Järkevyys on hyve, jota ilman ei olisi koko hyveellisyyttä. Luonteen hyveet omaksutaan pienestä pitäen kasvatuksen kautta. Vanhemmat ja muut kasvattajat kertovat lapselle, miten missäkin tilanteessa on hyvä toimia, lapsi ymmärryksensä avulla ymmärtää saamansa opit ja neuvot ja painaa ne mieleensä.

Pelkkä muistaminen ja ymmärtäminen eivät kuitenkaan vielä riitä hyveelliseksi kasvamiseen. Opittua täytyy osata myös soveltaa, ja tässä kohdin järki astuu kuvaan. Järki kertoo lapselle, miten hyve käytännössä toimii, miksi yksi ja sama hyve toimii eri tilanteissa hieman eri tavoin ja miten mitäkin hyvettä on eri tilanteissa säädeltävä, jotta lopputulos olisi mahdollisimman hyvä.

Järkeä tarvitaan mitä suurimmassa määrin myös siinä vaiheessa, kun luonteen hyveet on opittu ja omaksuttu ja aikuisen pitäisi pystyä niiden avulla toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa hyvin ja oikein. Ellei järki analysoi erikseen jokaista tilannetta ja siihen liittyvää hyveelliseen toimintaan vaikuttavaa yksityiskohtaa, luonteen hyve ei voi osua maaliin.

Toisin kuin järkevyys, älykkyys ei Aristoteleen mukaan ole hyve, vaikka hyvettä muistuttaakin. Järjen tavoin myös älykkyys auttaa ihmistä päättelemään oikein tietyn päämäärän toteuttamiseen tarvittavat keinot ja saavuttamaan sen. Mutta siinä missä järki Aristoteleen määritelmän mukaan suuntautuu aina kohti hyvää, älykkyys ei tee eroa erilaisten päämäärien suhteen. Siksi rikollinenkin voi olla älykäs muttei koskaan järkevä.

Tunneälykkyyttä sen sijaan voisi pitää hyveenä, tosin pienin varauksin. Tunneäly on se elementti meissä, jonka avulla voimme tiedostaa ja ymmärtää omiamme ja toistemme tunteita. Ilman tunneälyäkin voimme kyllä tuntea olomme epämukavaksi tai nähdä, että toinen toimii jossakin tilanteessa kummallisella tavalla. Tunneälyä tarvitaan, jotta voisimme ymmärtää, miltä meistä tuntuu ja mistä tuo tunne johtuu tai miksi toinen ihminen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

Tunneälykkyyden hyveellisyyteen liitettävä pieni varaus johtuu sitä, että tunneälykkyyttä voidaan periaatteessa käyttää älykkyyden tavoin myös kyseenalaisiin tarkoituksiin. Tunneälykäs ihminen kykenee niin halutessaan käyttämään tunneälyään myös esimerkiksi toisten manipuloimiseen, mikä on omiaan heittämään varjon koko tunneälyn päälle. Aristoteleen logiikkaa seuraten olisi hyveiden yhteydessä turvallisempaa puhua tunnejärkevyydestä, mutta koska sellaista ei ole vielä keksitty, täytyy tyytyä tunneälykkyyteen ja liittää siihen tuo varaus.

Tunneälykkyyttä voi harjoitella, ja tässä suhteessa pienten lasten vanhemmat ovat kadehdittavan hyvässä asemassa. Mikään ei aseta tunneälylle yhtä suuria haasteita ja vaatimuksia kuin tavallinen arki uhmaikäisen kolmivuotiaan kanssa. Oman itsensä ja ympäristönsä kanssa joka asiasta takkuava pieni ihminen on pelkkää tunnetta ja enimmäkseen vielä kipeää tunnetta, jota aikuisen pitäisi kyetä paitsi ymmärtämään myös auttamaan lasta ymmärtämään – opettaen samalla tunneälykkyyttä myös lapselleen. Ilman tunneälyä pikkulapsiaika on yhtä helvettiä sekä lapselle että vanhemmalle, tunneälykkyys voi tehdä siitä elämän parasta aikaa.

