121-blogi

Tällä palstalla Antti Kylliäinen julkaisee 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus julkaistaan heinäkuuta lukuun ottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona.
Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Avarakatseisuudesta

kirjoittaja

Kesä. Ja loma. Valoa ja lämpöä. Merenrantaa, pellonlaitaa, vaaran lakea. Avaruutta ympärillä, tilaa ajatella ja hengittää. Stressi hellittää, kiire helpottaa, pää tyhjenee kaikesta turhasta roinasta. Jos joskus, niin kesällä voi seurata maailman menoa kaikessa rauhassa ilman turhia paineita. Avaralla katseella.

Avarakatseisuus hyveenä kuuluu samaan ryhmään suvaitsevaisuuden ja hyväksyvyyden kanssa. Niiden kaikkien viitekehyksenä ovat ympäröivä maailma ja sen ilmiöt ja kohteena toiset ihmiset ja heidän ajatuksensa, sanansa ja tekonsa. Mutta jokaisella niistä on kohteeseensa omanlaisensa tulokulma.

Suvaitsevaisuuden tähtäimessä on erilaisuus. Suvaitsevainen ihminen vertaa toisen ihmisen ajatuksia, sanoja ja tekoja omiinsa ja vetää rajaa sen suhteen, miten suureksi erilaisuus saa kasvaa ollakseen vielä hyväksyttävän rajoissa. Mitä suvaitsevaisempi ihminen, sitä paremmin hän tulee toimeen inhimillisten olentojen erilaisuuden kanssa.

Avarakatseisen ihmisen tähtäimessä ei ole niinkään toisten erilaisuus omaan itseen verrattuna kuin maailman ja sen asukkaiden ihmeellinen moninaisuus. ”Tuo ajattelee kovin erilailla kuin minä, mutta ei se haittaa”, sanoo suvaitsevainen. ”Että tuollaisiakin on olemassa!”, hihkuu avarakatseinen.

Hyväksyvyyden kohteena taas eivät ole niinkään se, mitä ihmisten päässä liikkuu tai mitä he puuhaavat, kuin ihmiset itse. Hyväksyvä ihminen viestii toiselle kaikin tavoin, että tämä on ok, tarpeeksi hyvä juuri sellaisena kuin on – silloinkin, kun hänen sanansa tai tekonsa olisivat ehdottoman tuomittavia.

Kaikki kolme hyvettä noudattavat klassista aristoteelista keskivälisyyden kaavaa, jossa hyveellinen tapa toimia löytyy kahden ääripään välistä. Suvaitsevaisuuden ja hyväksyvyyden tapauksessa niukkuus – suvaitsemattomuus ja hyväksymättömyys – on itsestään selvästi pahe, mutta niin on myös liiallisuus. Överiksi menee silloin, kun suvaitsemme väkivaltaa tai kiusaamista tai kun hyväksymme hyökkäyssodan, oli hyökkääjä ja hänen syynsä kuka ja mikä tahansa.

Avarakatseisuuden tapauksessa keskivälisyys ei ole yhtä selvä asia, mutta todellinen kuitenkin. Kapeakatseisuus on helppo ymmärtää paheeksi. Kapeakatseinen on sellainen, jolle mikään vieras ei ole inhimillistä. Mutta paheen puolelle lipsahtaa myös se, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Jos emme kavahda ihmisen pimeimpiä puolia edes silloin, kun pahuus viedään äärimmilleen, olemme avarakatseisuudessamme menneet liiallisuuksiin.

Avarakatseisuudella on joitakin luontaisia vihollisia. Kiire ja stressi, jotka iskevät taas kesälomien jälkeen, kuuluvat näihin. Kun elämä käy hektiseksi ja paineet päässä kasvavat, pitää fokusoida ja priorisoida, keskittyä olennaiseen. Silloin elämän avarakatseiseen ihmettelemiseen ei riitä tilaa.

Suurin ja vaarallisin avarakatseisuuden vihollisista on kuitenkin pelko. Siltä, joka pelkää kaikkea vierasta ja outoa, ei voi odottaa leppoisan avarakatseista asennetta ympäröivää todellisuutta kohtaan. Hänellä ei aivan yksinkertaisesti ole siihen varaa.

Toivoa sopii, että paraikaa käynnissä olevissa EU-vaaleissa valintojamme ohjaa ennemmin kesäiseen valoon ja lämpöön hyvin sopiva avarakatseisuus kuin pelko ja huoli siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sillä avarakatseisuus on hyve.

