hyveet

Itsekriittisyydestä

kirjoittaja

Ihmiset ovat aika usein keskenään eri mieltä milloin mistäkin. Itse asiassa niin usein ja niin monesta asiasta, että yksimielisyys taitaa olla ennemmin poikkeus kuin sääntö.

Erimielisyys on suhteellisen harmitonta silloin, kun se liittyy kysymyksiin, joista on luontevaakin olla eri mieltä. Makuasioista ei ehkä kannata kiistellä mutta niistä on kiinnostavaa keskustella, sillä niihin liittyviä mielipiteitä on joka lähtöön. Jalkapallo- ja lätkäjoukkueilla on kaikilla omat intomieliset kannattajansa, jotka jaksavat kannustaa ja puolustaa omiaan niin voiton kuin tappionkin hetkellä. Politiikka jaksaa edelleen herättää suuria intohimoja etenkin vaalien alla. Mutta siinä vaiheessa, kun erimielisyys menee ihon alle ja alkaa repiä ihmisiä erilleen, se alkaa käydä vaaralliseksi. Ei ihme, että valtion koossa pysymisestä huolehtineet antiikin lainsäätäjätkin kiinnittivät enemmän huomiota yksimielisyyden kuin oikeudenmukaisuuden toteutumiseen.

Jotta aina vain syvenevät ja levenevät kuilut eivät lopulta repisi yhteisöä tai yhteiskuntaa hajalle, tarvitaan muutama hyve. Suvaitsevaisuudesta on tässä blogissa kirjoitettu jo viisi vuotta sitten. Suvaitsevaisuus tekee tilaa toisten ihmisten erilaisille ajatuksille, sanoille ja teoille – niille, joita emme itse voisi tuntea omiksemme ja allekirjoittaa mutta joihin emme erilaisuuden kunnioituksesta halua puuttua.

Suvaitsevaisuus on kuitenkin vasta kolikon toinen puoli. Se pitää huolen siitä, ettemme tule omalla asenteellamme työntäneeksi eri mieltä olevaa ihmistä liian kauas itsestämme. Jotta taas emme tekisi toiselle ihmiselle liian vaikeaksi pitää itseämme näkö- ja kuuloetäisyyden päässä, tarvitaan itsekriittisyyden hyve.

Suvaitsevaisuus ja itsekriittisyys ovat tietyssä mielessä toistensa peilikuvia. Jos suvaitsevaisuus on sitä, että

en allekirjoita sinun tapaasi ajatella, mutta otan huomioon sen mahdollisuuden, että saatat kuitenkin olla oikeassa, ja jätän sinut näkemyksinesi rauhaan,

itsekriittisyys tarkoittaa sitä, että

allekirjoitan oman tapani ajatella, mutta otan huomioon sen mahdollisuuden, että saatan kuitenkin olla väärässä, enkä jätä itseäni näkemyksineni rauhaan.

Itsekriittisyys hyveenä ymmärtää ja hyväksyy sen, että maailma ei ole yksioikoinen eivätkä asiat aina sitä, miltä ne näyttävät. Itsekriittinen ihminen uskaltaa ottaa kantaa ja sanoa tietävänsä erilaisia asioita, mutta ymmärtää myös oman tietämisensä olevan rajallista. Tämän asenteen ansiosta hän kykenee ottamaan huomioon erehtymisen mahdollisuuden ja muuttamaan näkemyksiään, jos ne vastoin kaikkia todennäköisyyksiä joskus tulevaisuudessa osoittautuvat virheellisiksi.

Itsekriittisyyden hyveelle olisi käyttöä näinä surullisina ja vaarallisina aikoina, jotka saavat meidät suhtautumaan jokaiseen vastaantulijaan potentiaalisena vihollisena. Vaikka samanlaisia ihmisiähän tässä kaikki ollaan.

Aikaansaavuudesta

kirjoittaja

Muistokirjoitukset tapaavat kertoa siitä, missä ihminen on ollut hyvä. Yksi on onnistunut taiteessaan, toinen tieteessään ja kolmas työssään muuten vain. Jotkut ovat täyttäneet paikkansa puolisona ja elämänkumppanina ylivertaisella tavalla. Vanhempana ja isovanhempana ovat onnistuneet jotakuinkin kaikki, jotka vain jälkikasvua ovat tulleet hankkineeksi, ainakin jos muistokirjoittajia on uskominen.

