Vaatimattomuus näyttäisi tarkoittavan erilaisia, jossain mielessä jopa vastakkaisia asioita riippuen siitä, onko kyse asioista vai ihmisistä. Vaatimaton hotelli on sellainen, jolla ei ole mitään syytä elvistellä. Vaatimaton ihminen taas on sellainen, jolla saattaisi hyvinkin olla kaikki syyt elvistelyyn, mutta joka ihan vain silkkaa vaatimattomuuttaan ei sitä tee.
Hyveet ovat kulttuurisidonnaisia, ja tämä näkyy myös vaatimattomuuden kohdalla. Perinteiseen suomalaiseen hyvevalikoimaan vaatimattomuus ilman muuta kuului. Vaatimattomuus kaunisti ja omakehu haisi. Aristoteles sen sijaan ei vaatimattomuutta hyveenä pitänyt. Päinvastoin.
Aristoteleen mukaan totuudellisuus on arvostettavaa ja tavoiteltavaa myös itsestä ja omista ominaisuuksista puhumisen tapauksessa. Se, joka vaatimattomuuttaan vähättelee itseään ja saavutuksiaan, toteuttaa näin toimiessaan valheellisuuden pahetta, olivat tarkoitusperät miten kauniit hyvänsä. Niin ikään valheellisesti mutta vielä moitittavammalla ja alhaisemmalla tavalla toimii kuitenkin kerskailija, joka ”omistaa itselleen kiitettäviä ominaisuuksia, joita hänellä ei ole, tai esittää ne suurempina kuin mitä ne ovat”. Siksi totuudellinen ihminen kallistuu joskus vaatimattomuuden eli itsensä vähättelyn puolelle, mikä ”vaikuttaa sopivalta, koska liioittelu on niin vastenmielistä”. (Nikomakhoksen etiikka IV, 7).
Nykysuomalaisten suhtautuminen vaatimattomuuteen näyttää olevan pikemmin aristoteelisilla kuin perinteisillä suomalaisilla linjoilla. Vaatimattomuus kuului aikaan, jolloin herrat olivat herroja ja narrit narreja, suutari sai luvan pysyä lestissään ja kuuseen kurkottajat tapasivat kapsahtaa katajikkoon. Tänä päivänä tapoihin kuuluu kertoilla somessa huimista seikkailuistaan räikeästi värittäen ja kuvailla työhaastattelussa kykyjään ja taitojaan vahvasti liioitellen. Eli jos tarkkoja ollaan, Aristoteleen näkökulmasta olemme heilahtaneet paheesta toiseen, ja valitettavasti vielä lievemmästä vakavampaan.
Siirtymisen vaatimattomuudesta kerskailuun voisi ehkä kauniisti selittää sillä, että olemme onnistuneet kasvattamaan itsellemme itsetunnon. Miksi vähätellä kielitaitoaan ja esiintymistään, kun pystyy kommunikoimaan kenen kanssa vain ja edustavuus on melkein Sanna Marinin luokkaa? Takana ovat ne ajat, jolloin Helsinkikin tuntui suurelta kaupungilta. Nyt on nähty Lontoot, Singaporet ja New Yorkit ja oltu kuin kotonaan kaikkialla.
Vaan onko kuitenkin niin, että oman erinomaisuuden esiin nostaminen ja pieni liioittelu kertovatkin juuri heikosta itsetunnosta? Ihmisen, jonka itsetunto on kyllin vahvoissa kantimissa, ei tarvitse aina ja kaikkialla tuoda esille omia saavutuksiaan? Hänellä on varaa olla vaatimaton?
Ehkä vaatimattomuuden suhteen pieni yleisen linjan tarkistus ja säätäminen voisi olla paikallaan. Vaatimattomuus on suotta aliarvioitu hyve. Liiallisuuksiin sen viljelyssä ei pidä mennä, mutta edelleenkin vaatimattomuus tiettyyn rajaan saakka kaunistaa ja tarkemmin haistellen omakehusta jää kyllä ilmaan vähän epämiellyttävä katku.
Jospa siis noudattaisimme Aristoteleen ohjetta: pysytään totuudessa, mutta ollaan kallellaan mieluummin hitusen vaatimattomuuden kuin vähääkään kerskailun suuntaan. Sillä vaatimattomuus on kuitenkin hyve.