121-blogi

Tällä palstalla Antti Kylliäinen julkaisee 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus julkaistaan heinäkuuta lukuun ottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona.
Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Armollisuudesta

kirjoittaja

Toisena pääsiäispäivänä 21.4.2025 maailma muuttui piirun verran armottomammaksi. Paavi Franciscuksen kuollessa ajasta iäisyyteen siirtyi mies, joka oli sekä ihmisenä että tähänastisten kollegoidensa joukossa keskimääräistä armollisempi tapaus.

Katolinen kirkko ja erityisesti sen ylin johto ei ole se paikka, josta armollisuuden hyvettä olisi totuttu etsimään ja löytämään. Franciscuksen edeltäjät Johannes Paavali I ja Benedictus XVI olivat niin opillisissa kuin moraalisissa kysymyksiä jyrkkiä vallankäyttäjiä. Jopa heidän kannattajansa ja ihailijansa luultavasti kiittäisivät heitä ennemmin monesta muusta hyvänä pitämästään ominaisuudesta kuin juuri armollisuudesta.

Ainakin näin luterilaisittain ajatellen katolinen kirkko on helppo nähdä hierarkkisena järjestelmänä, jossa instituutio ja sen säännöt ja periaatteet ovat aina pientä ihmistä tärkeämpiä. Armo toimii juuri toisin päin. Se ei kumoa instituutiota sääntöineen ja periaatteineen, mutta ei tuomitse ihmistä, joka ei ole elänyt ja toiminut niiden mukaan. Juuri näin Franciscus monessa asiassa toimi.

Hyveenä armollisuuden voi ajatella jakautuvan kahdeksi. Se on yhtäältä hyväksyvyyttä, sitä että ihmisen ei tarvitse yltää täydellisyyteen riittääkseen, vaan hän kelpaa sellaisena kuin on, kaikkine vikoineen, puutteineen ja heikkouksineen. Ja toisaalta armollisuus on anteeksiantavuutta, sitä että virheen tehneen ei tarvitse jäädä jumiin syyllisyydentunteeseensa eikä kärsineen osapuolen kaunaansa ja katkeruuteensa.

Jostakin syystä armollisuus näyttää usein esiintyvän yhdessä kahden muun hyveen, huumorintajuisuuden ja nöyryyden kanssa. Parhaimmillaan nämä kaksi yhdistyvät lempeäksi itseironiaksi ihmisessä, joka on tarpeeksi suuri kyetäkseen tekemään itsestään pienen. Tällaisia ihmisiä ovat viimeaikaisten paavien joukossa olleet Franciscus ja vuosina 1958–1963 virkaa hoitanut Johannes XXIII.

Armo kuuluu kristillisen uskon ja ajattelun keskeisimpiin elementteihin. Armollisuus ei tästä huolimatta näytä olevan keskimääräistä yleisempi hyve kristityiksi itsensä kokevien joukossa – puhumattakaan siitä, että kristityillä olisi armollisuuteen jonkinlainen monopoli. Pikemminkin kristittyjen ja armollisuuden suhdetta näyttää leimaavan jonkinlainen siitä-puhe-mistä-puute-asetelma. Kyse saattaa tietysti olla siitä, että kristittyjen armollisuuteen kohdistuu keskimääräistä suurempia odotuksia, mutta odotusten oikeutusta on toisaalta vaikea kiistää. Siihen nähden, että kirkko on saarnannut armosta jo kahden vuosituhannen ajan, armollisuus näyttelee kirkollisessa todellisuudessa edelleen surullisen pientä osaa.

Armollisuudelle olisi tässä maailmanajassa suuri tilaus ja tarve. Elämä on muuttunut vuosien mittaan aina vain kovemmaksi, ja erityisesti nuoret tuntevat itseensä sekä ulkoa että sisältäpäin kohdistetut vaatimukset nahoissaan. Ei ihme, että Franciscus oli rakastetuin paavi yli kuuteen vuosikymmeneen, eikä ainoastaan katolisessa vaan koko maailmassa.

Armollisuus on kuitenkin hyve, jonka toteuttamista ei voi jättää vain yhden Roomassa asuvan vanhan miehen tehtäväksi. Armo on kuin nuotion lämpö: se lämmittää sitä enemmän, mitä lähempänä lämmön lähdettä saat olla. Siksi armollisuutta soisi löytyvän meistä kaikesta. Mitä varauksettomammin itseämme ja toisiamme armahdamme, sitä parempi.

