121-blogi

Tällä palstalla Antti Kylliäinen julkaisee 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus julkaistaan heinäkuuta lukuun ottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona.
Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Aktiivisuudesta

kirjoittaja

”Aktiivisuus ei tarkoita aloitekykyä eikä välttämättä aikaansaamistakaan, vaan sitä, millä vauhdilla ja voimalla ihminen tekee työn. Se kertoo vain tyylin. Se tarkoittaa myös sitä, miten nopeasti ihminen ryhtyy työhön, mutta ei kerro mitään sitä, saako hän työn valmiiksi. Aktiivisuus tarkoittaa pöhinää, mutta tehokkuudesta ja aikaansaamisesta se ei kerro.”

Näin ruotii työelämässä kovassa kurssissa olevaa aktiivisuutta psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen uudessa kirjassaan Itsekkyyden aika. Hänen mukaansa aktiivisuuden arvostamisessa on kyse suomalaiselle työelämälle tyypillisestä kehäpäätelmästä.

Työelämässä milloin mikäkin ihmisen ominaisuus nousee yleisen arvostuksen kohteeksi. Sytykkeenä saattaa olla jokin – usein Yhdysvalloissa tehty – pseudo-tieteellinen tutkimus, jota jossakin ulkolaisessa – usein amerikkalaisessa – lehtiartikkelissa esitellään. Suomalainen toimittaja lukee artikkelin ja tekee sen pohjalta jutun omaan mediaansa. Kaikenkarvaiset konsultit ja henkilöstön kehittäjät tarttuvat syöttiin, ja niin uusi työelämän trendi on syntynyt.

Seuraavassa vaiheessa urallaan eteenpäin pyrkivät ihmiset löytävät itsestään muotiin tulleen ominaisuuden, ryhtyvät viljelemään sitä itsessään ja alkavat menestyä työssään entistä paremmin. Menestyksen syynä ei kuitenkaan ole se, että kyseessä oleva ominaisuus tekisi heistä yhtään parempia työssään. Sattuma vain on puuttunut peliin, ja kulttuurissa on alettu arvostaa tiettyä ominaisuutta ilman mitään järjellistä syytä.

Useimmissa tapauksissa muodikkaan ominaisuuden ympärille syntynyt kupla ei ennätä puhjeta ennen kuin jokin uusi ominaisuus nousee samalla tavoin työelämän ihmeitä tekeväksi voimaksi, ja edellinen muoti kaikessa hiljaisuudessa vain unohtuu.

Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan ekstroversio ja siihen olennaisesti liittyvät sosiaalisuus, eloisuus, aktiivisuus, vakuuttavuus ja elämyshakuisuus ovat nousseet työelämässä arvostuksen kohteiksi juuri tällä tavoin. Mitään näyttöä niiden tuottamasta todellisesta hyödystä ei ole. Niitä arvostetaan vain siksi, että niitä arvostetaan.

Jos aktiivisuus ei ole mikään autuaaksitekevä piirre ihmisessä vaan ainoastaan yksi ominaisuus muiden joukossa, mikä tekisi siitä hyveen? Se, millaiset syyt saavat ihmisen toimimaan ja millä tavoin.

Toiminnan hyveellisyyden kannalta olennaista on ensinnäkin motiivi eli se, miksi ihminen toimii niin kuin toimii. Hyveellisen toiminnan motiivina on hyvän johdonmukainen toteuttaminen sen itsensä vuoksi, ei esimerkiksi hetken mielijohteesta, pakotettuna tai oman edun tavoittelemiseksi. Toiseksi hyveelliseltä toiminnalta edellytetään, että sen seuraukset ovat kaikkien mahdollisten tahojen kannalta myönteiset tai vähintään neutraalit.

Aktiivisuus on hyve esimerkiksi silloin, kun puolustamme heikompaa, tartumme epäoikeudenmukaisuuksiin ja vääryyksiin, nousemme barrikadeille luonnon ja ympäristön puolesta, viemme pullaa naapurissa asuvalle vanhukselle, puutumme kiusaamiseen tai avaamme oven lastenvaunuja työntävälle pienen lapsen vanhemmalle. Ja kun teemme näin vain siksi, että se on hyvää.

Periaatteellisuudesta

kirjoittaja

Joistakin inhimillisistä ominaisuuksista on kovin vaikea sanoa, olisiko ne syytä lukea hyveiden joukkoon vai ei. Periaatteellisuus kuuluu tähän joukkoon.

