työ

Aikaansaavuudesta

kirjoittaja

Muistokirjoitukset tapaavat kertoa siitä, missä ihminen on ollut hyvä. Yksi on onnistunut taiteessaan, toinen tieteessään ja kolmas työssään muuten vain. Jotkut ovat täyttäneet paikkansa puolisona ja elämänkumppanina ylivertaisella tavalla. Vanhempana ja isovanhempana ovat onnistuneet jotakuinkin kaikki, jotka vain jälkikasvua ovat tulleet hankkineeksi, ainakin jos muistokirjoittajia on uskominen.

Useimmiten muistokirjoitusten kuvailut kertovat siitä, millaisissa rooleissa edesmennyt on elämänsä aikana onnistunut niittämään laakereita. Harvemmin voi lukea jonkun ollen ihan yksinkertaisesti vain hyvä ihminen, vaikka sellaisia kai meidän kaikkien olisi hyvä pyrkiä olemaan.

Eron tekeminen sen mukaan, onko ihminen ollut hyvä ihmisenä vai jossain tietyssä tehtävässä tai roolissa, oli tuttu asia jo Aristoteleelle. Hänen mukaansa ammattiin kuuluvat hyveet olivat oma juttunsa ja kaikille ihmisille yhteiset luonteenhyveet omansa. Hyvällä lyyransoittajalla, rakentajalla ja suutarilla oli kullakin hyveensä, jotka tekivät heistä hyviä siinä, mikä oli itse kunkin hommana. Sen sijaan oikeudenmukaisuus, ystävällisyys, anteliaisuus, rohkeus ja kohtuullisuus, jotka tekivät ihmisistä ihmisinä hyviä, kuuluivat samalla tavoin kaikille ammatista riippumatta.

Ammattiin ja tehtävään sidottujen hyveiden ja yleisinhimillisten luonteenhyveiden väliin voidaan ajatella omana ryhmänään sijoittuvan joukko yleisiä työn maailmassa tarvittavia hyveitä. Ne eivät ole varsinaisia luonteenhyveitä siksi, että niiden perusteella ihmistä ei vielä voida sanoa ihmisenä hyväksi. Mutta ne eivät ole myöskään erityisiä ammatillisia hyveitä, sillä niille on käyttöä yhtä lailla ammatissa kuin ammatissa. Aikaansaavuus kuuluu tähän hyveiden ryhmään. Työssä kuin työssä on tarkoitus saada jotakin aikaiseksi, ja aikaansaava ihminen täyttää tässä mielessä yhden hyvän työihmisen keskeisistä kriteereistä.

Eri ihmisillä on erilaiset työt, ja siksi myös aikaansaavuudelle asetetut vaatimukset ovat eri ammateissa kovin erilaisia. Ojankaivaja tai puuseppä voi jokaisen työpäivän päättyessä omin silmin nähdä aikaansaavuutensa hedelmät. Filosofi tai matemaatikko saattaa miettiä vuosikymmenet jotakin kiperää ongelmaa saamatta koskaan aikaan edes yhtä mahdollista ratkaisuehdotusta. Tästä huolimatta olisi kaikkea muuta kuin reilua syyttää parhaansa tehnyttä ajattelijaa saamattomaksi. Sikäli kuin hän on dokumentoinut ajatustyötään asianmukaisesti, hän on luultavasti kuitenkin voinut kertoa tiedeyhteisölle, miltä suunnalta ongelmanratkaisua ei ainakaan kannata etsiä.

Asioiden aikaansaaminen ei likikään aina myöskään ole kiinni työntekijän aikaansaavuuden hyveestä tai sen puutteesta. Olosuhteet saattavat olla sen verran haastavat, ettei toivottuun lopputulokseen yksinkertaisesti vain voida päästä. Pätevimmälläkään lääkärillä ei ole keinoja puhaltaa lisää voimaa vanhuudenheikoksi käyneeseen sydämeen, eikä paraskaan jalkapallomaalivahti voi torjua jokaista uralleen osunutta rangaistuspotkua.

Aikaansaavuuden hyveen kannalta olennaisinta olisi pyrkiä pitämään huoli siitä, ettei omassa työssään tulisi saaneeksi aikaan asioita, joita ei ikinä pitäisi tapahtua. Jottei joku onneton muistokirjoittajaparka joskus tulevaisuudessa joutuisi liian haastavan tehtävän eteen yrittäessään silotella entisen ministerin tai metsäkoneurakoitsijan uraa edes jotenkin salonkikelpoiseksi.

