityksen arvo kuin arvo ylipäätään.

Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, välineet taas keinoja arvojen tai toisten välineiden saavuttamiseksi. On tietysti hienoa ajatella ja sanoa, että asiakas – tai oikeammin ehkä asiakkuus – on yritykselle arvo ja asiakkaan etu sen perimmäinen päämäärä. Tosiasiassa asiakas tai asiakkuus on yritykselle kuitenkin väline, jonka avulla se tavoittelee jotakin itselleen oikeasti arvokasta, yleensä tietenkin rahaa, sillä osakeyhtiölain mukaan juuri tämä on yrityksen koko olemassaolon ja kaiken toiminnan tarkoitus.

Asiakkaan toteaminen välineeksi saattaa kuulostaa kylmältä ja kovalta, etenkin jos asiakkaita ovat ihmiset eivätkä toiset yritykset ja organisaatiot. Mutta asiakkuus on väline on siinäkin tapauksessa, että asiakkaat ovat eläviä ja hengittäviä olioita, jotka elääkseen ja hengittääkseen tarvitsevat yrityksen myymiä tuotteita. Elämä on toki ihan oikea arvo, ja elävät oliot ovat tämän arvon ruumiillistumia, mutta asiakkuus on rooli, jonka olemassaolo johtuu siitä, miten asiat maailmassa on järjestetty. Jos firman tuottama elintärkeä tuote olisi kaikkien kansalaisten vapaasti ja ilmaiseksi saatavilla, asiakkuuksilla ei olisi minkäänlaista arvoa tai merkitystä. Esimerkiksi Suomen Ulkoilma Oy -niminen yritys voisi hyvin koota asiakkaikseen suuren joukon ulkoilmaihmisiä ja ryhtyä sitten kauppaamaan heille kävelyretkillä käytettävää hengitysilmaa, mutta liikeideana tämä ei olisi erityisen briljantti.

Asiakkuuteen liittyvät ”arvot” ovat siis oikeasti välineitä, mutta joitakin niistä voidaan ainakin tietyin lisämäärein pitää paitsi välineinä myös hyveinä. Tähän joukkoon kuuluu ainakin asiakaslähtöisyys.

Hyveet ilman lisämääreitä ovat ne ominaisuudet, jotka tekevät ihmisistä ihmisinä hyviä. Lisämääreet liittävät kiitettävinä pidetyt ominaisuudet erilaisiin tehtäviin ja rooleihin ja tekevät meistä hyviä niissä. Lisämäärein varustettuina ominaisuudet, joilla ei ole mitään merkitystä meidän ihmisyytemme laadun kannalta, ovat omiaan tekemään meistä hyviä veturinkuljettajia, kasvattajia tai jalkapalloilijoita. Näin ajatellen asiakaslähtöisyys käy hyvin esimerkiksi kauppiaan, parturi-kampaajan, suutarin tai taksinkuljettajan hyveestä.

Arvot-välineet-jaottelussa hyveet kuuluvat välineiden joukkoon. Ne eivät siis ole itsessään hyviä ja arvokkaita, vaan saavat arvonsa sen mukaan, mitä ne tuottavat, millaisessa tilanteessa ne toimivat ja miten niitä kulloinkin sovelletaan. Asiakaslähtöisyyskään ei ole hyvä asia aina ja kaikissa tilanteissa. Tämä edellyttäisi sitä, että asiakas olisi aina oikeassa, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa.

Asiakaslähtöisyyteen vedoten kuluttajille voidaan myydä kaikenlaista hyvää ja tarpeellista mutta myös kaikkea sellaista, mikä on asiakkaan oman edun vastaista. Ei esimerkiksi tupakkateollisuus ole koskaan pakottanut ketään tuhoamaan terveyttään tervalla ja nikotiinilla. Tupakkatuotteet on kehitetty vastaamaan asiakkaiden tarpeita ja toiveita, eli kauppaa on tehty asiakaslähtöisyyden parhaita periaatteita noudattaen.

Tupakanpoltto on vuosikymmenten kovalla ja määrätietoisella työllä saatu vähenemään, ja tulevaisuudessa häämöttää jo se hetki, jolloin kansanterveydelliset näkökohdat jyräävät asiakaslähtöisyyden lopullisesti ja tupakkakauppa jää historiaan. Nähtäväksi jää, päädytäänkö jossain vaiheessa samaan ratkaisuun ihmistä orjuuttavan ja keskittymiskykyä tuhoavan älypuhelimen suhteen.

