Vaatimattomuudesta

Vaatimattomuus näyttäisi tarkoittavan erilaisia, jossain mielessä jopa vastakkaisia asioita riippuen siitä, onko kyse asioista vai ihmisistä. Vaatimaton hotelli on sellainen, jolla ei ole mitään syytä elvistellä. Vaatimaton ihminen taas on sellainen, jolla saattaisi hyvinkin olla kaikki syyt elvistelyyn, mutta joka ihan vain silkkaa vaatimattomuuttaan ei sitä tee.

Hyveet ovat kulttuurisidonnaisia, ja tämä näkyy myös vaatimattomuuden kohdalla. Perinteiseen suomalaiseen hyvevalikoimaan vaatimattomuus ilman muuta kuului. Vaatimattomuus kaunisti ja omakehu haisi. Aristoteles sen sijaan ei vaatimattomuutta hyveenä pitänyt. Päinvastoin.

Aristoteleen mukaan totuudellisuus on arvostettavaa ja tavoiteltavaa myös itsestä ja omista ominaisuuksista puhumisen tapauksessa. Se, joka vaatimattomuuttaan vähättelee itseään ja saavutuksiaan, toteuttaa näin toimiessaan valheellisuuden pahetta, olivat tarkoitusperät miten kauniit hyvänsä. Niin ikään valheellisesti mutta vielä moitittavammalla ja alhaisemmalla tavalla toimii kuitenkin kerskailija, joka ”omistaa itselleen kiitettäviä ominaisuuksia, joita hänellä ei ole, tai esittää ne suurempina kuin mitä ne ovat”. Siksi totuudellinen ihminen kallistuu joskus vaatimattomuuden eli itsensä vähättelyn puolelle, mikä ”vaikuttaa sopivalta, koska liioittelu on niin vastenmielistä”. (Nikomakhoksen etiikka IV, 7).

Nykysuomalaisten suhtautuminen vaatimattomuuteen näyttää olevan pikemmin aristoteelisilla kuin perinteisillä suomalaisilla linjoilla. Vaatimattomuus kuului aikaan, jolloin herrat olivat herroja ja narrit narreja, suutari sai luvan pysyä lestissään ja kuuseen kurkottajat tapasivat kapsahtaa katajikkoon. Tänä päivänä tapoihin kuuluu kertoilla somessa huimista seikkailuistaan räikeästi värittäen ja kuvailla työhaastattelussa kykyjään ja taitojaan vahvasti liioitellen. Eli jos tarkkoja ollaan, Aristoteleen näkökulmasta olemme heilahtaneet paheesta toiseen, ja valitettavasti vielä lievemmästä vakavampaan.

Siirtymisen vaatimattomuudesta kerskailuun voisi ehkä kauniisti selittää sillä, että olemme onnistuneet kasvattamaan itsellemme itsetunnon. Miksi vähätellä kielitaitoaan ja esiintymistään, kun pystyy kommunikoimaan kenen kanssa vain ja edustavuus on melkein Sanna Marinin luokkaa? Takana ovat ne ajat, jolloin Helsinkikin tuntui suurelta kaupungilta. Nyt on nähty Lontoot, Singaporet ja New Yorkit ja oltu kuin kotonaan kaikkialla.

Vaan onko kuitenkin niin, että oman erinomaisuuden esiin nostaminen ja pieni liioittelu kertovatkin juuri heikosta itsetunnosta? Ihmisen, jonka itsetunto on kyllin vahvoissa kantimissa, ei tarvitse aina ja kaikkialla tuoda esille omia saavutuksiaan? Hänellä on varaa olla vaatimaton?

Ehkä vaatimattomuuden suhteen pieni yleisen linjan tarkistus ja säätäminen voisi olla paikallaan. Vaatimattomuus on suotta aliarvioitu hyve. Liiallisuuksiin sen viljelyssä ei pidä mennä, mutta edelleenkin vaatimattomuus tiettyyn rajaan saakka kaunistaa ja tarkemmin haistellen omakehusta jää kyllä ilmaan vähän epämiellyttävä katku.

Jospa siis noudattaisimme Aristoteleen ohjetta: pysytään totuudessa, mutta ollaan kallellaan mieluummin hitusen vaatimattomuuden kuin vähääkään kerskailun suuntaan. Sillä vaatimattomuus on kuitenkin hyve.

