Lapsuudesta muistan, miten vaikea asia kärsivällisyys oli näihin aikoihin vuodesta. Jouluun oli aikaa vielä yli kolme viikkoa, mutta odotus oli jo huipussaan. Hoosiannat oli laulettu, koulussa harjoiteltiin joulujuhlaesityksiä, kotona väsättiin joulukortteja ja leivottiin piparkakkuja ja lahjat olivat tietysti päällimmäisinä mielessä. Ole nyt siinä sitten kärsivällinen. Kolme viikkoa!
Vanhemmiten kärsivällisyyden hyve on käynyt helpommaksi. Aikuisena ei elä samalla tavoin hetkessä kuin lapsena. Siinä, missä aikuinen osaa nauttia sekä koettujen ilojen ja nautintojen muistoista että edessä olevien mukavien asioiden odottamisesta, lapsena kaikille hauskoille jutuille on vain kaksi aikamuotoa, nyt ja ei vielä. Näistä edellinen on hyvä ja jälkimmäinen yksiselitteisen huono.
Sanana kärsivällisyys tuntuu jotenkin vinksahtaneelta. Sanan takana oleva ajatus itsessään on sama kuin romaanisissa kielissä, joissa kärsivällisyyden kantasanana on latinan verbistä patior (suom. kärsiä, kestää) johdettu patientia. Käännöksenä kärsivällisyys on siis kaikin puolin looginen. Sen sijaan sisällöltään ja merkitykseltään kärsivällisyys vaikuttaa harhaanjohtavalta. Kärsivällinen ihminenhän on sellainen, jolle pitkällinenkään odotus ei aiheuta erityistä tuskaa ja kärsimystä. Kärsivällinen ja kärsivä ovat näin ollen toistensa vastakohtia, mikä äkkipäätään kuulostaa oudolta.
Vinksahdus oikenee, kun muistaa kärsimisen merkitsevän suomen kielessä paitsi tuskan tuntemista myös kestämistä ja sietämistä. Kärsivällisyyden voi siis ymmärtää kärsivyyden vastakohdan sijaan kestävyyden ja sietävyyden synonyyminä, mikä tekee asiasta paljon ymmärrettävämmän. Ruotsinkieliset ovat tässä suhteessa päässeet suomenkielisiä helpommalla. Heillä kärsimistä ja kestämistä ilmaisevat verbit ovat selkeästi eri sanoja.
Jos kärsivällisyyden viljely vanhenemisen myötä tuntuukin käyvän helpommaksi, kulttuurinen kehitys näyttää kulkeneen päinvastaiseen suuntaan. Viime vuosikymmenten kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -asenne näkyy ajassa monin tavoin. Elämisen tahti on käynyt nopeammaksi ja kiireisemmäksi, ja tämän myötä kykymme odottaa on heikentynyt. Lapset eivät enää malta kuunnella ohjeita opettajan antamia loppuun saakka eivätkä odottaa rauhassa vuoroaan. Aikuiset eivät malta säästää rahaa lomamatkoja ja kodin hankintoja varten, vaan ottavat mieluummin pikavipin tai kulutusluoton, jonka avulla toiveen voi toteuttaa saman tien.
Kansantalouden kannalta kärsimättömyyden kasvu saattaa olla hyväksikin. Kulutus lisääntyy – tai ainakin aikaistuu – kun säästämisen ja kärsivällisen odottelun sijaan rahoja pääsee velanoton turvin käyttämään heti. Mutta ympäristön, luonnonvarojen riittävyyden ja ihmisten mielenterveyden kannalta kärsivällisyyden heikkeneminen on paha asia. Sen enempää luonto kuin ihminenkään ei kestä mitä tahansa, rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Jos kärsivällisyyden puutteemme vuoksi emme kykene hillitsemään elämäntapojemme hektisyyttä, rajoihin törmäämistä ei tarvitse odottaa pitkään.
Kärsivällisyys on yksi niistä hyvistä asioista, joita korona-ajan voi ainakin toivoa meille opettavan. Kuluvan vuoden aikana on ollut pakko oppia odottamaan ja tyytymään siihen, että kaikkea ei voi eikä itse asiassa tarvitsekaan saada ainakaan heti ja nyt. Ehkä kotimaanmatkailuun ja mustikanpoimintaan voisi käyttää vielä toisenkin kesän. Kyllä sekin aika taas koittaa, jolloin voi turvallisin mielin lähteä risteilylle Tukholmaan.