Toivoa sopii, että Suomen hallituksessa istuvilla pienten lasten vanhemmilla riittää aikaa vietettäväksi myös lastensa kanssa. Siitä olisi kovasti iloa myös aika ajoin panikoituvien kollegojen, umpiväsyneiden virkamiesten ja koko koronaan jo kauan sitten läpeensä kyllästyneiden kansalaisten ymmärtämisessä.

”Varovaisuus ei ole arkuutta vaan viisautta”, opastettiin kansaa television tietoiskussa, jota Yleisradio alkoi viitisenkymmentä vuotta sitten esittää aina näihin aikoihin vuodesta. Ja hyvä, että alkoi. Siinä missä talvi aina yllättää autoilijat, heikot jäät tapaavat aina yllättää jalankulkijat, hiihtäjät ja pilkkijät – siitä huolimatta, että jäiden heikkenemisen luulisi olevan helpommin ennakoitavissa kuin talven ensimmäisten liukkaiden ajankohta. Ylen tietoisku saattoi hyvinkin pelastaa muutaman ihmishengen per kevät tai ainakin antaa jollekulle surevalle omaiselle mahdollisuuden edes hieman varautua tulevaan.

Tietoiskun slogan tuli vahvistaneeksi varovaisuuden perimmäisen luonteen. Kyse ei ole heikkoudesta, joka saa ihmisen säikkymään turhasta ja näkemään mörköjä siellä, missä niitä ei ole, vaan viisaan ihmisen ominaisuudesta. Hyveestä, joka voi pelastaa hengen.

Kuten kaikki hyveet, myös varovaisuus on aina sovitettava ja säädettävä tilanteen mukaan. Samanlainen käytös tai toiminta voi yhdessä tilanteessa olla varomattomuutta, toisessa liiallista varovaisuutta ja kolmannessa mitä suurinta viisautta. Jäille lähtiessä rannan tuntumassa pysytteleminen kuuluu alkusyksyn ja loppukevään aikaan ensimmäiseen, keskitalven paukkupakkasilla toiseen ja muulloin kolmanteen kategoriaan.

Tänä keväänä varovaisuuden hyve tulee suurempaan tarpeeseen kuin ehkä koskaan aiemmin. Jäille menon lisäksi nyt on syytä olla varovainen myös kaupassa käydessä, bussilla kuljettaessa ja kuntosalilla treenatessa. Toki myös koronan kanssa voidaan olla liian varovaisia. Mallia tästä näytti Uuden Seelannin Auckland, jonka pormestari sulki koko kaupungin seitsemäksi päiväksi yhden koronatartunnan vuoksi. Mutta koronan kanssa paljon suurempi riski on sortua varomattomuuden paheeseen.

Toinen koronakevät tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman aikojen muuttumiseen. Hyvepuhe on sitten 1970-luvun kadonnut suomalaisesta kulttuurista varsin tehokkaasti, ja tämä näkyy myös suhtautumisessa koronaan. Kun yökerhojen ja karaokebaarien todettiin olevan merkittäviä tartunnanlähteitä, Yleisradio ei kiiruhtanut tekemään tietoiskua ja varoittamaan kansalaisia hilpeän yöelämän vaaroista. Sen sijaan niin toimittajat kuin kaikki muutkin keskittyivät tiukkaamaan päättäjiltä, miksei ravintoloita voida sulkea. Ja kun päätös sulkemisesta viimein tehtiin, illanviettäjiä kiinnosti ennen kaikkea, kuinka monta ravintolailtaa oli vielä mahdollista viettää ennen kuin ovet menisivät kiinni.

Toisin oli ennen vanhaan. Kevätjäiden aikaan kenellekään ei tullut mieleenkään ryhtyä vaatimaan hallitusta säätämään poikkeuslakia, jonka perusteella jäille meno voitaisiin sakon uhalla kieltää. Rannalla toimittaja ei haastatellut avannosta pelastettua ihmistä, joka olisi syyttänyt kastumisestaan viranomaisten hitautta antaa jäällä liikkumista koskevia määräyksiä. Jokainen ymmärsi vastuun omasta toiminnasta olevan ihan vain itsellä, ja ne, jotka eivät ottaneet vastuutaan riittävän vakavasti, ymmärsivät kuitenkin jälkikäteen olla syyttämättä hölmöilystään ketään muuta kuin itseään.