Ennakkoluulottomuudesta

kirjoittaja

Kaikki vieras ja outo on omiaan synnyttämään huolta ja epäluuloa, ja tämä näkyy tavassa, jolla vieraisiin ja outoihin ihmisiin ja asioihin on aikojen alusta saakka tavattu suhtautua. Kun luolan suulle ilmestyi outoja tyyppejä huhuilemaan, oli syytä olla hiljaa ja varautua pahimpaan. Kun muukalainen ratsasti kylään ja ryhtyi kyselemään kummallisia, oli paras olla tietämättä mistään mitään. Kun ovelan näköinen liikemies tarjoutui maksamaan hyvän hinnan koskiosuuksista, oli viisainta olla lupaamatta liikoja ja vastata mahdollisimman ympäripyöreästi ja epäselvästi.

Ennakkoluulot ja varovaisuus kuuluvat niihin asioihin, joiden ansiosta ihmissuku on selvinnyt elossa vuosituhannesta toiseen aina näihin asti. Vierasta kieltä puhuvat muukalaiset, taivaanrantaan ilmestyneet purjeet tai kaukomailta tuodut eksoottiset hedelmät saattoivat kaikki merkitä uusia ja ihmeellisiä kokemuksia, mutta myös tuhoa ja kuolemaa. Siksi niiden suhteen kannatti aina olla epäilevällä kannalla. Viisas pelkäsi aina ensin pahinta, kuulosteli, katseli, haisteli ja maisteli ja vasta sen jälkeen ryhtyi tekemään lähempää tuttavuutta. Liika luottamus ja seikkailunhalu saattoi kostautua ikävällä tavalla.

Mutta ajat muuttuvat ja maailma niiden mukana. Moderni yhteiskunta on pyrkinyt kaikin tavoin tekemään kansalaisten elämän mahdollisimman turvalliseksi. Suojelupoliisi ja maahanmuuttoviranomaiset ovat huolehtineet siitä, että vieraskieliset vastaantulijat eivät merkitse yhtään suurempaa vaaraa kuin savoa tai länsimurteita puhuvat alkuasukkaat. Suomenlahtea seilaavia aluksia valvotaan kaiken aikaa, ja tarvittaessa rajavartiolaitoksen helikopteri käy paikan päällä tarkistamassa, että mitään hämärää ei ole meneillään. Ja elintarvikevirasto pitää huolen siitä, että kaikki ruokakaupassa myytävä on varmasti syötäväksi kelpaavaa.

Maailman muuttuminen aina vain turvallisemmaksi on tehnyt ennakkoluuloisuudesta aina vain tarpeettomampaa. Ja hyvä niin, sillä ennakkoluuloisuudella, niin tärkeä merkitys kuin sillä on menneinä aikoina alkeellisemmissa oloissa ollutkin, on kuitenkin ollut myös kääntöpuolensa.

Yksilön paras turva on toimiva ja vahva, keskinäisen luottamuksen varaan rakentuva yhteisö. Kun ympärillä on suuri joukko ihmisiä, jotka jakavat samat arvot ja hyveet, uudet ja oudot asiat eivät pääse aiheuttamaan suurta vaaraa. Yhteisön suojassa voi rauhassa tyydyttää uteliaisuuttaan ja avartaa maailmankuvaansa ilman, että tulee ottaneeksi liian suuria riskejä henkensä ja terveytensä kustannuksella.

Jos yhteisö puuttuu tai on heikko, ennakkoluuloisuus ja varovaisuus antavat kyllä suojaa, mutta samalla ne ehkäisevät tehokkaasti yhteisön syntymistä, vahvistumista ja kehittymistä suojan tarjoajaksi. Jos oman turvansa perustaa epäilylle, saakin sitten epäillä kaikkea ja kaikkia, sillä koskaan ei voi tietää, miltä suunnalta vaara milloinkin uhkaa. Ja jatkuva epäily jos mikä syö yhteisöllisyyttä ja ihmisten välistä luottamusta.

Viime kädessä mihinkään ei voi tietenkään täysin luottaa. Mutta jos ihmisen elämää aikoo elää, pieni määrä epävarmuutta on pakko sietää, ja samalla pyrkiä tekemään kaikkensa, jotta hyvän määrä maailmassa olisi mahdollisimman suuri.

Siksi ennakkoluulottomuus on hyve. Ennakkoluuloisuus ei ole.

Tilannetajuisuudesta

kirjoittaja

Hyveet metsästävät laumoissa niin kuin sudet, toteaa belgialais-amerikkalainen filosofi Amélie Rorty esseessään. Yksikään hyve ei missään tilanteessa yksinään riitä tuottamaan parasta mahdollista lopputulosta. Tarvitaan aina tukku erilaisia hyveitä, jotta kaikki menisi niin kuin Strömsössä.