Leikkivyydestä

kirjoittaja

”Jokainen sukupolvi kirjoittaa sivistyksensä historian lastensa kirjoihin. Meidän aikamme on tieteellisen tutkimuksen aikakausi. Nykypäivien lapsilla ei ole aikaa unelmiin, ja he liikkuvat aivan toisessa ajatusmaailmassa kuin me aikoinamme. – – Niin, siitä ei ole epäilystä, etteikö lasten opetuksesta olisi huolehdittu, mutta mitä tulee heidän mielikuvituksestaan, nyt kun joululahjatkin antavat oppitunteja kemiassa ja fysiikassa. – – Ehkä olen väärässä, mutta minusta väliin tuntuu, että lastenkamareissamme on nyt vähemmän naurua kuin ennen vanhaan, että lasten kasvot käyvät yhä totisemmiksi.”

Pariisiin asettunut nuori ruotsalainen lääkäri Axel Munthe oli huolissaan ranskalaislapsista. Uudenlaiset tieteelliset lelut kiinnostivat kyllä lapsia ja vähensivät olennaisesti heidän aiheuttamaansa hälinää ja meteliä. La tranquillité des parents et l’instruction des enfants – vanhempien rauha ja lasten opetus – oli näiden lelujen tunnus. Mutta mitä leikin valjastaminen opetuksen käyttöön teki lasten kehitykselle? Millaisen jäljen lapsiin jätti se, että he eivät saaneet enää olla lapsia: telmiä ja mekastaa, leikkiä ilman tulosvastuuta ja paineita jatkuvasta kehittymisestä?

Munthe oli syystäkin huolissaan. Maailma oli muuttumassa, ja kehitys kehittyi kiihtyvään tahtiin. Elettiin 1880-luvun alkua. Ei kuluisi kuin muutama vuosi siihen, kun Karl F. Benz rakentaisi ensimmäisen polttomoottorilla kulkevan auton, ja vain parikymmentä vuotta myöhemmin Wrightin veljesten ”Flyer” lentäisi ensilentonsa Atlantin toisella puolen.

* * *

Leikkivyys täyttää sujuvasti hyveen tunnusmerkit: Se on ominaisuus, joka oikeassa tilanteessa oikein toteutuessaan tuottaa hyvää niin ihmiselle itselleen kuin ympäröivälle yhteisölle. Mutta mitä leikkivyys hyveenä oikein tarkoittaa, on vähän vaikea hahmottaa.

Leikkivyyden voisi ajatella olevan läheistä sukua luovuuden, rentouden ja huumorintajuisuuden kaltaisille hyveille. Leikkiin yhdistyy usein sellaisia asioita kuin mielikuvitus, omaehtoisuus ja mielihyvä. Leikissä itse toiminta on päämäärää tärkeämpää, ja jos leikissä on sääntöjä, ne ovat leikkijöiden itse kehittelemiä ja heidän muokattavissaan.

Leikkivyys on ennen kaikkea asenne- ja suhtautumiskysymys. Pelaaminen voi olla leikkiä, mutta vain, jos pelaajat eivät ota peliä liian tosissaan. Jos pelin voittaja innostuu voitostaan liikaa ja häviäjä suuttuu, leikkivyyden hyve loistaa poissaolollaan. Mitä Axel Munthe mahtaisi ajatella älykännyköistä ja digipelaamisesta, jää arvailujen varaan. Mutta luultavasti hän ei olisi ollut niistä erityisen innoissaan.

Leikki on lasten työtä. Kääntäen työn voisi parhaimmillaan ajatella olevan aikuisten leikkiä. Silloin työtä ei tehdä vain rahan takia vaan ennen kaikkea siksi, että työ sytyttää ja vie mennessään. Työtä saa tehdä sillä tavoin kuin itse parhaaksi näkee ja niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Säännöt ovat työntekijöiden palveluksessa eivätkä työntekijät sääntöjä varten. Jos jokin sääntö tuntuu turhalta ja rajoittaa liikaa, sen voi muuttaa tai poistaa.

Ehkä leikkivyydelle pitäisi olla enemmän sijaa aikuistenkin maailmassa. Lomaltakin olisi silloin hauskempi palata takaisin sorvin ääreen.

