”Varovaisuus ei ole arkuutta vaan viisautta”, opastettiin kansaa television tietoiskussa, jota Yleisradio alkoi viitisenkymmentä vuotta sitten esittää aina näihin aikoihin vuodesta. Ja hyvä, että alkoi. Siinä missä talvi aina yllättää autoilijat, heikot jäät tapaavat aina yllättää jalankulkijat, hiihtäjät ja pilkkijät – siitä huolimatta, että jäiden heikkenemisen luulisi olevan helpommin ennakoitavissa kuin talven ensimmäisten liukkaiden ajankohta. Ylen tietoisku saattoi hyvinkin pelastaa muutaman ihmishengen per kevät tai ainakin antaa jollekulle surevalle omaiselle mahdollisuuden edes hieman varautua tulevaan.
Tietoiskun slogan tuli vahvistaneeksi varovaisuuden perimmäisen luonteen. Kyse ei ole heikkoudesta, joka saa ihmisen säikkymään turhasta ja näkemään mörköjä siellä, missä niitä ei ole, vaan viisaan ihmisen ominaisuudesta. Hyveestä, joka voi pelastaa hengen.
Kuten kaikki hyveet, myös varovaisuus on aina sovitettava ja säädettävä tilanteen mukaan. Samanlainen käytös tai toiminta voi yhdessä tilanteessa olla varomattomuutta, toisessa liiallista varovaisuutta ja kolmannessa mitä suurinta viisautta. Jäille lähtiessä rannan tuntumassa pysytteleminen kuuluu alkusyksyn ja loppukevään aikaan ensimmäiseen, keskitalven paukkupakkasilla toiseen ja muulloin kolmanteen kategoriaan.
Tänä keväänä varovaisuuden hyve tulee suurempaan tarpeeseen kuin ehkä koskaan aiemmin. Jäille menon lisäksi nyt on syytä olla varovainen myös kaupassa käydessä, bussilla kuljettaessa ja kuntosalilla treenatessa. Toki myös koronan kanssa voidaan olla liian varovaisia. Mallia tästä näytti Uuden Seelannin Auckland, jonka pormestari sulki koko kaupungin seitsemäksi päiväksi yhden koronatartunnan vuoksi. Mutta koronan kanssa paljon suurempi riski on sortua varomattomuuden paheeseen.
Toinen koronakevät tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman aikojen muuttumiseen. Hyvepuhe on sitten 1970-luvun kadonnut suomalaisesta kulttuurista varsin tehokkaasti, ja tämä näkyy myös suhtautumisessa koronaan. Kun yökerhojen ja karaokebaarien todettiin olevan merkittäviä tartunnanlähteitä, Yleisradio ei kiiruhtanut tekemään tietoiskua ja varoittamaan kansalaisia hilpeän yöelämän vaaroista. Sen sijaan niin toimittajat kuin kaikki muutkin keskittyivät tiukkaamaan päättäjiltä, miksei ravintoloita voida sulkea. Ja kun päätös sulkemisesta viimein tehtiin, illanviettäjiä kiinnosti ennen kaikkea, kuinka monta ravintolailtaa oli vielä mahdollista viettää ennen kuin ovet menisivät kiinni.
Toisin oli ennen vanhaan. Kevätjäiden aikaan kenellekään ei tullut mieleenkään ryhtyä vaatimaan hallitusta säätämään poikkeuslakia, jonka perusteella jäille meno voitaisiin sakon uhalla kieltää. Rannalla toimittaja ei haastatellut avannosta pelastettua ihmistä, joka olisi syyttänyt kastumisestaan viranomaisten hitautta antaa jäällä liikkumista koskevia määräyksiä. Jokainen ymmärsi vastuun omasta toiminnasta olevan ihan vain itsellä, ja ne, jotka eivät ottaneet vastuutaan riittävän vakavasti, ymmärsivät kuitenkin jälkikäteen olla syyttämättä hölmöilystään ketään muuta kuin itseään.
Sanottakoon siis selvästi: Varovaisuus on edelleenkin viisautta. Määräykset on syytä tuntea ja niitä on syytä noudattaa, mutta ei pidä ajatella, että kaikki se, mitä ei vasiten ole kielletty, olisi ihan ok.