Periaatteellisuus ei oikein tunnu olevan hyvässä huudossa tässä ajassa. Periaatteellinen ihminen pitää itsepäisyyteen saakka kiinni näkemyksistään silloinkin, kun järki kehottaisi mukautumaan olosuhteisiin ja toimimaan tilanteen mukaan. Maailmassa, jossa muutos on jatkuvaa ja nopeaa ja jossa joustavuutta ja muutoskestävyyttä pidetään hyveinä, tällainen tyyppi tekee elämän vaikeaksi muille ja luultavasti toimii myös vastoin omaa etuaan. Itsepäinen omasta periaatteesta kiinni pitäminen saattaa olla hyvinkin tyhmää omien tavoitteiden kannalta sellaisessa tilanteessa, jossa pieni jousto mahdollistaisi ihan kelvollisen kompromissin.

Toisaalta periaatteellisuudella on myös oma kiistämätön arvonsa. Periaatteelliset ihmiset käyvät kohta jo viidettä vuotta taistelua hyökkääjää vastaan Ukrainassa. Kymmeniä ellei satoja tuhansia ihmishenkiä olisi säästynyt, jos ukrainalaiset olisivat olleet valmiit tinkimään joistakin itselleen tärkeistä asioista tai luopumaan pakon edessä muutamasta itäisestä maakunnastaan. Mutta heille periaatteet näyttävät olevan kirjaimellisesti elämää suurempi asia.

Minneapolisissa periaatteelliset ihmiset ovat puolustaneet kaupunkiaan ja sen asukkaita liittovaltion ICE-joukkoja vastaan. Käytännössä he saattavat itsekin pitää luvattomia maahanmuuttajia ongelmana, mutta siitä huolimatta he ovat halunneet pitää kiinni periaatteistaan, joiden mukaan mihinkään rikokseen syyllistymättömien ihmisten kaappaaminen kaduilta tai kodeistaan ei kuulu amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Milloin sitten periaatteellisuus on hyve ja milloin ei? Riippuu periaatteesta ja siitä, mitä sen takaa löytyy.

”Kaiken sen mukaisesti, mitä edellä olen esittänyt ja mikä lienee jo käynyt ilmikin, on sanottava, että tärkeää elämässä lopulta ovat ne arvot, joita tahto aktualisoi, vieläpä, että arvot ovat ainoa todella tärkeä asia elämässä”, totesi filosofi Erik Ahlman vuonna 1920 julkaisemassaan kirjassa Arvojen ja välineitten maailma. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä päämääriä, niiden tehtävänä on antaa kasvot sille, mikä on todellista hyvää. Eikä mikään tässä maailmassa ole niitä tärkeämpää.

Vapaassa maassa jokaisella on oikeus itse valita, millaisia asioita pitää elämässään tärkeinä ja tavoittelemisen arvoisina, ja kutsua niitä niin halutessaan myös arvoikseen. Arkipuheessa arvoilla ymmärretäänkin jos jonkinlaisia asioita, joista huomattavan suuri osa ei ole arvoja nähnytkään. Todellisen arvon tunnistaa siitä, että se on toiminnan päämääränä hyvä ja arvokas kenelle tahansa, ei ainoastaan minulle itselleni tai kaverilleni Matille. Arvot edustavat toisin sanoen kaikkien ihmisten ja koko planeetan yhteistä hyvää.

Periaatteellisuus on hyve silloin, kun sen takana on jokin aito ja oikea, luovuttamaton arvo. Arvot eivät ole pelinappuloita. Niistä ei pidä tinkiä eikä niiden suhteen tehdä kompromisseja minkään muun kuin korkeintaan jonkin toisen arvon vuoksi.

Ukrainalaiset toimivat siis hyveellisesti taistellessaan itsenäisyytensä ja alueellisen koskemattomuutensa puolesta, samoin Minneapolisin asukkaat puolustaessaan kanssaihmistensä vapautta, ihmisarvoa ja koskemattomuutta. Samaa ei voi sanoa Italian rannikkovartiostosta, joka pyrkii kaikin keinoin estämään avustusjärjestöjä pelastamasta siirtolaisiksi pyrkiviä hukkumasta Välimereen.

Lojaalisuudesta

kirjoittaja

Hyve on luonteenpiirre tai ominaisuus, joka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan tuottaa hyvää niin ihmiselle itselleen, ympäröivälle yhteisölle kuin koko toimintaympäristölle. Toiminta taas on hyveellistä silloin, kun sitä toteuttaa hyveellinen ihminen luonteensa mukaisesti, omasta tahdostaan ja valinnastaan ja tietäen, mitä on tekemässä. Toiminta ei siis ole ollut hyveellistä silloin, kun sinänsä hyvä teko on tehty sattumalta, vahingossa tai hetken mielijohteesta, pakotettuna tai painostuksen alla tai vailla harmainta aavistustakaan siitä, mitä oikein on tullut tehdyksi.

