”[Koulun] ei ole aihetta tähdentää oppilailleen kaikkia ns. luonteenhyveitä tasavertaisen tärkeinä, koska tämä helposti johtaa siihen, että kasvattajat asettavat päämääräksi henkilökohtaisen persoonallisuusideaalinsa, kunnioittamatta oppilaan yksilöllisyyden koskemattomuutta. – – Kuitenkin sekä koulun jokapäiväisessä elämässä että eri kouluaineissa annetussa opetuksessa tulisi tavoiteltavina luonteenominaisuuksina esittää ystävällisyys ja auttavaisuus toisia ihmisiä kohtaan sekä oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus.”
Näin todetaan vuonna 1970 hyväksytyissä peruskoulun ensimmäisen opetussuunnitelman perusteissa, niinä entisinä aikoina, jolloin opettajat vielä velvoitettiin kasvattamaan lapset ainakin kaikkein keskeisimpiin hyveisiin.
Ystävällisyys, auttavaisuus ja oikeudenmukaisuus ovat jokseenkin tuttuja juttuja, mutta totuudellisuus vaatii pientä selitystä. Kyseessä ei ole mikään kevyt ja helppo tapaus vaan yksi hyvemaailman raskassarjalaisista, joka rankkuudessaan ja vaativuudessaan tarjoaa tavalliselle kuolevaiselle lähes ylivoimaisia haasteita. Se on hyve, jonka vain tiedemiehistä vakaumuksellisimpien ja journalisteista tinkimättömimpien voi kuvitella hallitsevan.
Totuus kuuluu yhdessä kauneuden ja hyvyyden kanssa siihen arvojen joukkoon, jota jo antiikin filosofit päässään pyörittelivät. Totuudellisuus taas on se hyve, jota ilman totuus on tuomittu jäämään hämärän peittoon. Totuudellisuus on totuudelle samaa kuin oikeudenmukaisuus oikeudelle: päähyve, jota toiminnan itsessään hyvänä päämääränä pidetyn arvon toteutuminen välttämättä edellyttää.
Totuudellisuuden alahyveitä ovat rehellisyys, avoimuus, aitous ja kriittisyys, jotka kaikki ovat saaneet omat käsittelynsä tässä blogissa jo aiemmin. Nämä neljä edustavat kaikki yhtä aspektia totuudellisuudesta, ja totuudellisuuden voisi siis ajatella olevan näiden neljän – ja ehkä vielä muutaman muun hyveen – summa.
Näin ajatellen on helppo ymmärtää, mikä tekee totuudellisuudesta niin haasteellisen. Siinä, missä rehellisyyteen riittää sen sanominen, minkä voi vilpittömästä uskoa ja kuvitella olevan totta, totuudellisuuteen sisältyvä kriittisyys pakottaa penkomaan asiaa niin syvältä, että sen taatusti tietää olevan totta. Siinä, missä aitouteen riittää se, ettei yritä esittää muuta kuin on, avoimuus aitouteen liitettynä saa totuudellisen ihmisen paljastamaan sisimpänsä koko maailmalle.
Kuten sanottu, totuudellisuus on rankka hyve, jota ei voi yleisenä vaatimuksena edellyttää kuin tietyiltä huippuammattilaisilta. Meille keskivertoihmisille riittää, että noudatamme totuudellisuuden hyvettä tietyissä erityistilanteissa, kuten tunnustaessamme rakkautta elämämme mies-, nais- tai muu-oletetulle.
Tai vääntäessämme kättä hallitusneuvotteluissa.
Kansakunnan etu edellyttää sitä, että sekä maata johtavien hallituskumppanien keskinäinen luottamus että kansalaisten luottamus vallanpitäjiin kestää koko hallituskauden ajan kaikkein kovimmissakin paikoissa. Tämä taas edellyttää sitä, että yhteistyö hallitusneuvotteluissa rakennetaan mahdollisimman kestävälle pohjalle. Ei riitä, että ollaan rehellisiä mutta ei avoimia tai kriittisiä, kriittisiä mutta ei itsekriittisiä, avoimia mutta ei aitoja tai aitoja mutta ei rehellisiä. On oltava kaikkea tätä samalla kertaa. Eli totuudellisia. Vähempi ei riitä.