Kuuntelemiset ja kuulemiset tuppaavat joskus menemään sekaisin. Paikallislehti Helsingin uutisten kolmen vuoden takaisen pääkirjoituksen mukaan Tuomarinkylän asukkaita kuultiin mutta ei kuunneltu kotikylänsä kaavoitusasioissa. Keskisuomalaisessa vuosi sitten julkaistun mielipidekirjoituksen mukaan Kokkolassa taas kaupungilta tontin vuokranneita asukkaita nimenomaan kuunneltiin mutta ei kuultu.

Kuulemiseen tarvitaan korvia, mutta kuuntelemiseen korvien lisäksi myös päätä ja sydäntä. Siksi kuulevuus on vain kyky mutta kuuntelevuus hyve.

Kuuntelevuus on erottamaton ja itsestään selvä osa keskustelevuuden hyvettä. Keskustelemiseen kuuluu paitsi omien ajatusten ja mielipiteiden ilmaiseminen myös toisten näkemysten kuunteleminen. Ilman vahvaa kuuntelevuutta keskustelusta tulee porukalla toteutettua yksinpuhelua, jossa osapuolet puhuvat sujuvasti toistensa ohi, yli ja useimmiten myös päälle. Juuri kuuntelevuuden tehtävänä on varmistaa, että keskustelun lopputuloksena syntyy siltoja eikä muureja.

Hyvä keskustelija osaa aktiivisen kuuntelun taidon. Hän osoittaa muun muassa eleillään, ilmeillään ja asennollaan suhtautuvansa avoimesti vastapuoleen ja oikeasti kuuntelevansa, mitä tällä on sanottavanaan. Näin toiselle tulee kokemus siitä, että häntä todella kuunnellaan eikä ainoastaan kuulla.

Kuuntelevuus ei kuitenkaan ole vain keskustelevuuden välttämätön alahyve. Sillä on niin yhteiskunnassa kuin ylipäätään minkä tahansa yhteisön elämässä paljon laajempi itsenäinen merkitys.

Itsestään selvää pitäisi olla, että kun asukkaat esittävät virkamiehille ja poliitikoille huolensa oman kotiseutunsa tulevaisuudesta, heidät olisi syytä ottaa vakavasti. Mutta myös silloin, kun sanoja ei varsinaisesti ole osoitettu kenelläkään, ne ansaitsevat tulla kuunnelluiksi.

Vanha kyyninen totuus on, että se, mikä kuuluu kaikille, ei todellisuudessa kuulu kenellekään. Tämä olisi hyvä kääntää ylösalaisin: sanat, joita ei varsinaisesti ole osoitettu kenellekään, pitäisi jokaisen kuunnella ja ottaa vakavasti.

Kun tuhannet lapset ja nuoret lähtevät eduskuntatalolle huutamaan ilmastonmuutosta koskevaa pelkoaan ja ahdistustaan, heidän viestinsä ei ole tarkoitettu ainoastaan kansanedustajien korville. Sen kuuluisi upota jokaisen tämän maailman aikuisen päähän ja sydämeen ja saada siellä jotakin myös aikaan. Ei riitä, että joku kuulee. Kaikkien olisi syytä kuunnella.

Eikä saisi unohtaa kuunnella myös niitä, jotka eivät päästä ääntäkään: asunnottomia, mielenterveysongelmaisia, syrjäytyneitä, turvapaikanhakijoita, pitkäaikaistyöttömiä. Tai niitä, jotka huutavat pahaa oloaan meidän hyväosaisten mielestä väärällä tavalla.

Koska kuuntelevuus on hyve.

Sarjakuva-albumissa Asterix ja normannien maihinnousu karskeilla Pohjan miehillä on erikoinen ongelma. He ovat jostain kuulleet, että pelko antaa ihmiselle siivet ja kyvyn lentää. Lentäminen olisi paitsi hauskaa myös monessa tilanteessa varsin hyödyllistä, mutta normanneille pelko on täydellisen tuntematon asia. Niinpä he tulevat hakemaan oppia gallialaisilta, jotka heidän tietojensa mukaan ovat mestareita pelkäämisessä.

