Toisena pääsiäispäivänä 21.4.2025 maailma muuttui piirun verran armottomammaksi. Paavi Franciscuksen kuollessa ajasta iäisyyteen siirtyi mies, joka oli sekä ihmisenä että tähänastisten kollegoidensa joukossa keskimääräistä armollisempi tapaus.
Katolinen kirkko ja erityisesti sen ylin johto ei ole se paikka, josta armollisuuden hyvettä olisi totuttu etsimään ja löytämään. Franciscuksen edeltäjät Johannes Paavali I ja Benedictus XVI olivat niin opillisissa kuin moraalisissa kysymyksiä jyrkkiä vallankäyttäjiä. Jopa heidän kannattajansa ja ihailijansa luultavasti kiittäisivät heitä ennemmin monesta muusta hyvänä pitämästään ominaisuudesta kuin juuri armollisuudesta.
Ainakin näin luterilaisittain ajatellen katolinen kirkko on helppo nähdä hierarkkisena järjestelmänä, jossa instituutio ja sen säännöt ja periaatteet ovat aina pientä ihmistä tärkeämpiä. Armo toimii juuri toisin päin. Se ei kumoa instituutiota sääntöineen ja periaatteineen, mutta ei tuomitse ihmistä, joka ei ole elänyt ja toiminut niiden mukaan. Juuri näin Franciscus monessa asiassa toimi.
Hyveenä armollisuuden voi ajatella jakautuvan kahdeksi. Se on yhtäältä hyväksyvyyttä, sitä että ihmisen ei tarvitse yltää täydellisyyteen riittääkseen, vaan hän kelpaa sellaisena kuin on, kaikkine vikoineen, puutteineen ja heikkouksineen. Ja toisaalta armollisuus on anteeksiantavuutta, sitä että virheen tehneen ei tarvitse jäädä jumiin syyllisyydentunteeseensa eikä kärsineen osapuolen kaunaansa ja katkeruuteensa.
Jostakin syystä armollisuus näyttää usein esiintyvän yhdessä kahden muun hyveen, huumorintajuisuuden ja nöyryyden kanssa. Parhaimmillaan nämä kaksi yhdistyvät lempeäksi itseironiaksi ihmisessä, joka on tarpeeksi suuri kyetäkseen tekemään itsestään pienen. Tällaisia ihmisiä ovat viimeaikaisten paavien joukossa olleet Franciscus ja vuosina 1958–1963 virkaa hoitanut Johannes XXIII.
Armo kuuluu kristillisen uskon ja ajattelun keskeisimpiin elementteihin. Armollisuus ei tästä huolimatta näytä olevan keskimääräistä yleisempi hyve kristityiksi itsensä kokevien joukossa – puhumattakaan siitä, että kristityillä olisi armollisuuteen jonkinlainen monopoli. Pikemminkin kristittyjen ja armollisuuden suhdetta näyttää leimaavan jonkinlainen siitä-puhe-mistä-puute-asetelma. Kyse saattaa tietysti olla siitä, että kristittyjen armollisuuteen kohdistuu keskimääräistä suurempia odotuksia, mutta odotusten oikeutusta on toisaalta vaikea kiistää. Siihen nähden, että kirkko on saarnannut armosta jo kahden vuosituhannen ajan, armollisuus näyttelee kirkollisessa todellisuudessa edelleen surullisen pientä osaa.
Armollisuudelle olisi tässä maailmanajassa suuri tilaus ja tarve. Elämä on muuttunut vuosien mittaan aina vain kovemmaksi, ja erityisesti nuoret tuntevat itseensä sekä ulkoa että sisältäpäin kohdistetut vaatimukset nahoissaan. Ei ihme, että Franciscus oli rakastetuin paavi yli kuuteen vuosikymmeneen, eikä ainoastaan katolisessa vaan koko maailmassa.
Armollisuus on kuitenkin hyve, jonka toteuttamista ei voi jättää vain yhden Roomassa asuvan vanhan miehen tehtäväksi. Armo on kuin nuotion lämpö: se lämmittää sitä enemmän, mitä lähempänä lämmön lähdettä saat olla. Siksi armollisuutta soisi löytyvän meistä kaikesta. Mitä varauksettomammin itseämme ja toisiamme armahdamme, sitä parempi.