Kunnianhimoisuudesta

kirjoittaja

Voisi kuvitella, että tässä kohden blogitekstin laatijalle on sattunut nolonpuoleinen kömmähdys. Hyveistä piti kirjoittaa, mutta joukkoon on epähuomiossa eksynyt ominaisuus, joka muistuttaa ennemminkin pahetta. Erehdyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Aristoteles nimeää Nikomakhoksen etiikassaan tusinan verran hyveitä, ja joukosta löytyy myös kunnianhimoisuus. Eikä vanha stagiriitti tavannut hyveistä puhuessaan höpistä turhia.

Ei silti, kunnianhimoisuus tuotti päänvaivaa myös Aristoteleelle. Se näyttää jo antiikin Ateenassa olleen ominaisuus, johon tilanteesta ja näkökulmasta riippuen suhtauduttiin kahdella vastakkaisella tavalla, kuten Aristoteles Nikomakhoksen etiikassaan toteaa:

”Mehän moitimme kunnianhimoista siitä, että hän haluaa sitä liikaa ja vääristä asioista, ja kunnianhimotonta siitä, ettei hän halua tulla kunnioitetuksi jalojen tekojen johdosta. Mutta joskus taas kiitämme kunnianhimoista miehekkääksi ja jalojen asioiden rakastajaksi ja kunnianhimotonta rajansa tuntevaksi ja vaatimattomaksi.”

Aristoteles käsittelee ihmisen suhtautumista kunniaan Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 4. luvussa. Ateenalaisten yleistä ristiriitaista suhtautumista kunnianhimoon peilaten hän puhuu kunnianhimosta yhtäältä hyveenä, toisaalta paheena. Aristoteleen mukaan

”Puhumme siitä myönteisenä asiana henkilössä, joka rakastaa kunniaa enemmän kuin ihmiset yleensä tekevät, ja kielteisenä asiana henkilössä, joka tekee niin enemmän kuin pitäisi.”

Kunnianhimoisuus on siis hyve silloin, kun sitä löytyy ihmisestä keskimääräistä enemmän, mutta pahe silloin, kun se menee liiallisuuksiin. Periaate on sinänsä selvä ja ymmärrettävä, mutta käytännössä rajan vetäminen hyveellisen ja paheellisen kunnianhimon väliin ei vielä tällä ohjeella taida onnistua.

Jotta asia menisi vielä vaikeammaksi, Aristoteles puhuu samaisessa Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 4. luvussa ihmisen oikeasta suhtautumisesta kunniaan myös kahden paheellisen ääripään, kunnianhimoisuuden ja kunnianhimottomuuden väliin asettuvana nimettömänä hyveenä. Tästä hyveestä hän toteaa itselleen epätyypillisen kryptisesti:

”Kunnianhimoisuuteen verrattuna se näyttää kunnianhimottomuudelta ja kunnianhimottomuuteen verrattuna kunnianhimoisuudelta, ja molempiin verrattuna molemmilta.”

Jos tästä kaikesta voi jotakin päätellä, niin sen, että kunnianhimoisen ihmisen on syytä tarkkailla omaa suhtautumistaan kunniaan. Kunnianhimo on kyllä johonkin rajaan saakka hyvästä, mutta se lipsahtaa paheen puolelle paljon helpommin kuin moni muu hyve.

Ehkä on viisainta olla penkomatta kunnianhimoisuuden olemusta tämän enempää. Kyseisen hyveen selvittäminen on sen verran kunnianhimoinen projekti, että siinä kunnianhimoisuus menee aivan varmasti jo liiallisuuksiin.

Solidaarisuudesta

kirjoittaja

Elämme outoja aikoja. Maailma rakoilee ja aatteet pettävät. Ystäviin ei voi enää luottaa, kumppanit kääntävät selän, hyvät vaihtavat leiriä ja liittyvät pahoihin. Kaikki on yhtä sosiaalista mediaa.

Jos joskus niin nyt olisi tarvetta ja tilausta solidaarisuuden hyveelle. Solidaarisuudella tarkoitetaan yhteisvastuullisuutta, yhteenkuuluvuutta ja yhteisyyttä. Sen nykyinen käyttö juontaa juurensa roomalaisesta oikeudesta, jossa termi in solidum viittasi lainan yhteisvastuullisuuteen. Modernin yhteiskunnallisen merkityksensä se sai Ranskan vallankumouksen myötä, työväenliikkeen hellimäksi ihanteeksi ja iskulauseeksi se nousi 1800-luvulla. Ryvetyttyään aikansa neuvostopropagandan keskeisenä käsitteenä se nousi toistaiseksi viimeiseen loistoonsa Gdanskissa vuonna 1980 perustetun riippumattoman ammattiliiton nimenä.

