Luovuus ja työ on yhdistelmä, josta on vuosien mittaan ollut paljon puhetta. Eikä ollenkaan suotta: se sopii mainiosti juhlaesitelmien aiheeksi ja kansallisten strategioiden rakennuspuiksi. Luovuudellaan ovat Suomea vieneet maailmankartalle taiteilijat Gallen-Kallelasta ja Schjerfbeckistä Kaurismäkeen ja yritykset Arabiasta Marimekkoon ja Supercelliin. Luovuutta tarvitaan myös jatkossa, jotta maahan saadaan syntymään uusia enso-gutzeiteja, koneosakeyhtiöitä ja nokioita.
Luovuudesta ei kuitenkaan työn yhteydessä kannata puhua liikaa. Luovuuden ja työn liitto ei ehkä ole aivan niin auvoinen kuin voisi toivoa. Osapuolet tulevat siinä määrin erilaisista maailmoista ja odottavat elämältä niin eri asioita, että niiden keskinäisestä suhteesta tuskin koskaan voi tulla kovin lämmintä ja läheistä. Kyse on pikemminkin hetken huumasta silloin tällöin kuin pitkästä ja antoisasta yhteiselosta.
Luovuuden sijaan työn tekemisen hyveeksi riittää mainiosti vähemmän pönäkkä ja juhlallinen mutta sitäkin vikkelämpi kekseliäisyys. Luovuus ja kekseliäisyys ovat kuin sisarukset: monessa suhteessa toistensa kuvia mutta kuitenkin tärkeällä tavalla erilaisia. Juuri jokapäiväisen työnteon kannalta luovuus ja kekseliäisyys eroavat toisistaan monessa merkittävässä suhteessa.
Siinä, missä luovuus kukoistaakseen tarvitsee luovaa joutilaisuutta ja mahdollisimman suuren vapauden kaikesta, mikä rajoittaa, sitoo ja holhoaa, kekseliäisyys tulee toimeen paljon pienemmällä tilalla. Itse asiassa näyttää jopa siltä, että ihminen on kekseliäimmillään silloin, kun olot ovat ahtaimmillaan. Kekseliäisyyttä löytyy hämmästyttäviä määriä silloin, kun eloonjääminen ja selviytyminen ovat siitä kiinni. Tämän todistavat aina uudelleen jokainen pula-aika, sota ja luonnonkatastrofi.
Maksimaalisen vapauden sijaan kekseliäisyys tarvitsee lannoitteekseen himpun verran huumorintajua, ennakkoluulottomuutta ja kykyä ymmärtää hullujen ajatusten arvo. Useimmat hyvät keksinnöt kuulostavat ainakin tosikon korvissa ensi alkuun umpijärjettömiltä. Vasta kokemus opettaa, että tuolittomassa kokoushuoneessa pidetyt palaverit todella ovat tehokkaita ja aikaansaavia ja ideariihen pitopaikaksi syyskirpeä kävelytie on sisätiloja monin verroin hedelmällisempi.
Kekseliäisyyden ei välttämättä tarvitse johtaa siihen, että jokin uusi ja mullistava näkee päivänvalon. Sen lopputulokseksi riittää yhtä hyvin jonkin vanhan ja hyväksi havaitun muistuminen mieleen oikeaan aikaan oikeassa tilanteessa. Sen ymmärtäminen, että vanhassa on vara parempi ja vanha konsti on usein parempi kuin pussillinen uusia, saattaa lyödä korville luovuutta mutta ei koskaan kekseliäisyyttä.
Kekseliäisyyden ei myöskään tarvitse olla suurten puheiden arvoista. Se, joka haluaa tutustua luovuuden saavutuksiin, uppoutukoon Medicien ajan Firenzeen tai suomalaisen metsäteollisuuden historiaan 1800-luvun puolivälistä ensimmäiseen maailmansotaan. Sille, jota kiinnostaa ihmisen kekseliäisyys, riittää tietolähteeksi Niksi-Pirkka.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kekseliäisyys olisi jollain tavoin luovuutta vähäisempi ilmiö. Ei pyörääkään kukaan luonut. Joku vain keksi sen.