Hyveet elävät ajassa. Ne kuuluvat kulttuuriin ja näin ollen myös muuttuvat hiljalleen kulttuurin mukana. Uusia ominaisuuksia nousee hyveinä pidettyjen joukkoon ja vanhoja siirtyy taka-alalle. Yksi viime vuosikymmeninä harvinaisiksi käyneistä hyveistä – sikäli kuin se koskaan on muuta ollutkaan, ajalla on taipumus kullata muistot myös hyveellisyyden suhteen – on jalomielisyys.

Jalomielisyys on itse asiassa hyveiden maailmassa paljon yhtä yksittäistä hyvettä suurempi ja painavampi asia. Aristoteleen mukaan inhimilliselle toiminnalle on olemassa kolme mahdollista motiivia: jalous, hyödyllisyys ja nautinto. Näillä kaikilla on oma sijansa ja näiden kaikkien suhteen hyveellinen ihminen toimii oikein. Hän nauttii siitä, mistä hyvän ihmisen kuuluukin nauttia, ja hyötyy oikealla tavalla ja oikeassa määrin asioista, jotka ovat hyviä ja oikeita. Mutta ennen kaikkea hyveellistä ihmistä motivoi jalous, ja juuri tämä tekee hyveestä niin arvokkaan asian. ”Kaikki hyväksyvät ne, jotka erityisesti keskittyvät jaloon toimintaan, ja kiittävät heitä. Ja jos kaikki kilpailisivat jaloudessa ja jännittäisivät voimansa hyvien tekojen tekemiseksi, yhteisö saisi kaiken tarvitsemansa ja kukin itselleen suurimman hyvän, sillä hyve on sellainen”, sanoo Aristoteles Nikomakhoksen etiikassaan.

Hyveellisen toiminnan luonteeseen kuuluu, että sitä ei harjoiteta nautinnon tai hyödyn vuoksi, vaan siksi, että se on hyvää ja oikein. Tämä ei tarkoita sitä, ettei hyveellinen ihminen saisi toiminnastaan myös sekä nautintoa että hyötyä. Päinvastoin usein juuri jaloimpiin motiiveihin perustuva hyveen mukainen toiminta tuottaa toimijalle itselleen suurimman mahdollisen hyödyn ja nautinnon. Vitsi on siinä, että hyveellinen toimija ei tavoittele toiminnallaan sen enempää hyötyä kuin nautintoakaan, vaan pyrkii tekemään ainoastaan sen, mikä on hyvää. Silloin, kun hän tässä onnistuu, nautinto ja hyöty tulevat ikään kuin kaupan päälle.

Kulunut heinäkuu tarjosi pyöräilyn ystäville hyvän esimerkin jalomielisyyden hyveestä ja jaloudesta toiminnan motiivina. Ranskan ympäriajon viimeinen vuoristoetappi pyöräiltiin Pyreneillä torstaina 21. heinäkuuta. Etapille lähdettäessä tanskalainen Jonas Vingegaard johti kisassa toisena ollutta sloveenia Tadej Pogačaria runsaalla kahdella minuutilla. Ero oli kohtuullisen suuri mutta ei vielä ratkaiseva.

29 kilometriä ennen etapin maalia Vingegaard ja Pogačar ajoivat peräkanaa alamäkeä, kun Pogačar ajautui mutkassa pientareelle ja kaatui kovassa vauhdissa. Pintanaarmuja pahemmin ei kaatuessa sattunut, ja mies oli muutamassa sekunnissa takaisin pyörän selässä, mutta vauhti oli pysähtynyt ja kilpakumppani ehtinyt satojen metrien päähän. Etappi ja saman tien koko tämänvuotinen kisa oli saamassa dramaattisen ratkaisun.

Alkoi vimmainen takaa-ajo pitkin jyrkkää ja mutkaista alamäkeä. Edessä vilkkui Vingegaardin keltainen paita, joka yllättävää kyllä ei etääntynyt vaan oli kaiken aikaa lähempänä. Tanskalainen oli sivusilmällä ehtinyt huomata sloveenin onnettomuuden, ja sen sijaan, että olisi käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja nykäissyt ratkaisevan kaulan kilpakumppaniinsa, jäi vauhtiaan hidastaen odottamaan tätä. Runsaan kilometrin päässä kaatumispaikasta kumppanukset olivat taas yhdessä, ja saadessaan Vingegaardin kiinni Pogačar ojensi tälle kovassa vauhdissa kätensä kiitokseksi.

