Suomi on näinä päivinä valitsemassa uutta ihmistä tasavallan presidentin virkaan. Virka on arvokas, ja arvokkuutta edellytetään myös sen haltijalta. Onneksi sitä löytyy. Kumpi tahansa toiselle kierrokselle päässeistä ehdokkaista tuleekin valituksi, virkaan astuu jo elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt, paljon kokenut, älykäs ja arvokas herra. Nuoruudessaan kummallakin on toki ollut omat vallattomat seikkailunsa Koijärven ojantäyttäjänä ja tikanheiton maalina, mutta nykyiseen valtiomiesmäiseen olemukseen liitettyinä nämä muistot vain alleviivaavat kandidaattien tämänhetkistä arvokkuutta.
Arvokas on kuitenkin monimielinen ja -merkityksinen sana. Arvokkuus habitukseen liittyvänä tunnusmerkkinä on sinänsä hyvä ominaisuus ihmisessä, mutta arvokkuus hyveenä on kuitenkin jotakin muuta. Pelkkä ulkoinen olemus ja arvoon ja asemaan sopiva käytös ei tee kenestäkään hyveellistä. Hyveellisellä tavalla arvokas ihminen on se, joka tietää, mikä on hyvää, ja jonka elämässä hyvä on kaiken perimmäinen päämäärä. Eli se, jolla on arvot.
Arvofilosofiassa ihmisen maailmaan kuuluvat asiat tavataan jakaa kahteen ryhmään, arvoihin ja välineisiin. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, joita tavoitellaan vain niiden itsensä vuoksi. Välineet taas ovat keinoja jonkin itseään arvokkaamman saavuttamiseen. Välineistä ei ole arvoiksi eikä arvoista välineiksi, sillä välineet eivät ole itsessään minkään arvoisia eikä arvojen avulla voida tavoitella mitään arvoja arvokkaampaa. Mitään arvoja arvokkaampaa kun ei ole olemassakaan.
Niin selkeä kuin arvojen ja välineiden välinen ero periaatteessa onkin, arvot ja välineet menevät meiltä jatkuvasti sekaisin. Tämän totesi jo filosofi Erik Ahlman vuonna 1920 kirjoittamassaan kirjassa Arvojen ja välineitten maailma, eikä asiantila ole ainakaan tähän mennessä muuksi muuttunut. Me pidämme itsessään arvokkaita asioita vain yhdenlaisina välineinä ja teemme itsellemme elämän tarkoituksen jonkin sellaisen asian tavoittelemisesta, joka todellisuudessa kelpaa vain välineeksi.
Ei siis ilmeisesti ole mitenkään itsestään selvää, että presidentiksi saadaan hyveellisellä tavalla arvokas henkilö. Tällaisen ihmisen täytyy kyetä selkeästi erottamaan toisistaan arvot ja välineet ja asettamaan elämässään arvot niille kuuluvaan asemaan. Arvokas ihminen ei esimerkiksi erehdy pitämään itsessään arvokkaina sellaisia puhtaasti välineellisiä asioita kuin raha tai valta. Hän ei nosta taloutta kaikkia muita asioita tärkeämmäksi eikä pidä mustasukkaisesti kiinni omasta arvovallastaan. Hänelle omaa mainetta ja kunniaa tärkeämpää on se, että sellaiset asiat kuin oikeus, totuus ja luottamus loistavat yhteiskunnassa kaiken muun yläpuolella, että sivistys on arvossaan ja että rauha ollaan valmiit säilyttämään tai palauttamaan millä hyvänsä hinnalla paitsi jostakin toisesta arvosta tinkimällä.
Presidentin sanotaan olevan arvojohtaja, ja näin saattaa ollakin, mikäli presidentillä on sekä edellytyksiä että tahtoa arvojohtajaksi ryhtyä – mikäli hän siis on arvokas ihminen sanan hyveellisessä ja arvofilosofisessa merkityksessä. Tärkeintä on kuitenkin pitää mielessä, että viime kädessä presidentti ei johda arvoja vaan arvot johtavat presidenttiä. Demokratiassa arvot ovat kaiken, myös johtamisen yläpuolella. Jos tästä ei pidetä kiinni, ollaan Unkarin ja Yhdysvaltojen tiellä: luisumassa joko diktatuuriin tai täydelliseen kaaokseen ja anarkiaan.