Olennaista on myös huomata, millaisilla asioilla ei hyveen mukaisessa toiminnassa ole eikä missään tapauksessa pidäkään olla minkäänlaista merkitystä. Yksi näistä seikoista on se, kenelle tai ketä varten hyvä teko tehdään.

Hyveellisessä toiminnassa liikkeelle panevana voimana ja ainoana vaikuttavana tekijänä on teon tekijän hyveellinen luonne. Ystävällinen ihminen ei ole ystävällinen ainoastaan niille, joista hän pitää tai jotka ovat itse ystävällisiä, vaan aivan kaikille, joiden kanssa sattuu olemaan tekemisissä. Avulias ihminen auttaa jokaista avun tarvitsijaa, oli tämä sitten ystävä, vihamies tai jotakin siltä väliltä. Hyveellisellä tavalla reilu on reilu myös niille, jotka toimivat itse kaikkea muuta kuin reilusti.

Sen sijaan, että hyveellinen ihminen välttäisi tekemästä hyvää niille, jotka eivät selvästikään ole hyveellisiä, hän päinvastoin pitää visusti huolen siitä, että erityisesti juuri näiden ihmisten kohdalla hänen toimintansa täyttää hyveellisyyden tiukimmatkin vaatimukset. Näin siksi, että hyvää tekemällä voi aina toivoa myös muuttavansa ympärillä olevien toimintaa parempaan suuntaan. Hyvällä on taipumus tarttua siinä missä haukotuksella tai flunssallakin.

On kuitenkin yksi hyve, joka muodostaa tässä suhteessa poikkeuksen.

Lojaalisuus on hyve, jonka status hyveenä riippuu täysin siitä, kenelle tai mille lojaalisuutta osoitetaan. Lojaalisuus sitä kohtaan, jolla on oikeus puolellaan, joka puolustaa heikkoja ja sorrettuja, joka joutuu kärsimään oikeamielisistä periaatteistaan tai joka pyrkii kaikessa toimimaan hyvin ja oikein, on mitä suurimmassa määrin hyveellistä. Lojaalisuus pienempiä kiusaavaa luokkatoveria, rasistisia mielipiteitä viljelevää kaveripiiriä, moraalittomasti toimivaa työnantajaa tai vastuuttomasti toimivaa ministeriä kohtaan ei sitä missään tilanteessa ole.

Sen, että konnien, roistojen ja muiden huonojen ihmisten asemaa ei kenenkään hyvään pyrkivän ihmisen pidä lojaalisuudellaan pönkittää, luulisi olevan itsestään selvää. Siksi onkin hämmentävää, miten hyvästä syystä lojaalisuutensa pois vetäneisiin ihmisiin on ollut tapana suhtautua. Heitä on suljettu yhteisön ulkopuolelle ja leimattu vasikoiksi, kantelupukeiksi ja oman pesän likaajiksi. Ikään kuin jo valmiiksi saastainen pesä likaantuisi enää yhtään enempää siitä, että sen saastaisuus tehdään kaikille näkyväksi.

EU:n Suomenkin lainsäädäntöön vuoden 2023 alusta alkaen pakottama whistleblower-käytäntö on selkeä askel siihen suuntaan, että lojaalisuutta ei enää kaikissa tilanteissa pidetä hyveen mukaisena toimintana. Surullista on, että whistleblower-lain perimmäinen tarkoitus on laittomuuksista ja väärinkäytöksistä ilmoittavan henkilön suojeleminen. Yhteiskunnassa, jossa hyvin ja oikein toimiva ihminen tarvitsee toimintansa vuoksi erityistä lain suojaa, on jotakin pahasti vialla.

Oikeamielisyydestä

kirjoittaja

Oikeamielisyyttä voi hyvällä syyllä sanoa kaikkien hyveiden äidiksi. Jolla se on, sillä on hallussaan kaikkein tärkein, jolta se puuttuu, sillä ei ole mitään. Se on kaiken moraalin ja eettisyyden välttämätön edellytys.