Sanottakoon siis selvästi: Varovaisuus on edelleenkin viisautta. Määräykset on syytä tuntea ja niitä on syytä noudattaa, mutta ei pidä ajatella, että kaikki se, mitä ei vasiten ole kielletty, olisi ihan ok.

Pandemia alkaa olla siinä vaiheessa, että ottaa päähän. Erityisesti kaikki.

Se, että mistään muusta ei enää puhuta kuin yhdestä typerästä viruksesta eikä siitä puhuta edes tarpeeksi.

Kaikki ylenmääräiset rajoitukset ja varotoimenpiteet ja se, että kaikki eivät noudata niitä, vaikka pitäisi.

Pormestarit, jotka eivät ymmärrä ministereitä, ja ministerit, jotka eivät ymmärrä virkamiehiä, ja virkamiehet, jotka eivät ymmärrä tavallisia ihmisiä, ja tavalliset ihmiset, jotka eivät ymmärrä pormestareita, ja päinvastoin.

Kaikki espoolaiset, joiden lasten pitää välttämättä päästä harrastamaan kesken epidemian, koska muuten uraputki katkeaa jo päiväkodissa.

Kaikki vantaalaiset, joiden täytyy päästä roikkumaan ostoskeskuksissa viruksia hankkimassa, kun ei ole mitään parempaa ja hyödyllisempää tekemistä.

Kaikki kalliolaiset hipsterit, joiden on ihan pakko päästä joka ilta lajitovereineen korttelikapakkaan sen sijaan, että katsoisivat kotona Areenasta Aikuisia.

Kaikki lääketehtaat, jotka eivät sen vertaa luottaneet omiin rokotteisiinsa, että olisivat tehneet niitä tarpeeksi varastoon jo ennen virallista hyväksyntää.

Kaikki poliitikot, jotka eivät ymmärtäneet vaatia rokotteiden patenttisuojan poistamista ehtona rokotetutkimusten rahoittamiselle yhteiskunnan varoilla.

Ne kiinalaiset eläintorikauppiaat, jotka tämän myrkyn keittivät, ja ne Kiinan johtajat, jotka eivät kanna vastuutaan yhtään mistään.

Se amerikkalainen musiikkimajuri, joka lainasi ilman lupaa meidän Finlandiaa omaan avaruusaiheiseen tekeleeseensä.

Se, että tänä talvena on lunta ja pakkasta vaikka viime talvena ei ollut.

Se, että pääsiäinen ja juhannus osuvat tänäkin vuonna viikonloppuun.

Se, että ottaa päähän.

Jos ottaa päähän, kannattaa muistaa, että hyväksyvyys on hyve. Sekä omaa että toisten elämää helpottaa, kun onnistuu vain hyväksymään kaikki ne asiat, joille ei kuitenkaan voi mitään, ja kaikki ihmiset sellaisina kuin he ovat. Ja ennen kaikkea oman itsensä ja sen, että joskus ottaa päähän. Sillä ihmisiähän tässä vain ollaan.

Paitsi Putinin harjoittamaa mielenosoittajien mäiskintää ei ikinä pidä mennä hyväksymään.

Optimistisuus ja pessimistisyys ovat kaksi vastakkaista luonteenpiirrettä. Kummassakin on olennaisesti kyse tulevaisuudesta ja siihen suhtautumisesta. Kummassakin on omat hyvät ja ehkä myös huonot puolensa. Mutta voidaanko sanoa, että jompikumpi on elämänasenteena toista parempi? Entä onko jommastakummasta peräti hyveeksi?

Tehdäänpä ajatuskoe. Asetetaan optimisti ja pessimisti elämään täsmälleen samaa nykyhetkeä. Pyyhitään pois kummankin menneisyys, jotta menneisyydessä tapahtuneet asiat eivät ohjaisi koehenkilöiden suhtautumista tulevaisuuteen. Viilataan heidän luonteistaan pois kaikki muut eroavaisuudet ja jätetään ainoana erottavana tekijänä jäljelle kummankin luontainen tapa asennoitua tulevaan.