Vingegaardin toiminnalle on vaikea kuvitella muuta motiivia kuin jalous. Kilpailutilannetta ajatellen hyödyllistä olisi ollut lisätä vauhtia, ei hiljentää sitä, ja irtioton pahimmasta kilpailijasta voisi kuvitella tuottavan kisassa kaikkensa antavalle mitä suurinta nautintoa. Hyödyn ja nautinnon unohtaen Vingegaard toimi sen mukaan, mikä on jaloa, ja sai ansaitusti osakseen kiitosta ja kunniaa. Ainakin minä tiedän jo, kenelle pidän peukkuja ensi heinäkuun Tourilla.

Kestävyys ei ole hyveenä ihan tavallisimmasta päästä. Täydellä syyllä voi kysyä, onko se itse asiassa hyve ollenkaan.

Aristoteleellä oli asiaan hyvin selkeä kanta. Kestävyys oli ilman muuta hyve – mutta ei ihmisen vaan hevosen hyve. Hevosen tehtävänä oli kuljettaa ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen, ja tämän tehtävän suorittaminen hyvin edellytti hevoselta sekä nopeutta että kestävyyttä. Nopeus ja kestävyys olivat näin ollen hevosen hyveet eli ne ominaisuudet, jotka tekivät hevosesta hyvän hevosen.

Aristoteles liitti kyllä kestävyyden myös ihmiseen, mutta ihmisen tapauksessa kestävyys ei hänen mukaansa ollut hyve vaan eräänlainen vahvaluonteisuuden heikompi muoto. Toisin kuin hyveelliseen, vahvaluonteiseen ihmiseen on puutteellisen kasvatuksen jäljiltä jäänyt joitakin huonoja haluja, jotka tietynlaisissa tilanteissa pyrkivät ohjaamaan hänen toimintaansa vikasuuntaan. Vahvaluonteisuutensa ansiosta tällainen ihminen kykenee työntämään sivuun vääränlaisiin nautintoihin ohjaavat huonot halunsa ja olemaan välittämättä niistä. Kestävä ihminen sen sijaan ei saa houkutuksia mielestään ja kärsii halujensa tyydyttymättömyydestä, mutta juuri kestävyytensä ansiosta sietää kärsimystä sortumatta nautintoihin.

Aristoteleen käsitystä kestävyydestä on kuitenkin syytä laajentaa, ja nostaa kestävyys inhimillisten hyveiden joukkoon. Kaikki kärsimys ei nimittäin liity ihmisen omiin huonoihin haluihin, joita hyveellisellä ihmisellä ei Aristoteleen mukaan lainkaan ole. On paljon myös sellaista kärsimystä, jonka olemassaoloon ihmisellä itsellään ei ole osaa eikä arpaa. Tämän tietävät varsin hyvin esimerkiksi sotaa käyvät ukrainalaiset, mutta myös lähes koko lukioaikansa erilaisten koronarajoitusten alla eläneet uudet ylioppilaat. Se, että heillä on ollut kestävyyttä selvitä koettelemuksistaan, on ilman muuta syytä lukea heille hyveeksi.

Kestävyys on hyveenä tietyllä tapaa huomaamaton. On jokseenkin tavallista, että edes kestävä ihminen itse ei tule panneeksi merkille omaa kestävyyttään. Tämä johtuu useimmiten tilanteesta, jossa ihminen kestävyyttä tarvitsee. Sodassa tai etäkoulussa kenelläkään tuskin on aikaa ja energiaa ryhtyä tarkkailemaan omaa itseään ja omaa kestävyyttään. Mitä tiukempi paikka, sitä enemmän vaaditaan kestävyyttä, mutta samalla kaikki voimat on keskitettävä vain ja ainoastaan tilanteesta selviämiseen.

Toinen syy kestävyyden huomaamattomuuteen on siinä, ettei kovia kokenut ihminen aina osaa edes pitää kestävyyttään minään erityisenä ominaisuutenaan saati hyveenään. Kestävyys liittyy usein tilanteisiin, joissa ihmisellä ei ole varaa valita. Hän ei näin ollen joudu tai pääse punnitsemaan, mikä olisi kohdalle osuneessa tilanteessa hyvä ja oikea toimintatapa. Hän toimii pakon edessä niin kuin toimii, koska vaihtoehtoa ei käytännössä ole. Ukraina joko sotii tai tuhoutuu, etäkoululainen joko opiskelee tai luopuu unelmistaan. Tässä suhteessa kestävyys muistuttaa hyveenä rohkeutta. Se, mikä vierestä katsoen saattaa näyttää esimerkilliseltä rohkeudelta, voi ihmisestä itsestään tuntua ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta, jonka toteuttamiseen ei ollut mitään muuta syytä kuin vaihtoehtojen puutteesta johtuva pakko.