Aristoteles ei olisi ymmärtänyt ollenkaan normannien ajatuksenjuoksua. Hän olisi ensinnäkin tuhahtanut heidän käsitykselleen pelon ja lentokyvyn välisestä yhteydestä. Aristoteles tiesi ihmisenä olemisesta aivan riittävästi ymmärtääkseen, ettei pelolla ja lentokyvyllä ollut mitään tekemistä keskenään.

Siksi toisekseen Aristoteleen olisi ollut mahdotonta ymmärtää, miksi normannit kääntyvät ongelmansa kanssa juuri gallialaisten puoleen. Kreikkalaisen käsityksen mukaan keltit olivat sillä tavalla hulluja tai tunteettomia ihmisiä, etteivät he pelänneet mitään. Ja Gallia oli kelttien perinteistä ydinaluetta.

Mutta siitä, että kyvyttömyys pelätä on ihmisessä vakava puute, Aristoteles olisi ollut normannien kanssa täsmälleen samaa mieltä. Rohkeuden – tai aristoteelisittain miehuullisuuden – hyve näet edellyttää sitä, että ihminen pelkää. Ollakseen hyveellisellä tavalla rohkea ihmisen on tunnettava pelkoa mutta hallittava se kaikissa eteen tulevissa tilanteissa sen sijaan, että antaisi pelon hallita itseään ja ohjata toimintaansa.

Aristoteleen maailmassa miehuullisuuden hyve liittyi ennen kaikkea kuolemanpelon voittamiseen taistelutilanteessa. Uhkarohkeat lähtivät sotaan soitellen, leikkivät hengellään ja usein silkkaa typeryyttään menettivät sen. Pelkurit taas heittivät aseensa ja juoksivat pakoon heti vihollisen nähdessään säästäen ehkä henkensä mutta menettäen kunniansa. Rohkeat pitivät päänsä kylmänä tiukassakin paikassa, tarvittaessa vaikka kuolemaa uhmaten muttei koskaan sitä härnäten.

Nyky-Suomessa rohkeuden hyvettä ei onneksi tarvitse punnita sodissa ja taisteluissa. Mutta rohkeutta tarvitaan meidänkin ajassamme ja maailmassamme.

Elämään vaikuttavat omien tuntemusten, ajatusten ja toiveiden lisäksi monenlaiset muutkin voimat: taloudelliset realiteetit, muiden mielipiteet, myllerrykset työelämässä, ilmastonmuutos sekä Trump, Putin ja Boris Johnson. Huolelle ja suoranaiselle pelollekin riittää tänä päivänä aiheita enemmän kuin pitkiin aikoihin.

Pelon hankaluus on siinä, että aina ei ole helppo sanoa, onko se meidän hallinnassamme vai hallitseeko se sittenkin meitä. Päällepäin viileän harkitsevalta ellei peräti kylmäpäiseltä näyttävä toiminta saattaakin itse asiassa olla puhtaasti pelon sanelemaa.

Tarkka taloudenpito, omien ajatusten pitäminen omana tietona, ovien pitäminen lukittuina ja esimiehen mielen mukaan toimiminen on epäilemättä monessa tilanteessa ihan vain järkevää. Mutta yhtä lailla kyse voi olla siitä, että kaikkea toimintaamme ohjaa perimmältään pelko. Sen sijaan, että uskaltaisimme joskus ottaa perusteltuja taloudellisia riskejä, sanoa mielipiteemme suoraan ja peittelemättä, avata ovemme uudelle naapurille tai sanoa olevamme eri mieltä pomon kanssa me vain suojaamme selustaamme ja varmistelemme omaa eloonjäämistämme.