Solidaarisuus on yhteisöllinen hyve sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen ainoana edellytyksenä on samaan joukkoon kuuluminen. Ei ole väliä, millainen olet, kunhan olet yksi meistä. Kaverille ei käännetä selkää, ketään ei jätetä yksin. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Yhteisöllisenä hyveenä solidaarisuus on tietyssä mielessä luotettavuuden vastinpari. Siinä, missä yhteisöllä on lupa vaatia jokaiselta jäseneltään luotettavuutta, joukkoon kuuluvalla on oikeus odottaa yhteisöltään solidaarisuutta. Yhteisö, joka hädän hetkellä hylkää jäsenensä ja jättää tämän oman onnensa nojaan, ei toimi hyveellisellä tavalla.

Lääkkeillä tapaa olla omat sivuvaikutuksensa. Solidaarisuuden sivuvaikutuksena on entistä korkeampien raja-aitojen vetäminen ihmisten ja kansojen välille. Vanha, jo Aristoteleen tunnustama totuus on, että yhteinen vihollinen yhdistää. Historia tuntee lukemattomia esimerkkejä siitä, miten sota synnyttää toinen toistaan mahdottomampia liittoja. Ilman Hitlerin Saksaa Churchillin Britannialla ja Stalinin Neuvostoliitolla tuskin olisi ollut mitään tekemistä keskenään, sen enempää kuin CIA:lla ja Osama bin Ladenilla ilman Afganistanin neuvostomiehitystä.

Yhteisen vihollisen edessä syntynyttä solidaarisuutta on helppo ymmärtää. Moraalisesti vaikeampi asia on solidaarisuuden itsensä aikaansaama vastakkainasettelu – se ulkopuolisuus tai jopa vihollisuus, joka syntyy yhteisön sisäisen solidaarisuuden kääntöpuolena. Tämän ovat omissa nahoissaan karvaasti kokeneet muiden muassa ne lukemattomat afrikkalaiset, jotka ovat pyrkineet Eurooppaan paremman elämän toivossa ja joista viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kymmenet tuhannet ovat hukkuneet Välimereen. Siitä huolimatta, että Euroopan unionin alkuperäinen tarkoitus oli aivan toinen, muualta tulevien pakolaisten ja siirtolaisten silmissä siitä on tullut piikkilanka-aitojen ja korkeiden muurien sulkema paratiisi, jonne heillä ei ole pääsyä.

Solidaarisuuden sivuvaikutukset eivät tee tyhjäksi sen arvoa ja merkitystä. Ne edustavat solidaarisuuteen liittyviä riskejä, jotka on syytä tiedostaa ja joiden suhteen on hyvä olla varuillaan. Mutta ne eivät ole syy solidaarisuuden hylkäämiseen.

Paras suoja solidaarisuuden ei-toivottuja sivuvaikutuksia vastaan on solidaarisuuden ymmärtäminen osana yhteisön yleistä hyveellisyyttä. Hyveellisyyteen kuuluu olennaisesti ajatus hyveiden ykseydestä ja kaikkien hyveiden muodostamasta kokonaisuudesta. Yksikään hyve puhtaaksi viljeltynä, äärimmilleen vietynä ja muiden yläpuolelle korotettuna ei johda hyvään ja oikeaan lopputulokseen. Todellinen hyveellisyys syntyy vasta hyveiden tasapainosta.

Solidaarisuuden aiheuttama ulossulkeminen on ehkäistävissä muiden hyveiden avulla. Oikeamielinen ja hyväksyvä solidaarisuus ylittää arjen yhteisöjen rajat ja auttaa pitämään mielessä, että viime kädessä me kaikki olemme osa yhtä suurta koko ihmiskunnan laajuista yhteisöä. Oikeudenmukaisuuteen ja totuudellisuuteen liittynyt solidaarisuus puolestaan ei voi koskaan unohtaa, että jokaisella yksilöllä on oma luovuttamaton ihmisarvonsa.