Susilauman saalistaessa jokaisella sudella on oma tehtävänsä. Yksi johtaa ja muut hoitavat kukin oman tonttinsa. Hyveet toimivat samalla tavoin. Useimmissa arkisissa tilanteissa voidaan nimetä jokin yksi hyve, jonka toteutuminen on tilanteenonnistumisen kannalta ratkaisevan tärkeää. Tuottaakseen parhaan mahdollisen lopputuloksen tämä päähyve tarvitsee kuitenkin rinnalleen joukon avustavia hyveitä, joiden tehtävänä on kunkin omalla tavallaan tukea ja tasapainottaa päähyveen toimintaa.

Esimerkistä käy tilanne, jossa esimiehen on annettava työntekijälle korjaavaa palautetta tämän tavasta toimia asiakkaiden kanssa. Tällaisessa tilanteessa palautteen antamisen voidaan perustellusti ajatella olevan vastuullista ja asian hoitamatta jättämisen vastaavasti vastuutonta, joten vastuullisuus on tässä tapauksessa luonteva ehdokas johtavaksi hyveeksi. Tärkeää ei kuitenkaan ole vain se, että palautetta annetaan, vaan myös tapa, jolla se tehdään. Palautteen olisi ensinnäkin oltava avointa ja totuudenmukaista, jotta asian käsittely ei tuottaisi ylimääräisiä epäselvyyksiä. Sävyn olisi syytä olla keskusteleva ja huomioonottava, jotta työntekijä kokisi tulevansa tilanteessa asiallisella tavalla kuulluksi. Lisäksi palaute tulisi esittää hyväntahtoisesti ja arvostavasti, jotta se olisi mahdollisimman helppo ottaa vastaan. Jotta esimies onnistuisi haastavassa tilanteessa toimimaan hyvän esimiehen tavoin, vastuullisuuden lisäksi tarvittaisiin siis ainakin kuusi avustavaa hyvettä: avoimuus, totuudellisuus, keskustelevuus, huomioonottavuus, hyväntahtoisuus ja arvostavuus.

Inhimillinen elämä ei ole täysin sattumanvaraista, vaan tapahtumat tuppaavat kulkemaan vanhoja tuttuja latujaan. Tietyntyyppiset tilanteet toistuvat uudelleen ja uudelleen, mikä tekee elämästä, jos ei helppoa, niin ainakin jotenkin hallittavaa. Hyveiden kannalta tämä johtaa roolijakojen vakiintumiseen. Tietyistä hyveistä tulee tähtiä, jotka kerran toisensa jälkeen saavat loistaa pääroolissa. Tällaisia suuria hyveitä ovat esimerkiksi oikeudenmukaisuus, ystävällisyys, luotettavuus ja rehellisyys. Toiset hyveistä taas erikoistuvat avustaviin rooleihin pitämään huolta siitä, että tähdet pääsevät loistamaan. Yksi näistä uskollisista sotureista, joita ilman suuret tähdet olisivat pulassa, on tilannetajuisuus.

Hyveet ovat ominaisuuksia, joiden oikea toiminta edellyttää aina tilanteen mukaista harkintaa. Jotta harkinta osuisi oikeaan, tarvitaan tilannetajun tuottama totuudenmukainen kuva siitä, mistä kussakin tilanteessa on kyse. Jos tilannetaju pettää, rehellisyys ei rakenna vaan repii eikä huumori ole hauskaa vaan moukkamaista. Vastuullisuus kääntyy vastuuttomuudeksi, avuliaisuus halventamiseksi, nöyryys tekopyhyydeksi, suvaitsevaisuus alistamiseksi ja ystävällisyys sarkasmiksi.

Arkiset mokamme ja epäonnistumisemme eivät aina kerro jonkin suuren hyveen puutteesta. Kun tuleva presidentti televisiolähetyksessä kuittaa asiavirheensä toteamalla ”sori siitä”, hän ei välttämättä osoita suhtautuvansa totuuteen yliolkaisesti. Eikä suurten saksien heilutteleminen iloisessa ryhmäkuvassa vielä todista sitä, että valtiovarainministeri on täydellisen kykenemätön minkäänlaiseen myötätuntoon niitä kansalaisia kohtaan, joiden elämän hän on päätöksillään ajanut kriisiin. Kyse saattaa olla vain tilannetajun pettämisestä. Ja toivottavasti onkin.