Kestävyys on joka tapauksessa täysipainoinen hyve huomaamattomuudestaan huolimatta – ellei peräti juuri sen ansiosta. Aristoteleen mukaan aidon hyveellisyyden tunnistaa siitä, että se jää hyveelliseltä ihmiseltä itseltään kokonaan huomaamatta. Hyveen mukainen toiminta tapahtuu näet niin automaattisesti, ettei ihminen itse sitä edes huomaa, ja vaikka huomaisi, ei pitäisi sitä millään tavalla maininnan arvoisena. Jos siis Aristotelesta on uskominen, kestävät ihmiset ne vasta hyveellisiä ovatkin.

Päiväkodissa vanhemmat yhdessä työntekijöiden kanssa valitsivat kolme hyvettä, joihin lasten kasvatuksessa oli tarkoitus keskittyä: kannustavuuden, reiluuden ja ystävällisyyden. Kun hyveitä lähdettiin viemään lasten arkeen, varhaiskasvattajilla meni hetkeksi sormi suuhun. Kyllähän pienimmätkin ymmärsivät, mitä reiluus ja ystävällisyys tarkoittivat, mutta miten selittää lapsille kannustavuuden hyve?

Hetken tuumailtuaan päiväkodin aikuiset päättivät selvittää ongelman delegoimalla sen ratkaisemisen lapsille.

Mitähän se semmoinen kannustaminen oikein on?

– No jos vaikka tykkää jostakin lätkäjoukkueesta, niin sitä voi kannustaa, sanoi yksi.

– Ja voihan kaveriakin kannustaa! Jos joku vaikka on hyvä pukemaan, niin sille voi sanoa, että hyvä hyvä, sä puit tosi nopeesti, jatkoi toinen.

– Ja silloinkin voi kannustaa, jos joku pukee hitaasti! Sille voi sanoa, että pue vaan, kyllä sä ehdit vielä meidän kanssa ulos, täydensi kolmas.

Asia tuli selväksi kaikille.

Kannustavuus on kovaa valuuttaa myös aikuisten maailmassa. Lykeionin työyhteisöihin ja organisaatioihin toteuttamissa Omat eväät -hyveprosesseissa kannustavuus kuuluu kuuden useimmin nimetyksi tulleen hyveen joukkoon. Emme siis ilmeisesti olekaan kaikki Koskelan Jusseja, jotka kuokkivat hammasta purren suotaan sitä sisukkaammin, mitä ankarampia rasituksia kirkkoherra keksii torpparinsa niskaan sälyttää. Ehkä kannustamalla päästään lopulta kuitenkin parempaan lopputulokseen kuin paineita kasvattamalla ja stressiä lisäämällä.

Kannustavuus työyhteisön arjessa on sekä samanlaista että erilaista kuin päiväkodin lapsiryhmässä. Samanlaisuus näkyy siinä, että molemmissa ympäristöissä kannustus on vaikuttavinta silloin, kun sitä saa vertaisiltaan. Lapsiryhmässä kannustavuus toimii parhaiten, kun lapset tsemppaavat toisiaan. Työyhteisössä kannustuksella on suurin vaikutus hyvinvointiin ja jaksamiseen, kun sitä antavat työtoverit toisilleen. Kannustavuus näyttäisi siis olevan ennen kaikkea yhteisöllinen, ei niinkään johtamisen hyve.

Kannustavuuden erilaisuus tulee esiin siinä, että työelämässä kannustaminen on paljon monimuotoisempaa ja vähemmän suoraviivaista kuin lasten maailmassa. Siinä missä lapsiryhmässä kannustus kuuluu suoraan huutoina ja kehotuksina, aikuisten kesken kannustus näkyy onnistumisten huomaamisena, virheiden hyväksymisenä, ratkaisukeskeisyytenä, innostumisena, kiittämisenä ja yleisenä myönteisyytenä. Lapsi saa kannustusta, kun kaveri tsemppaa, aikuinen silloin, kun työpaikalla vallitsee kannustava ilmapiiri.