Useimmiten muistokirjoitusten kuvailut kertovat siitä, millaisissa rooleissa edesmennyt on elämänsä aikana onnistunut niittämään laakereita. Harvemmin voi lukea jonkun ollen ihan yksinkertaisesti vain hyvä ihminen, vaikka sellaisia kai meidän kaikkien olisi hyvä pyrkiä olemaan.

Eron tekeminen sen mukaan, onko ihminen ollut hyvä ihmisenä vai jossain tietyssä tehtävässä tai roolissa, oli tuttu asia jo Aristoteleelle. Hänen mukaansa ammattiin kuuluvat hyveet olivat oma juttunsa ja kaikille ihmisille yhteiset luonteenhyveet omansa. Hyvällä lyyransoittajalla, rakentajalla ja suutarilla oli kullakin hyveensä, jotka tekivät heistä hyviä siinä, mikä oli itse kunkin hommana. Sen sijaan oikeudenmukaisuus, ystävällisyys, anteliaisuus, rohkeus ja kohtuullisuus, jotka tekivät ihmisistä ihmisinä hyviä, kuuluivat samalla tavoin kaikille ammatista riippumatta.

Ammattiin ja tehtävään sidottujen hyveiden ja yleisinhimillisten luonteenhyveiden väliin voidaan ajatella omana ryhmänään sijoittuvan joukko yleisiä työn maailmassa tarvittavia hyveitä. Ne eivät ole varsinaisia luonteenhyveitä siksi, että niiden perusteella ihmistä ei vielä voida sanoa ihmisenä hyväksi. Mutta ne eivät ole myöskään erityisiä ammatillisia hyveitä, sillä niille on käyttöä yhtä lailla ammatissa kuin ammatissa. Aikaansaavuus kuuluu tähän hyveiden ryhmään. Työssä kuin työssä on tarkoitus saada jotakin aikaiseksi, ja aikaansaava ihminen täyttää tässä mielessä yhden hyvän työihmisen keskeisistä kriteereistä.

Eri ihmisillä on erilaiset työt, ja siksi myös aikaansaavuudelle asetetut vaatimukset ovat eri ammateissa kovin erilaisia. Ojankaivaja tai puuseppä voi jokaisen työpäivän päättyessä omin silmin nähdä aikaansaavuutensa hedelmät. Filosofi tai matemaatikko saattaa miettiä vuosikymmenet jotakin kiperää ongelmaa saamatta koskaan aikaan edes yhtä mahdollista ratkaisuehdotusta. Tästä huolimatta olisi kaikkea muuta kuin reilua syyttää parhaansa tehnyttä ajattelijaa saamattomaksi. Sikäli kuin hän on dokumentoinut ajatustyötään asianmukaisesti, hän on luultavasti kuitenkin voinut kertoa tiedeyhteisölle, miltä suunnalta ongelmanratkaisua ei ainakaan kannata etsiä.

Asioiden aikaansaaminen ei likikään aina myöskään ole kiinni työntekijän aikaansaavuuden hyveestä tai sen puutteesta. Olosuhteet saattavat olla sen verran haastavat, ettei toivottuun lopputulokseen yksinkertaisesti vain voida päästä. Pätevimmälläkään lääkärillä ei ole keinoja puhaltaa lisää voimaa vanhuudenheikoksi käyneeseen sydämeen, eikä paraskaan jalkapallomaalivahti voi torjua jokaista uralleen osunutta rangaistuspotkua.

Aikaansaavuuden hyveen kannalta olennaisinta olisi pyrkiä pitämään huoli siitä, ettei omassa työssään tulisi saaneeksi aikaan asioita, joita ei ikinä pitäisi tapahtua. Jottei joku onneton muistokirjoittajaparka joskus tulevaisuudessa joutuisi liian haastavan tehtävän eteen yrittäessään silotella entisen ministerin tai metsäkoneurakoitsijan uraa edes jotenkin salonkikelpoiseksi.