Totuudellisuudesta

”[Koulun] ei ole aihetta tähdentää oppilailleen kaikkia ns. luonteenhyveitä tasavertaisen tärkeinä, koska tämä helposti johtaa siihen, että kasvattajat asettavat päämääräksi henkilökohtaisen persoonallisuusideaalinsa, kunnioittamatta oppilaan yksilöllisyyden koskemattomuutta. – – Kuitenkin sekä koulun jokapäiväisessä elämässä että eri kouluaineissa annetussa opetuksessa tulisi tavoiteltavina luonteenominaisuuksina esittää ystävällisyys ja auttavaisuus toisia ihmisiä kohtaan sekä oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus.”

Näin todetaan vuonna 1970 hyväksytyissä peruskoulun ensimmäisen opetussuunnitelman perusteissa, niinä entisinä aikoina, jolloin opettajat vielä velvoitettiin kasvattamaan lapset ainakin kaikkein keskeisimpiin hyveisiin.

Ystävällisyys, auttavaisuus ja oikeudenmukaisuus ovat jokseenkin tuttuja juttuja, mutta totuudellisuus vaatii pientä selitystä. Kyseessä ei ole mikään kevyt ja helppo tapaus vaan yksi hyvemaailman raskassarjalaisista, joka rankkuudessaan ja vaativuudessaan tarjoaa tavalliselle kuolevaiselle lähes ylivoimaisia haasteita. Se on hyve, jonka vain tiedemiehistä vakaumuksellisimpien ja journalisteista tinkimättömimpien voi kuvitella hallitsevan.

Totuus kuuluu yhdessä kauneuden ja hyvyyden kanssa siihen arvojen joukkoon, jota jo antiikin filosofit päässään pyörittelivät. Totuudellisuus taas on se hyve, jota ilman totuus on tuomittu jäämään hämärän peittoon. Totuudellisuus on totuudelle samaa kuin oikeudenmukaisuus oikeudelle: päähyve, jota toiminnan itsessään hyvänä päämääränä pidetyn arvon toteutuminen välttämättä edellyttää.

Totuudellisuuden alahyveitä ovat rehellisyys, avoimuus, aitous ja kriittisyys, jotka kaikki ovat saaneet omat käsittelynsä tässä blogissa jo aiemmin. Nämä neljä edustavat kaikki yhtä aspektia totuudellisuudesta, ja totuudellisuuden voisi siis ajatella olevan näiden neljän – ja ehkä vielä muutaman muun hyveen – summa.

Näin ajatellen on helppo ymmärtää, mikä tekee totuudellisuudesta niin haasteellisen. Siinä, missä rehellisyyteen riittää sen sanominen, minkä voi vilpittömästä uskoa ja kuvitella olevan totta, totuudellisuuteen sisältyvä kriittisyys pakottaa penkomaan asiaa niin syvältä, että sen taatusti tietää olevan totta. Siinä, missä aitouteen riittää se, ettei yritä esittää muuta kuin on, avoimuus aitouteen liitettynä saa totuudellisen ihmisen paljastamaan sisimpänsä koko maailmalle.

Kuten sanottu, totuudellisuus on rankka hyve, jota ei voi yleisenä vaatimuksena edellyttää kuin tietyiltä huippuammattilaisilta. Meille keskivertoihmisille riittää, että noudatamme totuudellisuuden hyvettä tietyissä erityistilanteissa, kuten tunnustaessamme rakkautta elämämme mies-, nais- tai muu-oletetulle.

Tai vääntäessämme kättä hallitusneuvotteluissa.

Kansakunnan etu edellyttää sitä, että sekä maata johtavien hallituskumppanien keskinäinen luottamus että kansalaisten luottamus vallanpitäjiin kestää koko hallituskauden ajan kaikkein kovimmissakin paikoissa. Tämä taas edellyttää sitä, että yhteistyö hallitusneuvotteluissa rakennetaan mahdollisimman kestävälle pohjalle. Ei riitä, että ollaan rehellisiä mutta ei avoimia tai kriittisiä, kriittisiä mutta ei itsekriittisiä, avoimia mutta ei aitoja tai aitoja mutta ei rehellisiä. On oltava kaikkea tätä samalla kertaa. Eli totuudellisia. Vähempi ei riitä.

Yhteistyökykyisyydestä

Eduskuntavaalit on pidetty ja pulinat saavat alkaa. Vaalikamppailun aikana on tartuttu vastustajien jokaiseen argumenttiin ja tehty niistä silppua. Totuudessa on tietysti yritetty pysyä, mutta tekevällehän sattuu. Aina välillä on rakkaista vihollisista ja heidän näkemyksistään tullut annetuksi myös vääriä todistuksia.

