Teemmekö me työtä päästäksemme jossain vaiheessa taas lomalle vai vietämmekö välillä lomaa jaksaaksemme taas tehdä työtä?
Jotakuinkin näin voisi tiivistää yhden niistä kysymyksistä, joihin Aristoteles etsii vastausta Nikomakhoksen etiikkansa kymmenennessä ja viimeisessä kirjassa. Riippuen siitä, miten tähän kysymykseen vastaamme, me joko olemme hyveellisiä tai sitten emme.
Aristoteleen pohdinta liittyy kysymykseen onnellisuuden luonteesta. On olemassa kahdenlaisia asioita: niitä, jotka ovat itsessään arvokkaita ja tavoittelemisen arvoisia, sekä niitä, joiden kautta saavutamme sen, mikä on arvokasta, ja joita tavoitellaan siis jonkin muun kuin niiden itsensä takia. Näistä kahdesta ryhmästä onnellisuus kuuluu epäilemättä ensin mainittuihin, sillä onnellisuus jos mikä on itsessään riittävää.
Aristoteleen havaintojen mukaan myös miellyttävät huvitukset luetaan itsessään arvokkaisiin asioihin, sillä niitäkään ei valita minkään muun vuoksi. Nehän ovat, kuten Aristoteles toteaa, meille pikemminkin vahingoksi kuin hyödyksi saadessaan meidät lyömään laimin omaisuuttamme ja terveyttämme.
Onko siis niin, että onnellisuus ja huvitukset ovat yksi ja sama asia? Pitäisikö meidän onnea etsiessämme keskittyäkin vain hauskanpitoon? Onko ihmisen elämän tarkoitus murheen karkoitus, kuten Eppu Normaali laulaa?
Harmi kyllä Aristoteles vastaa näihin kysymyksiin kieltävästi. Hyvän ihmisen onnellisuus perustuu hyveen mukaiseen toimintaan. Jos onnellisuus olisi huvituksissa, kaiken hyveellisen toiminnan päämääränä olisi siis huvittelu. Aristoteleen mielestä tämä ei käy järkeen, sillä
olisi outoa, jos päämäärä olisi huvitus, ja kaikki vaivannäkö ja kärsiminen elämässä tapahtuisi huvin vuoksi, sillä voi sanoa, että valitsemme kaiken jonkin muun vuoksi lukuun ottamatta onnellisuutta, koska se on päämäärä. Vakava toiminta ja vaivannäkö pelkän huvituksen vuoksi näyttää typerältä ja sangen lapselliselta. (NE X)
Väärinkäsitys syntyy siitä, että tosiasiassa huvittelu ei ole itsessään arvokas asia, vaikka se sellaiselta saattaa näyttää. Se ei ole päämäärä vaan keino jonkin arvokkaamman saavuttamiseen:
Mutta se Anakharsiksen väite näyttää osuvan oikeaan, jonka mukaan huvitus on vakavaa toimintaa varten. Huvi on rentoutumista, jota ihmiset tarvitsevat, kun he eivät pysty työskentelemään yhtäjaksoisesti. Rentoutuminen ei ole päämäärä; se tapahtuu toiminnan takia. (NE X)
Toisin kuin me ahkerat suomalaiset Aristoteles ei puhu ahkeruudesta hyveenä. Ei tietenkään, sillä ahkeruus haiskahtaa aivan liiaksi rahvaalta ja työnteolta voidakseen olla minkäänlainen osa sitä elitististä elämäntapaa, johon Aristoteles hyveensä alun perin tarkoitti. Mutta Aristoteleen näkemykset onnellisuuden, hyveiden, vaivannäön ja rentoutumisen keskinäisistä suhteista ja järjestyksistä sopivat joka tapauksessa hyvin yhteen ahkeruuden idean kanssa. Ahkera ihminen ei tee työtä päästäkseen huvittelemaan ja rentoutumaan, vaan rentoutuu jaksaakseen tehdä työtä, mikä näin kesälomakauden alkaessa muistettakoon.