Itsekriittisyydestä

Ihmiset ovat aika usein keskenään eri mieltä milloin mistäkin. Itse asiassa niin usein ja niin monesta asiasta, että yksimielisyys taitaa olla ennemmin poikkeus kuin sääntö.

Erimielisyys on suhteellisen harmitonta silloin, kun se liittyy kysymyksiin, joista on luontevaakin olla eri mieltä. Makuasioista ei ehkä kannata kiistellä mutta niistä on kiinnostavaa keskustella, sillä niihin liittyviä mielipiteitä on joka lähtöön. Jalkapallo- ja lätkäjoukkueilla on kaikilla omat intomieliset kannattajansa, jotka jaksavat kannustaa ja puolustaa omiaan niin voiton kuin tappionkin hetkellä. Politiikka jaksaa edelleen herättää suuria intohimoja etenkin vaalien alla. Mutta siinä vaiheessa, kun erimielisyys menee ihon alle ja alkaa repiä ihmisiä erilleen, se alkaa käydä vaaralliseksi. Ei ihme, että valtion koossa pysymisestä huolehtineet antiikin lainsäätäjätkin kiinnittivät enemmän huomiota yksimielisyyden kuin oikeudenmukaisuuden toteutumiseen.

Jotta aina vain syvenevät ja levenevät kuilut eivät lopulta repisi yhteisöä tai yhteiskuntaa hajalle, tarvitaan muutama hyve. Suvaitsevaisuudesta on tässä blogissa kirjoitettu jo viisi vuotta sitten. Suvaitsevaisuus tekee tilaa toisten ihmisten erilaisille ajatuksille, sanoille ja teoille – niille, joita emme itse voisi tuntea omiksemme ja allekirjoittaa mutta joihin emme erilaisuuden kunnioituksesta halua puuttua.

Suvaitsevaisuus on kuitenkin vasta kolikon toinen puoli. Se pitää huolen siitä, ettemme tule omalla asenteellamme työntäneeksi eri mieltä olevaa ihmistä liian kauas itsestämme. Jotta taas emme tekisi toiselle ihmiselle liian vaikeaksi pitää itseämme näkö- ja kuuloetäisyyden päässä, tarvitaan itsekriittisyyden hyve.

Suvaitsevaisuus ja itsekriittisyys ovat tietyssä mielessä toistensa peilikuvia. Jos suvaitsevaisuus on sitä, että

en allekirjoita sinun tapaasi ajatella, mutta otan huomioon sen mahdollisuuden, että saatat kuitenkin olla oikeassa, ja jätän sinut näkemyksinesi rauhaan,

itsekriittisyys tarkoittaa sitä, että

allekirjoitan oman tapani ajatella, mutta otan huomioon sen mahdollisuuden, että saatan kuitenkin olla väärässä, enkä jätä itseäni näkemyksineni rauhaan.

Itsekriittisyys hyveenä ymmärtää ja hyväksyy sen, että maailma ei ole yksioikoinen eivätkä asiat aina sitä, miltä ne näyttävät. Itsekriittinen ihminen uskaltaa ottaa kantaa ja sanoa tietävänsä erilaisia asioita, mutta ymmärtää myös oman tietämisensä olevan rajallista. Tämän asenteen ansiosta hän kykenee ottamaan huomioon erehtymisen mahdollisuuden ja muuttamaan näkemyksiään, jos ne vastoin kaikkia todennäköisyyksiä joskus tulevaisuudessa osoittautuvat virheellisiksi.

Itsekriittisyyden hyveelle olisi käyttöä näinä surullisina ja vaarallisina aikoina, jotka saavat meidät suhtautumaan jokaiseen vastaantulijaan potentiaalisena vihollisena. Vaikka samanlaisia ihmisiähän tässä kaikki ollaan.