Hyväntahtoisuus voisi olla paras mahdollinen hyve juuri tähän vuodenaikaan. Joulu on tulossa, maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Paitsi että. Rauha tuntuu maailmasta olevan yhtä kaukana kuin aina ennenkin ja hyväntahtoisuus on jo pitkään ollut katoava luonnonvara. Sotia riittää, ihmisiä kidutetaan ja murhataan, Arkadianmäellä taistellaan vallasta yhteen hiileen puhaltamisen sijaan ja sosiaalisessa mediassa ihmiset lyövät toisiaan kuin vierasta sikaa. Näinköhän vain kauppakeskuksessa raikuvat joululaulut ja muutaman päivän jatkuva yletön syöminen pystyvät muuttamaan kokonaisuutta parempaan suuntaan.

Ja mitä sitten vaikka muuttaisivatkin, kun eivät hippusta enempää kuitenkaan? Mihin pelkkä hyvä tahto oikeasti riittää? Kenen varpaita pelkkä tahtominen vielä muka lämmittää? Eikö olisi syytä saada jotakin konkreettista myös aikaan? Toimintaa eikä pelkkää tahtomista!

Aristoteleenkin mielestä hyväntahtoisuus on hyveeksi vähän laihanlainen. Ihmisten välisissä suhteissa ystävyys ja rakkaus ovat ne varsinaiset jutut. Hyväntahtoisuus on kyllä askel oikeaan suuntaan, mutta vasta ensimmäinen askel.

Hyväntahtoisuuden kiistämätön hienous on siinä, että sen kohteena voi olla kuka vain tai vaikka koko ihmiskunta. Hyvän tahtominen toisille tapahtuu jokaisen omassa päässä. Se, kenelle hyvää tahdotaan, voi olla tuhansien kilometrien päässä ja autuaan tietämätön kauniista ajatuksista, joita joku mahdollisesti jopa tyystin tuntematon häneen kohdistaa.

Hyväntahtoisuuden maailmaasyleilevyys on samalla kuitenkin myös sen heikkous. Aristoteles sanoo hyväntahtoisuutta laiskaksi ystävyydeksi, ja on kieltämättä aivan oikeassa. Jonkun tuntemattoman etäältä ja salassa toiseen kohdistama kaunis ajatus on perin laimea asia siihen molemminpuoliseen tiedostettuun ja kestävään hyväntahtoisuuteen verrattuna, jota Aristoteles nimittää ystävyydeksi.

Hyväntahtoisuus myös syntyy aivan liian nopeasti ja kevein perustein ollakseen erityisen arvokasta. Siinä missä rakkaus syntyäkseen, kasvaakseen ja kehittyäkseen vaatii pitkää aikaa ja läheistä yhteyttä ihmisten kesken, hyväntahtoisuus voi syntyä yhdessä hetkessä vain ihmisen omien korvien välissä. Ja hävitä taas seuraavassa hetkessä, kun pään täyttää seuraava ajatus tai tunne.

Ja silti. Ehkä hyväntahtoisuutta ei kaikesta huolimatta pidä mennä väheksymään.

Tässä rujossa ja raadollisessa maailmassa hyvästä kannattaa pitää kiinni kaikkialla, mistä sitä sattuu löytämään, oli kyseessä kuinka pieni ja vaatimaton hyvä tahansa. Hyväähän hyväntahtoisuus joka tapauksessa kuitenkin on. Ja olkoonkin, että se on vasta ensimmäinen askel ystävyyden ja rakkauden kaltaisia suuria asioita kohti, ilman ensimmäistä askelta ei päästä edes alkuun saati alkua pidemmälle. Lopusta puhumattakaan.

Sitä paitsi voihan määrä joskus korvata laadun. Olisihan se aikamoista, jos jonakin päivänä kaikkien maailman ihmisten päällimmäinen asenne toisia ihmisiä kohtaan olisi hyväntahtoisuus. Edes hetken. Edes jouluna.

”Iloista antajaa Jumala rakastaa”, kirjoitti apostoli Paavali korinttilaisille.

