Innostus ei luultavasti ole päällimmäinen tunne siinä vaiheessa, kun on palattu pitkiltä lomilta takaisin sorvin ääreen ja lämpimän ja aurinkoisen kesän jälkeen mennään kohti pimenevää syksyä – ja kun kaiken lisäksi jokapäiväiset koronaluvut näyttävät päinvastaisista toiveista ja odotuksista huolimatta aina vain pahemmilta. Niinpä juuri nyt on oikea hetki nostaa pöydälle innostuvuuden hyve ja katsoa, mitä se on syönyt.
Innostus nousi viime vuosikymmenen alkupuolella työelämätutkimuksen kohteeksi. Helsingin Sanomat kertoi kansainvälisistä tutkimuksista, joiden mukaan työstään innostuneet ihmiset olivat 31 prosenttia keskivertotyöntekijää tuottavampia ja 300 prosenttia innovatiivisempia ja heillä oli 60 prosenttia vähemmän sairauspoissaoloja (HS 28.9.2014). Hetken aikaa innostus sai toimittajien ja tutkijoiden keskuudessa osakseen varsinaista hypetystä.
Arkijärjellä ajatellen tämä kaikki on tietysti itsestään selvää. Tottakai innostunut ihminen saa työpäivän mittaan aikaan enemmän ja parempaa kuin se, jota ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta entä sitten? Ei kai kukaan kuvittele, että työhönsä lopen kyllästynyt ihminen voisi tylsistymisen sijaan vain yhtäkkiä päättää innostua hommistaan?
Tunteet ovat tunteita. Hyveet taas ovat luonteenpiirteitä, joiden ansiosta tunnemme tunteita hyvin tai huonosti – esimerkiksi vihastumme tilanteeseen nähden aivan liian helposti tai liian vähäisessä määrin tai sitten juuri asianmukaisella tavalla. Innostuvuus on siis hyve, joka saa meidät innostumaan oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa tilanteessa juuri siitä asiasta, josta tuossa tilanteessa kuuluukin innostua. Strategiapalaverissa innostumme hyvin ja oikein silloin, kun innostumme kehittelemään työkaverin keksimää kiinnostavaa ideaa. Pieleen menee silloin, jos samaisessa tilanteessa innostumme ikihyviksemme pöydällä olevista pullista tai läppärin ruudulla näkyvästä olympialaisten beach volleyn välierästä.
Tunteita ei voi eikä kannata edes yrittää manipuloida. Innostuvuuden hyveessä onkin kyse aivan muusta. Esimerkiksi siitä, että suhtaudumme avoimesti uudenlaisiin ehdotuksiin ja olemme valmiita kokeilemaan myös niitä ideoita, joiden emme usko toimivan, annamme tilaa toisten innostukselle ja olemme näkyvästi iloisia omistamme ja toisten onnistumisista. Toisin kuin tunteisiin, tällaisiin asioihin ja niissä kehittymiseen voimme itsessämme hyvinkin vaikuttaa.
Innostumisessa on kaksi osapuolta: se, joka innostuu, ja se, mistä innostutaan. Kumpaankin liittyy omat mahdolliset esteensä ja hidasteensa. Kaikki ihmiset eivät ole herkkiä innostumaan eivätkä kaikki asiat erityisen innostavia. Lisäksi innostuneimmatkaan eivät voi innostua ihan mistä tahansa eivätkä innostavimmatkaan asiat innostaa aivan kaikkia. Oikeiden yhdistelmien löytämiseksi kannattaa nähdä vaivaa. Elämä on parempaa, kun saa oikeasti innostua siitä, mitä tekee, ja asiat tulevat tehdyksi paremmin, kun niihin tartutaan innolla.
Parhaiten innostuvuuden hyve toimii joukkuelajina. On toki niitäkin, joiden innostukseen tai sen kestävyyteen ei muiden reaktioilla ole minkäänlaista merkitystä. Mutta useimmille meistä ympärillä olevien innolla tai sen puutteella on tärkeä merkitys. Latistavan ilmapiirin ylläpitäminen on tehokas tapa ehkäistä kaikenlaista menestystä. Sen sijaan yhteisö, tiimi tai joukkue, jossa yhteinen innostus pääsee kasvattamaan itse itseään, voi saada aikaan lähes mitä tahansa.