Innovatiivisuudesta

kirjoittaja

Tuoreen selvityksen mukaan Helsingin pörssiin listautuneiden yritysten verkkosivuillaan ilmoittamista arvoista 52 % on todellisuudessa hyveitä ja 39 % lähinnä talouteen, kilpailukykyyn ja menestykseen liittyviä välineitä. Loput 9 % ovatkin sitten ihan oikeasti arvoja.

Ihmisten maailmassa on kahdenlaisia asioita, arvoja ja välineitä. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä. Välineet ovat asioita, joiden avulla saadaan aikaiseksi jotakin, mitä halutaan saada aikaan. Hyveet ovat välineiden alalaji. Ne tekevät kantajastaan hyvän joko ylipäätään ihmisenä tai jossakin tietyssä tehtävässä tai roolissa. Muista välineistä hyveet erottuvat sen perusteella, että niiden on määritelmän mukaan tuotettava hyvää sekä ihmiselle itselleen, ympäröivälle yhteisölle että koko toimintaympäristölle.

Pörssiyritysten arvoja koskevan selvityksen tulos ei anna kovin mairittelevaa kuvaa yritysten arvokeskusteluista. Samanlaisella osumaprosentilla ei tikanheitossa päästäisi jatkoon edes piirinmestaruuskisoihin tähtäävissä seuran sisäisissä alkukarsinnoissa. Arvojen merkityksestä yritystoiminnan pyörittämisessä taas kertoo paljon se, ettei arvopuheiden tolkuttomuus ole juuri yritysten menoa haitannut. Arvot näyttävätkin olevan yritykselle kuin yritykselle vain turhanaikainen koriste, jotka pitää olla vain sen vuoksi, että muillakin sellaiset on.

Innovatiivisuuden on arvokseen nimennyt neljä pörssiyritystä, ja mikäpä siinä, vaikka eihän innovatiivisuus tietenkään mikään arvo ole. Innovaatiot ovat välineitä, ja innovatiivisuus on se väline, jonka avulla innovaatioiksi kutsuttuja välineitä tuotetaan. Mutta pitääkö innovatiivisuus luokitella välineenä hyveeksi vai lokeroon ”muut välineet”?

Jos innovatiivisuus on hyve, se ei ainakaan kuulu varsinaisten hyveiden joukkoon, niiden, joita filosofit nimittäisivät ”hyveiksi ilman lisämääreitä”. Näiden hyveiden tehtävänä on tehdä ihmisistä ihmisinä hyviä, eikä innovatiivisuus toimi näin. Tuskin kenellekään tulisi mieleen sanoa, että ”siinä vasta oli hyvä ihminen, aina keksimässä ja kehittelemässä kaikenlaista”. Jos innovatiivisuus on hyve, se kuuluu enneminkin niihin hyveisiin, jotka tekevät ihmisistä hyviä jossakin tietyssä työhön liittyvässä tehtävässä tai roolissa.

Työn hyveenäkin innovatiivisuuden mahdollinen hyveellisyys on kiinni siitä, millaisia ovat sen tuottamat innovaatiot. Kuten sanottu, ollakseen hyve ominaisuuden on tuotettava hyvää ja pelkkää hyvää kaikille mahdollisille tahoille, jotka pääsevät kyseisen ominaisuuden ja sen vaikutusten kanssa tekemisiin. Ja tämä on aika kova vaatimus.

Innovatiivisuudesta on toki aina iloa ja hyötyä jollekulle, mutta millaisia ovat ne innovaatiot, joista seuraa pelkkää hyvää aivan kaikille? Tupakka, huumeet ja alkoholi ovat pois laskuista, samoin aseet, vaikka niitä käytettäisiin pelkästään puolustautumiseen. Internet, sosiaalinen media ja älylaitteet ovat saaneet aikaan paljon hyvää mutta myös paljon pahaa, joten niiden syntyyn johtanut innovatiivisuus ei käy hyveestä. Tekoäly on keksintönä vielä kovin nuori, mutta paljon pahaa silläkin on jo ehditty saada aikaan.

Innovatiivisuus näyttäisi olevan välineenä hyvinkin yleinen mutta hyveenä valitettavan harvinainen. Mutta ollaan optimisteja, lyödään siihen kuitenkin hyveen leima ja eletään toivossa, että tulevaisuuden työelämä tuottaa paljon oikeasti hyveellisiä innovaatioita. Niitä nimittäin tarvitaan.