Kuluvalla viikolla Suomessa vietetään jokavuotista Iloisen antajan viikkoa. Lista viime vuoden suurimmista veronmaksajista julkistettiin maanantaina, ja kohina asian ympärillä alkoi jo viikonloppuna. Kaikki antajathan eivät tietenkään ole antaneet omastaan mitenkään erityisen iloisella mielellä, mutta merkittävä osa kuitenkin. Suurin osa suomalaisista maksaa veronsa mielellään.

Jumalan lisäksi iloisia antajia rakastavat kaikki muutkin. ”Hyveellisesti toimivista anteliaita rakastetaan ehkä eniten, sillä antajina he ovat hyödyllisiä”, toteaa Aristoteles Nikomakhoksen etiikassaan.

”Ostettua rakkautta”, voisi joku tuhahtaa, ja olisi tietysti oikeassa. Mutta sen, jolla on millä mällätä, on suurelta yleisöltä rakkautta saadakseen maksettava siitä. Sille, joka ei halua maksaa, ei ole tarjolla rakkautta, vaan ainoastaan kaunaa ja kateutta.

Olennaista anteliaisuudessa ei kuitenkaan ole se, mitä sillä saa, vaan se, mikä se on.

Hyve.

Aristoteleen mukaan antelias tekee antamisesta taidetta. Hän antaa niille, joille kuuluu antaa, niin paljon kuin tulee antaa ja silloin kun on oikein antaa. Hän harkitsee tarkkaan, kenelle rahojaan jakaa, jotta ne varmasti riittävät kaikkein jaloimpiin tarkoituksiin. Mutta kun hän antaa, hän antaa kitsastelematta ja yltäkylläisesti.

Aidon ja todellisen anteliaisuuden tunnusmerkki on antamisen ilo. Hyveelliselle ihmiselle hyveen mukainen toiminta tuottaa nautintoa, ja siksi antelias antaessaan tuntee luopumisen tuskan sijaan jotakin sellaista, mitä vähemmän hyveellisen on vaikea edes ymmärtää.

Antamiseen liittyvistä paheista tuhlaavaisuus on monessakin mielessä kevyttä kamaa ja pieni harmi. Tuhlaavainen on rahojaan jaellessaan ympäristölleen hyödyksi siinä missä anteliaskin, ainoastaan liioittelu ja kritiikittömyys rahojen kylvämisessä estää sanomasta häntä hyveelliseksi. Lisäksi tuhlaavainen pääsee ajan myötä vääjäämättä eroon paheestaan: ennemmin tai myöhemmin rahat loppuvat ja niiden myötä myös tuhlaaminen.

Paheena paljon vakavampi on ahneus, joka saa meidät ottamaan liikaa ja antamaan liian vähän. Aristoteleen mukaan ahneus näyttäisi olevan ihmiselle luontaisempaa kuin tuhlaavaisuus, ja ajan ja iän myötä se ennemminkin vain pahenee kuin paranee.

Ahneuden luontaisuus ja samalla sen vaarallisuus tulevat esiin siinä tavassa, jolla siihen modernissakin maailmassa suhtaudutaan. Periaatteessa me tietenkin paheksumme ahneutta sen kaikissa muodoissa, mutta käytännössä emme ainoastaan katso sitä läpi sormien, vaan olemme hyvää pataa sen kanssa. Ikävä sanoa, mutta ahneuden pahe näyttää monessa suhteessa olevan yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa.

Mutta siis: antaminen on iloinen asia ja anteliaisuus mitä nautinnollisin hyve. Jos joltakulta jäi alkuviikosta omaa verokohteluaan hautoessaan antamisen ilo kokematta, tilanteen ehtii vielä korjata. Perjantainen Nenäpäivä tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden täysisydämiseen anteliaisuuden hyveen harjoittamiseen Iloisen antajan viikon kunniaksi.

Ja onhan joulukin tulossa.

Kuuntelemiset ja kuulemiset tuppaavat joskus menemään sekaisin. Paikallislehti Helsingin uutisten kolmen vuoden takaisen pääkirjoituksen mukaan Tuomarinkylän asukkaita kuultiin mutta ei kuunneltu kotikylänsä kaavoitusasioissa. Keskisuomalaisessa vuosi sitten julkaistun mielipidekirjoituksen mukaan Kokkolassa taas kaupungilta tontin vuokranneita asukkaita nimenomaan kuunneltiin mutta ei kuultu.