Ketteryydestä

kirjoittaja

Arvoja on moneen lähtöön mutta ei aivan niin moneen kuin yleisesti kuvitellaan. Esimerkistä käyvät vaikkapa Helsingin pörssiin noteerattujen yritysten arvot. Yritysten verkkosivuilta löytyvistä lukuisista arvoista vain 13 % on oikeasti arvoja ja loput jotakin aivan muuta. Arvoja on siis olennaisesti vähemmän kuin kaiken maailman arvokeskustelujen ja -listausten perusteella voisi kuvitella.

Ketteryys on yksi niistä yritysten arvoikseen ilmoittamista asioista, jotka eivät ole arvoja nähneetkään. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsestään hyviä ja arvokkaita päämääriä. Arvon tunnistaa muun muassa siitä, että sen ei tarvitse toteutua täyttääkseen paikkansa toimintaa ohjaavana elementtinä. Jo se, että arvon toteutumiseen tosissaan ja vilpittömästi pyritään, riittää muuttamaan maailmaa. Esimerkiksi oikeus tai luottamus tuskin koskaan edes voivat täydellisesti toteutua, mutta se, että kaikessa toiminnassa pyritään niiden vahvistamiseen, on yhteisön tai yhteiskunnan toimivuuden ja hyvinvoinnin kannalta ehdottoman hyvä asia.

Ketteryys ei toimi näin. Se, että me pyrimme olemaan ketteriä, ei tarkoita vielä mitään. Ketteryydellä on merkitystä vasta siinä vaiheessa, kun se toteutuu yksilön tai yhteisön tavassa toimia. Sen toteaminen, että ketteryys on yrityksen arvo – että yritys pitää ketteryyttä arvokkaana asiana ja pyrkii kaikessa toiminnassaan olemaan ketterä – ei lämmitä sen enempää asiakkaita, työyhteisöä, johtoa kuin yrityksen omistajia. Tuottaakseen jollekulle jotakin hyvää ketteryyden täytyy olla tapahtumisen tasolla totta. Ei riitä, että sitä pidetään arvona. Sen täytyy olla hyve.

Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka ovat tapahtumisen tasolla totta ja jotka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan tuottavat hyvää kaikille niiden vaikutuspiirissä oleville. Nykyisessä kiireen ja hektisyyden leimaamassa maailmassa on helppo löytää yksilöitä, yhteisöjä ja yrityksiä, joiden toiminnassa ketteryyden voi sanoa täyttävän ensimmäisen ehdon. Sen sijaan toisen ehdon täyttäminen on ketteryyden tapauksessa, ei mahdotonta, mutta vaikeampaa kuin voisi kaikesta ketteryyttä ympäröivästä hehkutuksesta päätellä.

Ketteryys on ominaisuus, josta on suurta hyötyä sademetsän latvuksissa kiipeileville apinoille ja jyrkkiä vuoren rinteitä ylös alas hyppiville vuorikauriille. Ihmisten maailmassa ketteryys on ennen kaikkea nopeiden pallopelien taitureiden ja seinäkiipeilijöiden hyve. Heidän, joiden toiminnassa äkilliset suunnan ja suunnitelmien muutokset ja niistä seuraava toiminnan poukkoilevuus ovat onnistuneen suorituksen a ja o.

Ketteryyttä tarvitaan toki tietynlaisissa tilanteissa myös yritysten ja organisaatioiden maailmassa. Joskus on osattava vastata mieluummin heti kuin nopeasti asiakkaan tarpeisiin ja toiveisiin tai tehdä saman tien ostamiseen tai myymiseen liittyviä päätöksiä. Tähän sisältyy kuitenkin isoja riskejä.

Apinan, vuorikauriin ja huippujalkapalloilijan toiminnassa ketteryys toteutuu nopeiden refleksien ansiosta ja vaistojen ohjaamana. Myös työelämässä vaistojen varaan rakentaminen saattaa joskus tuottaa oikean osuman, mutta useimmiten onnistuminen edellyttää ainakin jonkinlaista harkintaa. Jos harkinta jätetään väliin, päätökset syntyvät kyllä ketterästi, mutta lopputulos voi olla kaikkea muuta kuin toivottu. Ketteryys on siis esimerkki hyveestä, joka näyttäisi toimivan hyveen tavalla ja tuottavan hyvää kaikille osapuolille vain silloin, kun sitä osataan sopivalla tavalla rajoittaa.

Harkinta on ketteryyden vastavoima. Joidenkin mielestä – ja ketteryyspuheen yleisyydestä päätellen aika monen – turha ja haitallinen vastavoima. Mutta on hyvä muistaa, että aina silloin tällöin apinat ja vuorikauriitkin putoavat ja jalkapallotaiturit sekoavat omiin kuvioihinsa.