Avarakatseisuudesta

kirjoittaja

Kesä. Ja loma. Valoa ja lämpöä. Merenrantaa, pellonlaitaa, vaaran lakea. Avaruutta ympärillä, tilaa ajatella ja hengittää. Stressi hellittää, kiire helpottaa, pää tyhjenee kaikesta turhasta roinasta. Jos joskus, niin kesällä voi seurata maailman menoa kaikessa rauhassa ilman turhia paineita. Avaralla katseella.

Avarakatseisuus hyveenä kuuluu samaan ryhmään suvaitsevaisuuden ja hyväksyvyyden kanssa. Niiden kaikkien viitekehyksenä ovat ympäröivä maailma ja sen ilmiöt ja kohteena toiset ihmiset ja heidän ajatuksensa, sanansa ja tekonsa. Mutta jokaisella niistä on kohteeseensa omanlaisensa tulokulma.

Suvaitsevaisuuden tähtäimessä on erilaisuus. Suvaitsevainen ihminen vertaa toisen ihmisen ajatuksia, sanoja ja tekoja omiinsa ja vetää rajaa sen suhteen, miten suureksi erilaisuus saa kasvaa ollakseen vielä hyväksyttävän rajoissa. Mitä suvaitsevaisempi ihminen, sitä paremmin hän tulee toimeen inhimillisten olentojen erilaisuuden kanssa.

Avarakatseisen ihmisen tähtäimessä ei ole niinkään toisten erilaisuus omaan itseen verrattuna kuin maailman ja sen asukkaiden ihmeellinen moninaisuus. ”Tuo ajattelee kovin erilailla kuin minä, mutta ei se haittaa”, sanoo suvaitsevainen. ”Että tuollaisiakin on olemassa!”, hihkuu avarakatseinen.

Hyväksyvyyden kohteena taas eivät ole niinkään se, mitä ihmisten päässä liikkuu tai mitä he puuhaavat, kuin ihmiset itse. Hyväksyvä ihminen viestii toiselle kaikin tavoin, että tämä on ok, tarpeeksi hyvä juuri sellaisena kuin on – silloinkin, kun hänen sanansa tai tekonsa olisivat ehdottoman tuomittavia.

Kaikki kolme hyvettä noudattavat klassista aristoteelista keskivälisyyden kaavaa, jossa hyveellinen tapa toimia löytyy kahden ääripään välistä. Suvaitsevaisuuden ja hyväksyvyyden tapauksessa niukkuus – suvaitsemattomuus ja hyväksymättömyys – on itsestään selvästi pahe, mutta niin on myös liiallisuus. Överiksi menee silloin, kun suvaitsemme väkivaltaa tai kiusaamista tai kun hyväksymme hyökkäyssodan, oli hyökkääjä ja hänen syynsä kuka ja mikä tahansa.

Avarakatseisuuden tapauksessa keskivälisyys ei ole yhtä selvä asia, mutta todellinen kuitenkin. Kapeakatseisuus on helppo ymmärtää paheeksi. Kapeakatseinen on sellainen, jolle mikään vieras ei ole inhimillistä. Mutta paheen puolelle lipsahtaa myös se, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Jos emme kavahda ihmisen pimeimpiä puolia edes silloin, kun pahuus viedään äärimmilleen, olemme avarakatseisuudessamme menneet liiallisuuksiin.

Avarakatseisuudella on joitakin luontaisia vihollisia. Kiire ja stressi, jotka iskevät taas kesälomien jälkeen, kuuluvat näihin. Kun elämä käy hektiseksi ja paineet päässä kasvavat, pitää fokusoida ja priorisoida, keskittyä olennaiseen. Silloin elämän avarakatseiseen ihmettelemiseen ei riitä tilaa.

Suurin ja vaarallisin avarakatseisuuden vihollisista on kuitenkin pelko. Siltä, joka pelkää kaikkea vierasta ja outoa, ei voi odottaa leppoisan avarakatseista asennetta ympäröivää todellisuutta kohtaan. Hänellä ei aivan yksinkertaisesti ole siihen varaa.

Toivoa sopii, että paraikaa käynnissä olevissa EU-vaaleissa valintojamme ohjaa ennemmin kesäiseen valoon ja lämpöön hyvin sopiva avarakatseisuus kuin pelko ja huoli siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sillä avarakatseisuus on hyve.