Optimistin voisi kuvitella elävän nykyhetkeä kevyemmin mielin. Elämä tässä ja nyt on mitä on, mutta huomenna tai viimeistään ensi vuonna kaikki on luultavasti jo paljon paremmin. Iloisemman tulevaisuuden odotus luo omaa valoaan myös jo tähän päivään.

Pessimisti sen sijaan ei saa tulevaisuuden odotuksesta mitään helpotusta nykyhetken raskauteen – pikemminkin päinvastoin. Jos tämä hetki tuntuu sietämättömän rasittavalta, huominen on vielä kahta kauheampi. Toisaalta verrattuna huomiseen tämä päivä ei pessimistin silmissä ehkä sittenkään ole hullumpi…

Jos nykyhetki onkin optimistille helpompaa, tulevaisuudessa pessimisti saattaa hyvinkin olla vahvemmilla. Sekä optimistilla että pessimistillä on tulevaisuudessa kaksi mahdollisuutta: optimisti joko saa odottamansa tai joutuu pettymään, pessimisti joko saa odottamansa tai yllättyy iloisesti. Matemaattisesti ilmaistuna optimistin vaihtoehdot ovat plus miinus nolla ja miinus, pessimistin plus miinus nolla ja plus. Pessimistillä on siis vastoin hänen omia päinvastaisia odotuksiaan edessään todennäköisesti optimistia valoisampi tulevaisuus. Hän ei ainakaan joudu pettymään, vaan saattaa jopa tulla iloisesti yllätetyksi.

Kokonaan toinen asia on, pääseekö pessimisti koskaan lunastamaan valoisaa tulevaisuuttaan. Siinä vaiheessa, kun tulevaisuudesta on tullut nykyhetkeä, pessimistillä on edessään jo taas entistäkin synkeämpi tulevaisuus, ainakin jos hänen omia odotuksiaan on uskominen. Tämä tosiasia on omiaan vähintäänkin himmentämään pessimistin iloista yllätystä nykyhetken todellisuudesta ellei peräti synkentämään sen vielä entistäkin synkemmäksi – kun taas optimistilla on mahdollisen pettymyksen jälkeen edessään taas tulevaisuus täynnä suuria odotuksia.

Ainakaan nopeasti ajatellen optimismin ja pessimismin keskinäistä paremmuutta elämänasenteena ei näytä olevan ihan helppo ratkaista, vaikka vaaka ehkä aavistuksen verran kallistuukin optimismin puolelle. Sen verran voinee turvallisesti sanoa, että optimistin kannattaa nykyisyyttä keventääkseen keskittyä odottamaan tulevaisuutta, pessimistin taas pitää katse luotuna tiukasti tähän päivään.

Sen sijaan epäilystäkään ei ole siitä, etteikö näistä kahdesta ominaisuudesta optimistisuus ja vain se olisi hyve. Hyveeksi kelpaa ominaisuus, joka on hyvä sekä kantajansa että kaikkien ympärillä olevien kannalta. Pessimistille hänen pessimistisyytensä saattaa vielä olla mukavan turvallinen, jalat maassa pitävä ominaisuus, joka ei tee elämästä juhlaa mutta suojaa ikävimmiltä yllätyksiltä. Sen sijaan muiden elämään kanssakulkijan pessimistisyys lyö väkisinkin masentavan leiman, joka ei kohota vaan lannistaa. Optimisti sen sijaan kykenee pitämään toivoa yllä silloinkin, kun tulevaisuus näyttää täysin toivottomalta. Parhaassa tapauksessa yhden ihmisen optimistisuus on se tekijä, joka saa koko muunkin porukan ylittämään itsensä ja tekemään mahdottomasta mahdollista.

Uuden vuoden alkaessa kannattaa siis lietsoa itsensä ennen näkemättömään optimistisuuteen ja lähteä tekemään tulevaisuuden unelmista totta. Tästä tulee hieno vuosi! Tai ellei tästä, niin ainakin seuraavasta. Tai sitä seuraavasta.