Kriittisyydestä

kirjoittaja

Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka tekevät olioista hyviä. Aristoteleen mukaan jokaisella oliolla on jokin erityispiirre, joka tekee oliosta omanlaisesta ja jonka perusteella olion onnistumista omana itsenään olemisessa voidaan arvioida. Niiksi erityispiirteiksi, jotka tekevät ihmisestä ihmisen, Aristoteles nimesi yhteisöllisyyden ja rationaalisuuden. Ihmisen hyveet ovat siis ne ominaisuudet, jotka tekevät meistä hyviä yhteisön jäseniä ja hyviä käyttämään järkeämme.

Hyveitä on kuitenkin moneen lähtöön, minkä jo Aristoteleskin tiesi. Hyveet tekevät meistä hyviä paitsi ylipäätään ihmisinä myös kaikissa niissä rooleissa ja tehtävissä, joissa satumme elämämme aikana toimimaan. Rakentajalla on rakentajan hyveet ja huilunsoittajalla huilunsoittajan hyveet – mikäli siis kyse sattuu olemaan hyvästä rakentajasta ja hyvästä huilunsoittajasta. Olipa hommamme mikä hyvänsä, aina voidaan nimetä ja määritellä ne ominaisuudet, joita tarvitsemme ollaksemme hyviä siinä, mitä olemme ja teemme.

Työn hyveet on luontevaa jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen ja perustavimpaan kuuluvat yhteisölliset hyveet, jotka tekevät meistä hyviä yhteisön jäseniä ja sellaisina siis aristoteelisesti ajatellen hyviä ihmisiä. Työssäkin ollaan näet ennen kaikkea ihmisiä ja työelämässä yhteisön toimivuus on kaiken onnistumisen A ja O.

Toisen ryhmän muodostavat työnteon hyveet, joiden voi ajatella jakautuvan edelleen yleisiin ja ammattikohtaisiin työnteon hyveisiin. Edellisiin kuuluvat esimerkiksi ahkeruus, aikaansaavuus ja huolellisuus, jälkimmäisiin täsmällisyys (veturinkuljettajalla), tarkkuus (aivokirurgilla) ja järjestelmällisyys (kirjanpitäjällä).

Kolmantena ovat johtamisen hyveet, joita sinänsä tarvitsevat niin johtajat kuin johdettavat, mutta joita ilman johtamisessa ja esimiestyössä ei voi mitenkään onnistua.

Kriittisyys on hyve, mutta aivan erityinen sellainen. Kriittisyys ei ole ihmisen ominaisuutena välttämättä mitenkään erityisen hyvä, se ei tee ihmisestä hyvää kanssaihmistä ja yhteisön jäsentä. Kaveripiirin tai lentopallojoukkueen jäsenenä kriittisiä lausuntojaan ahkerasti viljelevä ihminen voi ennen pitkää käydä rasitukseksi muulle yhteisölle.

Myöskään johtamisen hyveeksi kriittisyydestä ei ole, ainakaan nykyisten johtamisoppien mukaan. Johtajan ja esimiehen tehtävänä on tukea ja valmentaa työyhteisöä aina vain parempiin suorituksiin. Toki jatkuva parantaminen edellyttää kykyä tarkastella kriittisesti aiempia aikaansaannoksia, mutta hyvä johtaja pitää kriittisyytensä piilossa ja keskittyy sen sijaan kannustamaan alaisiaan.

Kriittisyys on selkeästi työnteon hyve ja sellaisenakin tietynlaisten spesialistien ominaisuus. Opettajan, lääkärin tai kauppiaan hyveeksi kriittisyydestä ei ole. Sen sijaan tutkijan ja toimittajan hyveenä se kuuluu lajinsa terävimpään kärkeen. Jos tutkimus ei ole kriittistä, se ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteerejä, ja jos toimittaja kohtelee yhteiskunnallisia vaikuttajia silkkihansikkain, hän ei hoida työtään.

Toimiakseen hyveellisesti sekä tutkijan että toimittajan on kuitenkin keskitettävä kriittisyytensä vain varsinaiseen työhönsä. Huippututkijalle tai tähtitoimittajalle, joka teroittaa kritiikin keihästään kollegoihinsa, kriittisyys ei olekaan enää hyve vaan jotakin aivan muuta.