Kuulemiseen tarvitaan korvia, mutta kuuntelemiseen korvien lisäksi myös päätä ja sydäntä. Siksi kuulevuus on vain kyky mutta kuuntelevuus hyve.

Kuuntelevuus on erottamaton ja itsestään selvä osa keskustelevuuden hyvettä. Keskustelemiseen kuuluu paitsi omien ajatusten ja mielipiteiden ilmaiseminen myös toisten näkemysten kuunteleminen. Ilman vahvaa kuuntelevuutta keskustelusta tulee porukalla toteutettua yksinpuhelua, jossa osapuolet puhuvat sujuvasti toistensa ohi, yli ja useimmiten myös päälle. Juuri kuuntelevuuden tehtävänä on varmistaa, että keskustelun lopputuloksena syntyy siltoja eikä muureja.

Hyvä keskustelija osaa aktiivisen kuuntelun taidon. Hän osoittaa muun muassa eleillään, ilmeillään ja asennollaan suhtautuvansa avoimesti vastapuoleen ja oikeasti kuuntelevansa, mitä tällä on sanottavanaan. Näin toiselle tulee kokemus siitä, että häntä todella kuunnellaan eikä ainoastaan kuulla.

Kuuntelevuus ei kuitenkaan ole vain keskustelevuuden välttämätön alahyve. Sillä on niin yhteiskunnassa kuin ylipäätään minkä tahansa yhteisön elämässä paljon laajempi itsenäinen merkitys.

Itsestään selvää pitäisi olla, että kun asukkaat esittävät virkamiehille ja poliitikoille huolensa oman kotiseutunsa tulevaisuudesta, heidät olisi syytä ottaa vakavasti. Mutta myös silloin, kun sanoja ei varsinaisesti ole osoitettu kenelläkään, ne ansaitsevat tulla kuunnelluiksi.

Vanha kyyninen totuus on, että se, mikä kuuluu kaikille, ei todellisuudessa kuulu kenellekään. Tämä olisi hyvä kääntää ylösalaisin: sanat, joita ei varsinaisesti ole osoitettu kenellekään, pitäisi jokaisen kuunnella ja ottaa vakavasti.

Kun tuhannet lapset ja nuoret lähtevät eduskuntatalolle huutamaan ilmastonmuutosta koskevaa pelkoaan ja ahdistustaan, heidän viestinsä ei ole tarkoitettu ainoastaan kansanedustajien korville. Sen kuuluisi upota jokaisen tämän maailman aikuisen päähän ja sydämeen ja saada siellä jotakin myös aikaan. Ei riitä, että joku kuulee. Kaikkien olisi syytä kuunnella.

Eikä saisi unohtaa kuunnella myös niitä, jotka eivät päästä ääntäkään: asunnottomia, mielenterveysongelmaisia, syrjäytyneitä, turvapaikanhakijoita, pitkäaikaistyöttömiä. Tai niitä, jotka huutavat pahaa oloaan meidän hyväosaisten mielestä väärällä tavalla.

Koska kuuntelevuus on hyve.

Sarjakuva-albumissa Asterix ja normannien maihinnousu karskeilla Pohjan miehillä on erikoinen ongelma. He ovat jostain kuulleet, että pelko antaa ihmiselle siivet ja kyvyn lentää. Lentäminen olisi paitsi hauskaa myös monessa tilanteessa varsin hyödyllistä, mutta normanneille pelko on täydellisen tuntematon asia. Niinpä he tulevat hakemaan oppia gallialaisilta, jotka heidän tietojensa mukaan ovat mestareita pelkäämisessä.

Aristoteles ei olisi ymmärtänyt ollenkaan normannien ajatuksenjuoksua. Hän olisi ensinnäkin tuhahtanut heidän käsitykselleen pelon ja lentokyvyn välisestä yhteydestä. Aristoteles tiesi ihmisenä olemisesta aivan riittävästi ymmärtääkseen, ettei pelolla ja lentokyvyllä ollut mitään tekemistä keskenään.