Oikeamielisyys on yksi niistä sanoista, joilla kreikan kielen dikaiosynē voidaan suomentaa. Dikaiosynēllä oli antiikin maailmassa monta merkitystä ja sen tyhjentävä selittäminen vaatisi kokonaan oman kirjansa tai paremminkin kirjasarjansa. Sekä Platonin että Aristoteleen teksteissä se käännetään yleensä ”oikeudenmukaisuudeksi”, mutta kumpikin filosofi antaa termille useita sekä keskenään erilaisia että kollegan tulkinnoista poikkeavia sisältöjä. Raamatussa dikaiosynē on Agricolan ajoista saakka suomennettu termillä ”vanhurskaus”, jonka sisällöstä ja merkityksestä useimmilla teologeillakaan ei taida olla selkeää kuvaa – mikä ei kerro niinkään teologikunnan oppineisuuden puutteesta kuin kristillisen opin sumeudesta.

Oikeamielisyys on hyvä sana kuvaamaan sitä, että ihmisellä on korkea moraali ja kiitettävä herkkyys eettisiä kysymyksiä kohtaan. Vaihtoehtoja punnitessaan ja ratkaisuja tehdessään oikeamielinen ihminen kysyy ensimmäiseksi ja viimeiseksi, mikä on hyvää ja oikein. Hänelle eettisyys on asia, joka on kaiken muun yläpuolella. Eettisesti kestämättömään ratkaisuun hän päätyy vain todellisen pakon edessä ja silloinkin vasta ankaran jaakobinpainin jälkeen.

Oikeamielisyyden hyveen soisi tietenkin löytyvän jokaisesta ihmisestä. Mutta aivan erityisesti oikeamielisyyttä tarvitsevat ne, joiden tehtävänä on johtaa muita, varsinkin siinä tapauksessa, että he haluavat rakentaa johtajuutensa jonkin muun kuin pelkän aseman antaman arvovallan varaan. Jos on olemassa yksi hyve, jonka avulla johtaja ansaitsee suurimman mahdollisen arvostuksen ja kunnioituksen, se on oikeamielisyys. Se on hyve, joka tekee johtajasta johtajana suuren.

Oikeamielisyys hyveenä tulee lähelle sitä, mitä Aristoteles tarkoittaa puhuessaan oikeudenmukaisuudesta sanan laajassa merkityksessä. Yksittäisenä hyveenä oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta, mutta sillä voidaan ymmärtää myös lainmukaisuutta. Lainmukaisuus taas on Aristoteleen ajattelussa paljon laajempi käsite kuin nykyihmisen mielessä. Se ei tarkoita ainoastaan erikseen säädettyjen lakien noudattamista vaan myös kaikkea sitä, mikä kuuluu eettisen kysymyksenasettelun piiriin.

Näin ymmärrettynä oikeudenmukaisuus – tai oikeamielisyys, jos haluamme selvyyden vuoksi käyttää tätä termiä – on paitsi hyve muiden joukossa myös kaikkien hyveiden summa.

Kuten Aristoteleskin antaa ymmärtää, oikeamielisyys ei aina ja joka tilanteessa tarkoita toimimista sääntöjen mukaan. Oikeamielisyys, silloinkin kun se ymmärretään lainmukaisuutena, on yksittäisten lakien ja sääntöjen yläpuolella. Oikeaa lakia on syytä kunnioittaa, mutta hätäisesti kokoon kyhätty laki on pakottavassa tilanteessa, tarkkaan harkiten ja hyvin perustellen voitava jättää omaan arvoonsa.

Oikeamielinen ei koskaan lakkaa kysymästä toiminnan eettisyyden perään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänellä pitäisi tai edes voisi aina olla kysymyksiinsä oikeat vastaukset. Etiikan ammattilaisetkaan eivät tiedä vastauksia kaikkiin oman alansa kysymyksiin puhumattakaan siitä, että he tulisivat joka tilanteessa toimineeksi oikein.

Toiminnan oikeellisuuden varmistamiseksi oikeamielisen johtajan olisi viisasta koota ympärilleen eri tavoin ajattelevia mutta eettisyyteen samalla vakavuudella suhtautuvia ihmisiä yhtä hyvin organisaation sisä- kuin ulkopuolelta. Yhden ihmisen, viisaimman ja terävimmänkään, on usein vaikea nähdä asioiden kaikkia puolia, mutta jo muutaman hengen ryhmältä tämä onnistuu paljon helpommin. Siihen nähden, miten suuri hyöty etiikassa on ryhmätyöstä ja asioiden jakamisesta, eettiset kysymykset nousevat kahvipöytä- ja käytäväkeskustelujen aiheiksi aivan liian harvoin.