Onko oikein panna muutokselle hanttiin ja pyrkiä pitämään kiinni vanhoista tavoista? Vai sukeltaako hyveellinen ihminen muutokseen intoa täynnä ja riemusta kiljuen?
On tilanteita, joissa muutoksen vastustaminen on ainoa oikea asenne. Silloin, kun muutos johtaa kohtuuttomaan kärsimykseen, jonkun oikeuksien polkemiseen tai perustelemattomaan ympäristön tuhoamiseen, on jokaisen kynnelle kykenevän aika nousta barrikadeille. Mutta puhtaasti periaatteellinen vastarinta kaikkea muutosta kohtaan ei ole järkevälle ihmiselle sopiva asenne. Näin asennoituessamme me käymme vastustamaan planetaarisia voimia ja ryhdymme taisteluun, jossa meillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. Siksi muutosvastarintaa ei koskaan voida pitää hyveenä, järkevän ihmisen hyvänä ominaisuutena.
Muutoshalukkuus ei ole hyveeksi muutosvastarintaa parempi ehdokas. Muutokseen tulisi sekä inhimillisistä että ekonomisista syistä olla aina hyvät perusteet. Toimivan asiaintilan muuttamisessa ei ole mitään järkeä, siitä seuraa useimmiten vain turhaa murhetta ja tarpeettomia kustannuksia.
Muutoshalukkuus vahvana ja vaikuttavana asenteena kasvattaa oleellisesti sitä mahdollisuutta, että muutoksia tehdään vain muutosten itsensä vuoksi. Pahimmillaan se johtaa Turun tautina tunnetun vanhan perusteettoman hävittämisen kaltaisiin ilmiöihin tai postmoderniin ultrapinnalliseen sekoiluun, jossa sen enempää päämäärällä kuin edes liikkeellä ei ole mitään väliä, kunhan vain koko ajan tapahtuu.
Siinä, missä sekä muutosvastarinta että muutoshalukkuus ovat hyveelliselle ihmiselle ongelmallisia ominaisuuksia, muutosvalmiuden voi perustellusti nostaa hyveiden joukkoon.
Muutosvalmius tarkoittaa periaatteellista valmiutta siihen, että maailma ympärillä ja oma asema siinä muuttuvat. Ihmisen, jolla on muutosvalmiuden hyve, ennakkoasenne muutosta kohtaan on neutraali. Hän ymmärtää, että jatkuva muutos on realiteetti, jonka kanssa on elettävä, ja hyväksyy tämän omassa elämässään.
Periaatteellinen valmius muutokseen ei hyveellisen ihmisen kohdalla tarkoita sitä, että hän suhtautuisi muutokseen kritiikittömästi ja olisi käytännössä aina valmis siihen. Muutoksen syillä ja odotettavissa olevilla seurauksilla on ratkaiseva merkitys sille, miten hän kulloisessakin tapauksessa muutokseen asennoituu. Jos muutos on huonosti perusteltu tai kaikkia sen seurauksia ei ole riittävässä määrin selvitetty, muutokseen myönteisestikin suhtautuvalla on täysi syy lyödä jarrut päälle ja vaatia prosessin keskeyttämistä.
Paitsi muutosprosessiin ja sen perusteluihin liittyvät kyseenalaisuudet myös yhteisöllisyydessä ja esihenkilötyössä eteen tulevat ongelmat saattavat kääntää sinänsä muutokseen valmiin työntekijän vastahankaan. Turvallisen työilmapiirin puuttuminen, huoli oikeudenmukaisuuden toteutumisesta, säröt esihenkilön ja alaisten välisessä luottamuksessa ja puutteet muutosta ja sen syitä koskevassa tiedotuksessa ovat kaikki tekijöitä, jotka nakertavat työntekijän valmiutta muutokseen. Siksi muutosvalmiuden puutteesta ei koskaan pidä mennä syyttämään yksilöitä ennen kuin syyt heidän asenteeseensa on tarkoin selvitetty.
Omaa parastaan ajattelevan työntekijän ei kuitenkaan kannata etsiä syitä kielteiseen asenteeseensa muutoksia kohtaan pelkästään ympäriltään vaan myös omasta pääkopastaan. Maailmassa, jossa muutos on jatkuvaa ja väistämätöntä, jatkuva muutosvastarinta tekee elämän raskaaksi ja vaikeaksi. Sen, joka kasvattamalla itsensä muutosvalmiuden hyveeseen kykenee vapautumaan ainaisesta ahdistumisesta ja mielensä pahoittamisesta, kannattaa se jo oman hyvinvointinsa vuoksi tehdä.