Yksittäisen ihmisen elämässä ajoittainen pelon valtaan joutuminen ei ole kovin vaarallista. Mutta silloin, kun pelko ottaa valtaansa yrityksen tai organisaation, yhteiskunnallisen instituution tai kokonaisen valtion, ollaan suurissa ongelmissa.

Kun tukevasti pystyssä oleva yritys lakkaa investoimasta, ministeriö tiukentaa tiedotuslinjaansa tai valtio alkaa sulkea rajojaan ja sanoutua irti sopimuksistaan ja velvoitteistaan, on hyvä kysyä, miksi näin toimitaan. Jos vastaus on ”varmuuden vuoksi”, ”välttääksemme vaikeuksia” tai jotain sen suuntaista, johdon on hyvä koota rohkeutensa ja toimia sen mukaan.

Sillä – kuten Aristoteles sanoo – on jaloa tehdä niin ja häpeällistä olla tekemättä niin.

Rentouden hyveen ottaminen puheeksi juuri kesälomien päätyttyä saattaa tuntua veitsen vääntämiseltä kirvelevässä haavassa. Ota nyt sitten rennosti, kun seuraava mahdollisuus rentoutumiseen on 11 pitkän kuukauden päässä.

Onko rentous sitä paitsi edes mikään hyve, ainakaan tässä työn sankareiden ja hampaat irvessä puurtajien luvatussa maassa?

Tämä kysymys on helppo selvittää vastaamalla toiseen kysymykseen: Onko rentous ominaisuus, joka sopivassa tilanteessa ja oikein käytettynä tuottaa iloa ja hyötyä sekä ihmiselle itselleen että ympärillä oleville? Kyllä vain. Eli rentous on siis hyve. M.O.T.

Jos vähän pitemmälle ajattelee, oikea hetki muistutella rentoudesta on itse asiassa juuri nyt, kun lomaltapaluustressi nostaa päätään. Rentous kun ei kuulu ainoastaan lomille ja vapaa-aikaan. Sitä tarvitaan myös ja ennen kaikkea silloin, kun työ uhkaa käydä rasittavaksi – sitä enemmän, mitä stressaavammasta työstä on kyse.

Stressi itsessään on hyödyllinen asia. Moni meistä on parhaimmillaan pienen paineen alla. Tietyissä tilanteissa stressi on välttämätöntä: Jos työhaastatteluun menee aina täydellisen rentoutuneena, ei koskaan pääse uuteen työpaikkaan.

Mutta stressin kanssa on syytä pitää varansa ja nauttia sitä vain kohtuullisina annoksina. Jos stressin kanssa menee överiksi, siihen voi vaikka kuolla.

Luultavasti paras lopputulos syntyy silloin, kun elämä ei jakaudu stressaavaan työ- ja rentouttavaan vapaa-aikaan, vaan paineet ja rentouden onnistuu yhdistämään. Tämä onnistuu, kun ottaa rentouden hyveen kehittämiskohteekseen ja ryhtyy vasiten harjoittamaan sitä. Stressaavaakin työtä voi tehdä rennolla otteella, kun ei ota asioita ja itseään turhan vakavasti.

Muuan organisaatio valitsi viime talvena rentouden yhdeksi johtamisen hyveistään ja määritteli sen tällä tavoin:

Vältän turhaa nipottamista

Osaan ottaa henkilöstön kanssa myös rennosti

Ymmärrän, milloin huumoria voi käyttää ja milloin ei

Osaan konfliktitilanteessa myötäillä ja joustaa

Elän hetkessä tulevia murehtimatta

Luotan omaan ammattitaitooni tilanteessa kuin tilanteessa

Pystyn pitämään stressin hallinnassa

Osaan olla ottamatta itseäni ja työtäni liian vakavasti

Uskallan veikata, että tällaisella otteella johdettuun työyhteisöön saattaa lomien jälkeen olla melko mukava palata. Sekä esimiehen itsensä että kaikkien muidenkin.