Vaalihuoneistojen sulkeutuessa nähdään kerta toisensa jälkeen yksi demokratian kiinnostavimmista muodonmuutoksista, kun arkkivihollisista tulee yhdessä hetkessä potentiaalisia yhteistyökumppaneita. Jos vaalitaistelun kuluessa pisteitä onkin kerätty teräväkielisyyden ja piikittelytaidon kaltaisilla ominaisuuksilla, vaalin ratkettua punnitaan yhteistyökykyisyyden hyve.

Yhteistyökykyisyys kuuluu hyveiden joukossa niihin, joiden hahmottaminen ei aina ole ihan helppoa. Otetaan esimerkiksi vaikka se prosessi, jonka kautta maahan saadaan synnytettyä uusi hallitus.

Kuvitellaan tilanne, jossa vaalikamppailun aikana tietyt puolueet ilmoittavat jo heti kättelyssä, etteivät lähde samaan hallitukseen erään puolueen kanssa. Muuan puolue taas toteaa, että se on valmis yhteistyöhön kaikkien kanssa, kunhan taloutta ei enää rakenneta velkaantumisen varaan eikä toisaalta ilmastotavoitteista tingitä. Mainittu eräs puolue ilmoittaa omalta osaltaan, että sille käy hallituskumppaniksi periaatteessa kuka vain: asiakysymykset ovat ne, jotka ratkaisevat, keiden kanssa yhteistyö on mahdollista.

Puolueiden ilmoitusten perusteella tietyt puolueet olisi helppo leimata yhteistyökyvyttömiksi, kun taas muuan puolue ja eräs puolue näyttäisivät antavan malliesimerkin siitä, miten kovassakin paikassa voidaan osoittaa kiitettävää yhteistyökykyisyyttä. Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Jos ei ole kultaa kaikki, mikä kiiltää, ei ole yhteistyökyvyttömyyttäkään kaikki, mikä siltä ensi silmäyksellä näyttää.

Yhteistyön esteiksi voivat elävässä elämässä nousta monenlaiset asiat, kuten väärä projekti, väärä ajanhetki tai väärä yhteistyökumppani. Yhteisen hankkeen kaatuminen johonkin yksittäiseen kysymykseen ei vielä tee mistään osapuolesta yhteistyökyvytöntä. Jos voisin lähteä johonkin projektiin mutta en tähän, jossakin vaiheessa mutta en nyt tai jonkun kanssa mutta en näiden veijareiden, yhteistyökykyisyyden hyveessäni ei vielä välttämättä ole moittimista. Vasta jos en halua tehdä kenenkään kanssa koskaan mitään, joudun myöntämään olevani jokseenkin yhteistyökyvytön.

Jos tarkkoja ollaan, tietyt puolueet, muuan puolue ja eräs puolue eivät ainakaan vielä vaalikamppailun aikana kuultujen puheiden perusteella eroa missään määrin toisistaan yhteistyökykyisyyden hyveen suhteen. Jos eräs puolue ilmoittaa asiakysymysten ratkaisevan, saman tekee hieman toisin sanoin myös muuan puolue. Näiden kahden erona on vain se, että muuan puolue ilmoittaa, mitkä sen näkemysten mukaan ovat hallitusneuvotteluissa kynnyskysymyksiksi nousevat asiat, kun taas eräs puolue jättää kynnyskysymyksensä kertomatta. Mutta asiakysymyksistä näyttäisi tosiasiassa olevan kyse myös tiettyjen puolueiden tapauksessa. Eivät nekään mitä ilmeisimmin torju yhteistyötä erään puolueen kanssa vain siksi, että tämän pärstä ei miellytä, vaan siksi, että tietävät erään puolueen eräiden näkemysten nousevan tulevissa neuvotteluissa joka tapauksessa yhteistyön esteiksi.

Mitä tulee puolueiden hallitusyhteistyökykyisyyden hyveeseen, on pakko jäädä odottamaan sitä, että hallitus saadaan kokoon, ja katsoa sitten, miten yhteistyö sujuu. Lähtökohtaisesti hallitukseen voi päätyä vain yhteistyökykyisiä puolueita – ellei jokin hallituspuolueista sitten osoita olevansa jotakin muuta perumalla jo tehtyjä sopimuksia, toimimalla eduskunnassa toisin kuin on hallituksessa sanonut toimivansa tai vetämällä jotenkin muuten kaiken aikaa mattoa hallituskumppaneiden alta.