Siksi toisekseen Aristoteleen olisi ollut mahdotonta ymmärtää, miksi normannit kääntyvät ongelmansa kanssa juuri gallialaisten puoleen. Kreikkalaisen käsityksen mukaan keltit olivat sillä tavalla hulluja tai tunteettomia ihmisiä, etteivät he pelänneet mitään. Ja Gallia oli kelttien perinteistä ydinaluetta.

Mutta siitä, että kyvyttömyys pelätä on ihmisessä vakava puute, Aristoteles olisi ollut normannien kanssa täsmälleen samaa mieltä. Rohkeuden – tai aristoteelisittain miehuullisuuden – hyve näet edellyttää sitä, että ihminen pelkää. Ollakseen hyveellisellä tavalla rohkea ihmisen on tunnettava pelkoa mutta hallittava se kaikissa eteen tulevissa tilanteissa sen sijaan, että antaisi pelon hallita itseään ja ohjata toimintaansa.

Aristoteleen maailmassa miehuullisuuden hyve liittyi ennen kaikkea kuolemanpelon voittamiseen taistelutilanteessa. Uhkarohkeat lähtivät sotaan soitellen, leikkivät hengellään ja usein silkkaa typeryyttään menettivät sen. Pelkurit taas heittivät aseensa ja juoksivat pakoon heti vihollisen nähdessään säästäen ehkä henkensä mutta menettäen kunniansa. Rohkeat pitivät päänsä kylmänä tiukassakin paikassa, tarvittaessa vaikka kuolemaa uhmaten muttei koskaan sitä härnäten.

Nyky-Suomessa rohkeuden hyvettä ei onneksi tarvitse punnita sodissa ja taisteluissa. Mutta rohkeutta tarvitaan meidänkin ajassamme ja maailmassamme.

Elämään vaikuttavat omien tuntemusten, ajatusten ja toiveiden lisäksi monenlaiset muutkin voimat: taloudelliset realiteetit, muiden mielipiteet, myllerrykset työelämässä, ilmastonmuutos sekä Trump, Putin ja Boris Johnson. Huolelle ja suoranaiselle pelollekin riittää tänä päivänä aiheita enemmän kuin pitkiin aikoihin.

Pelon hankaluus on siinä, että aina ei ole helppo sanoa, onko se meidän hallinnassamme vai hallitseeko se sittenkin meitä. Päällepäin viileän harkitsevalta ellei peräti kylmäpäiseltä näyttävä toiminta saattaakin itse asiassa olla puhtaasti pelon sanelemaa.

Tarkka taloudenpito, omien ajatusten pitäminen omana tietona, ovien pitäminen lukittuina ja esimiehen mielen mukaan toimiminen on epäilemättä monessa tilanteessa ihan vain järkevää. Mutta yhtä lailla kyse voi olla siitä, että kaikkea toimintaamme ohjaa perimmältään pelko. Sen sijaan, että uskaltaisimme joskus ottaa perusteltuja taloudellisia riskejä, sanoa mielipiteemme suoraan ja peittelemättä, avata ovemme uudelle naapurille tai sanoa olevamme eri mieltä pomon kanssa me vain suojaamme selustaamme ja varmistelemme omaa eloonjäämistämme.

Yksittäisen ihmisen elämässä ajoittainen pelon valtaan joutuminen ei ole kovin vaarallista. Mutta silloin, kun pelko ottaa valtaansa yrityksen tai organisaation, yhteiskunnallisen instituution tai kokonaisen valtion, ollaan suurissa ongelmissa.

Kun tukevasti pystyssä oleva yritys lakkaa investoimasta, ministeriö tiukentaa tiedotuslinjaansa tai valtio alkaa sulkea rajojaan ja sanoutua irti sopimuksistaan ja velvoitteistaan, on hyvä kysyä, miksi näin toimitaan. Jos vastaus on ”varmuuden vuoksi”, ”välttääksemme vaikeuksia” tai jotain sen suuntaista, johdon on hyvä koota rohkeutensa ja toimia sen mukaan.

Sillä – kuten Aristoteles sanoo – on jaloa tehdä niin ja häpeällistä olla tekemättä niin.