Silmiinpistävää työyhteisöissä hyveprosessien yhteydessä kerätyissä kannustavuuden määritelmissä on ”lisää liksaa” -tyyppisten ehdotusten täydellinen puuttuminen. Siksi onkin niin surullista, että työmarkkinajärjestöille kannustavuuden ainoita päteviä mittayksiköitä näyttävät olevan eurot, sentit ja prosentit – ikään kuin muutama kymmenen tai sata euroa kuussa lisää palkkaa saisi kenetkään jaksamaan ja voimaan paremmin ja kokemaan työnsä mielekkäämmäksi. Kun tosiasiassa mikään raha ei voi koskaan korvata työyhteisön kannustavuuden puutetta.

Jos maailmassa kaikilla olisi hallussaan keskustelevuuden hyve, ei tarvittaisi sotia. Asiat voitaisiin puhua selviksi ja ongelmat ratkoa puhumalla, ei tankein, pommein ja ohjuksin. Sitä paitsi ongelmat eivät sotimalla edes ratkea vaan päinvastoin entisestään paisuvat. Lopulta on kuitenkin päästävä keskustelemaan.

Kaikki keskustelut eivät ole hyviä keskusteluja. Ei riitä, että puhutaan, täytyy osata puhua oikealla tavalla ja hallita monta keskustelemiseen liittyvää taitoa. Niinpä keskustelevuus ei oikeastaan ole yksi yksittäinen hyve vaan pikemminkin kokonainen nippu hyveitä, joita ilman keskustelu ei voi toimia.

Ensimmäinen keskustelevuuden hyveistä on kuuntelevuus. Pelkästä puhumisesta ilman kuuntelua ei vielä synny edes keskustelua saati hyvää keskustelua. Dialogin sijaan saadaan kaksi päällekkäistä monologia, suomeksi sanottuna inttämistä, huutoa ja toisen päälle puhumista. Puuttuu oikea asenne, pyrkimys kuulla ja ymmärtää toista ihmistä ja hänen näkemyksiään.

Kuuntelemisen kanssa hyvän parin muodostaa kunnioittavuus. Sen lisäksi, että hyvä keskustelija kuuntelee toista, hän myös kunnioittaa tämän mielipiteitä vaikka olisikin asioista eri mieltä. Keskustelun päämääränä pitäisi olla ymmärryksen lisääntyminen, eikä molemminpuolinen ymmärrys lisäänny sillä, että toisen näkemykset leimataan suoralta kädeltä typeriksi, hölmöiksi tai yksinkertaisesti vain vääriksi.

Pelkkä kuunteleminen ei kuitenkaan vielä tee keskustelusta keskustelua. On myös annettava eikä ainoastaan otettava vastaan, ja tämä tekee avoimuudesta ja rehellisyydestä keskustelun kannalta tärkeitä hyveitä. Pelkästä hymistelystä ja toisen myötäilystä syntyy hyvää keskustelua yhtä vähän kuin jatkuvasta väistelystä ja suojautumisesta hyvää nyrkkeilyä. Elleivät keskustelijat kerro avoimesti ja totuudenmukaisesti, mitä tuntevat ja ajattelevat, keskustelu jää pelkän rupattelun ja small talkin asteelle. Ei synny suurta ajatustenvaihtoa, vaan ainoastaan pientä puhetta.

Avoimuutta ja rehellisyyttä on kuitenkin syytä tasapainottaa huomioonottavuuden hyveellä. Omia totuuksiaan ei yleensä kannata täräyttää pöytään sellaisinaan, raakoina ja hiomattomina, jos haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Vain harvoin vastapuolena on niin taitava kuuntelija, että hän osaa ja viitsii mahdollisen jalokiven löytääkseen hioa toisen sanomisista kaikki häiritsevät särmät ja halkeamat. Kuuntelijan tehtävää helpottaakseen kannattaa ottaa huomioon hänen mahdolliset rajoituksensa ja vähän miettiä myös omaa sanomisen tapaansa. Samalla voi olennaisesti parantaa omia mahdollisuuksiaan tulla ymmärretyksi.

Keskustelevuuden hyve kätkee siis sisäänsä ainakin kuuntelevuuden, kunnioittavuuden, avoimuuden, rehellisyyden ja huomioonottavuuden hyveet. Jos nämä kaikki takataskusta löytyvät, on hyvät mahdollisuudet päästä käymään toinen toistaan hienompia ja antoisampia keskusteluja. Sanan säilän hiominen ja peitsen taittaminen kiinnostavasta aiheesta toisen taitavan keskustelijan kanssa on monin verroin antoisampaa kuin oikeiden sapelien kalistelu. Tätä tosin eivät kaikki itäisen maan vähemmän viisaat miehet ymmärrä.