Luottamus on iso asia. Niin iso, että sen aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi tarvitaan monta eturivin hyvettä.

Ensinnäkin avoimuus ja rehellisyys. Miten voisi luottaa, jos asioista ei kerrota eikä se, mitä sanotaan, ole totta.

Keskustelevuus. Epäilykset heräävät, jos kaikki asiat ovat vain ilmoitusasioita – mistään ei saa kysyä eikä mitään kritisoida ilman, että leimataan veneenkeikuttajaksi.

Oikeudenmukaisuus ja hyväntahtoisuus. Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta tappaa tehokkaasti kaiken luottamuksen ja vain itsetuhoinen nihilisti luottaa ihmisiin, jotka kaiken aikaa yrittävät kampittaa ja iskeä puukkoa selkään.

Ja sitten luotettavuus. Tietenkin.

Joskus tuppaa unohtumaan, että myös luottavaisuus on välttämätön edellytys luottamuksen syntymiselle. Luottamus on olemassa vasta, kun joku luottaa. Luotettavuus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys eivät riitä tuottamaan luottamusta, jos kaikki suhtautuvat toisiinsa epäluuloisesti.

Luottavaisuutta on helppo erehtyä pitämään vain passiivisena osana luottamusta, jonkinlaisena itsestäänselvyytenä tai pisteenä i:n päällä. Jonakin, joka syntyy automaattisesti, kun kaikki luottamisen ulkoiset ja sisäiset edellytykset ovat olemassa, mutta joka ei itse varsinaisesti synnytä mitään.

Asia ei ole ihan näin yksinkertainen.

Anna kuusivuotiaalle euro ja lähetä hänet ensimmäistä kertaa elämässään lähikauppaan ostamaan litra maitoa. Lasta hirvittää. Hän ei luota itseensä eikä usko selviävänsä tehtävästä. Mutta sinun vakaa luottavaisuutesi saa hänet uskaltamaan ja yrittämään kaikin voimin olla luottamuksen arvoinen. Hän onnistuu ja palaa kaupasta rinta rottingilla ja vähintään viisi senttiä pidempänä.

Luottavaisuus on tietysti aina riskibisnes. Jokainen murrosikäistään tuntikausia säädetyn kotiintuloajan jälkeen palaavaksi odottanut vanhempi tietää, miltä tuntuu, kun luottamus petetään. Se, kannattiko luottaa, selviää aina vasta jälkikäteen.

Mutta kävi niin tai näin, se joka luottaa, on joka tapauksessa aina voittaja. Kunnia sille, joka luotti, häpeä sille, joka petti luottamuksen.

Luottavaisuuden pahin uhka on kaikkialle levittäytyvä valvontateknologia. Enää ei tarvitse luottaa ja samalla ottaa petetyksi tulemisen riskiä, kun kaikkea inhimillistä toimintaa voidaan valvoa. Samalla häviää pohja muiltakin luottamuksen osatekijöiltä: kun ei kerran luoteta, miksi edes yrittää olla luotettava, avoin ja rehellinen.

Suomi tunnetaan luottamusyhteiskuntana, hyvästä syystä. Me olemme enimmäkseen rehellisiä, oikeudenmukaisia ja luotettavia. Meihin on voinut luottaa ja me olemme voineet luottaa. Poikkeuksia löytyy toki luetteloksikin asti, mutta isoon kuvaan niillä ei ole ollut vaikutusta.

Jotta luottamus yhteiskunnassa ei murenisi, luottavaisuuden hyvettä kannattaisi viljellä. Turvallisuusasiat olkoot erikseen – kun kyseessä on ihmisten henki ja elämä, riskejä ei pidä ottaa. Mutta aina silloin, kun riski on edes jotenkin siedettävä, on parempi luottaa kuin valvoa.