Totuudellisuudesta

”[Koulun] ei ole aihetta tähdentää oppilailleen kaikkia ns. luonteenhyveitä tasavertaisen tärkeinä, koska tämä helposti johtaa siihen, että kasvattajat asettavat päämääräksi henkilökohtaisen persoonallisuusideaalinsa, kunnioittamatta oppilaan yksilöllisyyden koskemattomuutta. – – Kuitenkin sekä koulun jokapäiväisessä elämässä että eri kouluaineissa annetussa opetuksessa tulisi tavoiteltavina luonteenominaisuuksina esittää ystävällisyys ja auttavaisuus toisia ihmisiä kohtaan sekä oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus.”

Näin todetaan vuonna 1970 hyväksytyissä peruskoulun ensimmäisen opetussuunnitelman perusteissa, niinä entisinä aikoina, jolloin opettajat vielä velvoitettiin kasvattamaan lapset ainakin kaikkein keskeisimpiin hyveisiin.

Ystävällisyys, auttavaisuus ja oikeudenmukaisuus ovat jokseenkin tuttuja juttuja, mutta totuudellisuus vaatii pientä selitystä. Kyseessä ei ole mikään kevyt ja helppo tapaus vaan yksi hyvemaailman raskassarjalaisista, joka rankkuudessaan ja vaativuudessaan tarjoaa tavalliselle kuolevaiselle lähes ylivoimaisia haasteita. Se on hyve, jonka vain tiedemiehistä vakaumuksellisimpien ja journalisteista tinkimättömimpien voi kuvitella hallitsevan.

Totuus kuuluu yhdessä kauneuden ja hyvyyden kanssa siihen arvojen joukkoon, jota jo antiikin filosofit päässään pyörittelivät. Totuudellisuus taas on se hyve, jota ilman totuus on tuomittu jäämään hämärän peittoon. Totuudellisuus on totuudelle samaa kuin oikeudenmukaisuus oikeudelle: päähyve, jota toiminnan itsessään hyvänä päämääränä pidetyn arvon toteutuminen välttämättä edellyttää.

Totuudellisuuden alahyveitä ovat rehellisyys, avoimuus, aitous ja kriittisyys, jotka kaikki ovat saaneet omat käsittelynsä tässä blogissa jo aiemmin. Nämä neljä edustavat kaikki yhtä aspektia totuudellisuudesta, ja totuudellisuuden voisi siis ajatella olevan näiden neljän – ja ehkä vielä muutaman muun hyveen – summa.

Näin ajatellen on helppo ymmärtää, mikä tekee totuudellisuudesta niin haasteellisen. Siinä, missä rehellisyyteen riittää sen sanominen, minkä voi vilpittömästä uskoa ja kuvitella olevan totta, totuudellisuuteen sisältyvä kriittisyys pakottaa penkomaan asiaa niin syvältä, että sen taatusti tietää olevan totta. Siinä, missä aitouteen riittää se, ettei yritä esittää muuta kuin on, avoimuus aitouteen liitettynä saa totuudellisen ihmisen paljastamaan sisimpänsä koko maailmalle.

Kuten sanottu, totuudellisuus on rankka hyve, jota ei voi yleisenä vaatimuksena edellyttää kuin tietyiltä huippuammattilaisilta. Meille keskivertoihmisille riittää, että noudatamme totuudellisuuden hyvettä tietyissä erityistilanteissa, kuten tunnustaessamme rakkautta elämämme mies-, nais- tai muu-oletetulle.

Tai vääntäessämme kättä hallitusneuvotteluissa.

Kansakunnan etu edellyttää sitä, että sekä maata johtavien hallituskumppanien keskinäinen luottamus että kansalaisten luottamus vallanpitäjiin kestää koko hallituskauden ajan kaikkein kovimmissakin paikoissa. Tämä taas edellyttää sitä, että yhteistyö hallitusneuvotteluissa rakennetaan mahdollisimman kestävälle pohjalle. Ei riitä, että ollaan rehellisiä mutta ei avoimia tai kriittisiä, kriittisiä mutta ei itsekriittisiä, avoimia mutta ei aitoja tai aitoja mutta ei rehellisiä. On oltava kaikkea tätä samalla kertaa. Eli totuudellisia. Vähempi ei riitä.