Arvokkuudesta

kirjoittaja

Suomi on näinä päivinä valitsemassa uutta ihmistä tasavallan presidentin virkaan. Virka on arvokas, ja arvokkuutta edellytetään myös sen haltijalta. Onneksi sitä löytyy. Kumpi tahansa toiselle kierrokselle päässeistä ehdokkaista tuleekin valituksi, virkaan astuu jo elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt, paljon kokenut, älykäs ja arvokas herra. Nuoruudessaan kummallakin on toki ollut omat vallattomat seikkailunsa Koijärven ojantäyttäjänä ja tikanheiton maalina, mutta nykyiseen valtiomiesmäiseen olemukseen liitettyinä nämä muistot vain alleviivaavat kandidaattien tämänhetkistä arvokkuutta.

Arvokas on kuitenkin monimielinen ja -merkityksinen sana. Arvokkuus habitukseen liittyvänä tunnusmerkkinä on sinänsä hyvä ominaisuus ihmisessä, mutta arvokkuus hyveenä on kuitenkin jotakin muuta. Pelkkä ulkoinen olemus ja arvoon ja asemaan sopiva käytös ei tee kenestäkään hyveellistä. Hyveellisellä tavalla arvokas ihminen on se, joka tietää, mikä on hyvää, ja jonka elämässä hyvä on kaiken perimmäinen päämäärä. Eli se, jolla on arvot.

Arvofilosofiassa ihmisen maailmaan kuuluvat asiat tavataan jakaa kahteen ryhmään, arvoihin ja välineisiin. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, joita tavoitellaan vain niiden itsensä vuoksi. Välineet taas ovat keinoja jonkin itseään arvokkaamman saavuttamiseen. Välineistä ei ole arvoiksi eikä arvoista välineiksi, sillä välineet eivät ole itsessään minkään arvoisia eikä arvojen avulla voida tavoitella mitään arvoja arvokkaampaa. Mitään arvoja arvokkaampaa kun ei ole olemassakaan.

Niin selkeä kuin arvojen ja välineiden välinen ero periaatteessa onkin, arvot ja välineet menevät meiltä jatkuvasti sekaisin. Tämän totesi jo filosofi Erik Ahlman vuonna 1920 kirjoittamassaan kirjassa Arvojen ja välineitten maailma, eikä asiantila ole ainakaan tähän mennessä muuksi muuttunut. Me pidämme itsessään arvokkaita asioita vain yhdenlaisina välineinä ja teemme itsellemme elämän tarkoituksen jonkin sellaisen asian tavoittelemisesta, joka todellisuudessa kelpaa vain välineeksi.

Ei siis ilmeisesti ole mitenkään itsestään selvää, että presidentiksi saadaan hyveellisellä tavalla arvokas henkilö. Tällaisen ihmisen täytyy kyetä selkeästi erottamaan toisistaan arvot ja välineet ja asettamaan elämässään arvot niille kuuluvaan asemaan. Arvokas ihminen ei esimerkiksi erehdy pitämään itsessään arvokkaina sellaisia puhtaasti välineellisiä asioita kuin raha tai valta. Hän ei nosta taloutta kaikkia muita asioita tärkeämmäksi eikä pidä mustasukkaisesti kiinni omasta arvovallastaan. Hänelle omaa mainetta ja kunniaa tärkeämpää on se, että sellaiset asiat kuin oikeus, totuus ja luottamus loistavat yhteiskunnassa kaiken muun yläpuolella, että sivistys on arvossaan ja että rauha ollaan valmiit säilyttämään tai palauttamaan millä hyvänsä hinnalla paitsi jostakin toisesta arvosta tinkimällä.

Presidentin sanotaan olevan arvojohtaja, ja näin saattaa ollakin, mikäli presidentillä on sekä edellytyksiä että tahtoa arvojohtajaksi ryhtyä – mikäli hän siis on arvokas ihminen sanan hyveellisessä ja arvofilosofisessa merkityksessä. Tärkeintä on kuitenkin pitää mielessä, että viime kädessä presidentti ei johda arvoja vaan arvot johtavat presidenttiä. Demokratiassa arvot ovat kaiken, myös johtamisen yläpuolella. Jos tästä ei pidetä kiinni, ollaan Unkarin ja Yhdysvaltojen tiellä: luisumassa joko diktatuuriin tai täydelliseen kaaokseen ja anarkiaan.