Yksi ihmisenä olemisen suurimpia ihmeitä on se, miten niin monet onnistuvat pitämään kiinni toivosta silloinkin, kun kaikki toivo näyttää olevan mennyttä. Ihmiset jaksavat päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen elää ja toivoa toinen toistaan mahdottomammissa olosuhteissa: sodan keskellä, äärimmäisessä köyhyydessä, riuduttavan sairauden varjossa. Eiväthän kaikki jaksa, mutta hämmentävän monet.
Toivon varassa aloittavat uutta vuottaan kaikki nekin, joita elämä ei ole kohdellut aivan yhtä kovakouraisesti. Heistä yksi toivoo saavansa uuden työpaikan viime vuonna menetetyn tilalle, toinen odottaa vihdoin tänä keväänä kohtaavansa elämänsä suuren rakkauden – tai jos edes keskisuuren. Kolmas luottaa murrosikäisten lastensa vähitellen aikuistuvan, puolisonsa selviävän ikäkausikriisistään ja vanhempiensa pääsevän hoivakotiin ennen kuin itse tulee hulluksi.
Mistä me saamme tämän voiman? Miten se toimii? Ja mitä se edes on?
Toiveikkuus näyttäisi selvästikin olevan oikea hyve eikä pelkkä luonteenvahvuus. Jälkimmäiset ovat luonteenpiirteitä, jotka tukevat ihmisen omaa hyvinvointia, edelliset tuottavat hyvää paitsi yksilölle itselleen myös koko ympäröivälle yhteisölle. Toiveikkuus kuuluu hyveiden kategoriaan: sitä viljelemällä kirkastan sekä suoraan että välillisesti myös kanssaihmisteni elämää, en ainoastaan omaa harmaata arkeani.
Muiden luonteenhyveiden tavoin myös toiveikkuus syntyy ja kehittyy kasvatuksen kautta. Mutta se, miten tämä tapahtuu, ei olekaan ihan yksinkertainen juttu.
Lasten kasvattaminen rehellisiksi, rohkeiksi, luotettaviksi ja hyväntahtoisiksi on jokseenkin yksinkertaista ja suoraviivaista. Tarkkaillaan vain lapsen toimintaa tietynlaisessa tilanteessa ja annetaan kunnon kehut, kun hän onnistuu toimimaan tilanteeseen sopivan hyveen mukaisesti. Mutta miten vahvistaa toiveikkuutta, jossa olennaista ei ole oikeanlainen toiminta vaan oikeanlainen elämänasenne?
Toiveikkuuden ydin on luottamuksessa siihen, että huomennakin asiat ovat kohdallaan ja tulevaisuudessa vielä paremmin. Tehokkaimmin sitä vahvistetaan muistuttamalla pahan mielen iskiessä lasta edessä olevista hauskuuksista. Tämä taas tapahtuu enimmäkseen ihan vahingossa vanhemman tosiasiassa vain yrittäessä estää lapsensa harmia eskaloitumasta varsinaiseksi kiukunpuuskaksi: ”Ei haittaa, jos leikit on nyt pakko lopettaa, huomenna jatketaan taas.” ”Nyt mennään nukkumaan mutta aamulla taas tavataan.” ”Joo, joulu meni, mutta uuteen jouluun ei ole enää vuottakaan, ja sitä ennen vietetään synttärit ja kesäloma.” ”Pääset näkemään uuden Tähtien sota -leffan, kunhan täytät kaksitoista – se on viisivuotiaalle vielä vähän liian jännä.”
Aristoteelisen keskiväliperiaatteen mukaisesti myös toiveikkuus on sopivissa mitoissa pysyessään hyve mutta puutteellisena ja liiallisena esiintyessään pahe.
Puutteellisuuden pahe – epätoivo tai toivottomuus – on vakava asia. Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoitti sen turmiollisuudesta kirjan nimeltä Kuolemansairaus. Pahimmillaan toivottomuus voi todella koitua ihmiselle kuolemaksi, hyvinkin konkreettisesti.
Toiveikkuuden liiallisuus ei sen sijaan ole erityisen vaarallista. Hyvällä syyllä voi kysyä, onko se edes mikään oikea pahe. Ainoa varsinainen haitta, mikä kaikki realismin rajat ylittävästä toiveikkuudesta seuraa, on pettymys, ja pettymyksethän jos mitkä kuuluvat elämään. Siksi toisekseen, pettyminen ei välttämättä ole seurausta toiveikkuuden ylimitoituksesta, vaan siitä, millainen maailma on. Se, että pessimisti ei koskaan pety, ei ole riittävä syy pitää pessimistisyyttä hyveenä.
Turha siis näin vuoden alkaessa pitää kynttilää vakan alla ja pihtailla toiveikkuudessa. Tästä tulee hieno vuosi! Ilmastonmuutos selätetään, soteen löydetään toimivat ratkaisut ja talous lähtee uuteen nousuun! Ja Suomi voittaa jalkapallon Euroopan mestaruuden!