Voisi kuvitella, että tässä kohden blogitekstin laatijalle on sattunut nolonpuoleinen kömmähdys. Hyveistä piti kirjoittaa, mutta joukkoon on epähuomiossa eksynyt ominaisuus, joka muistuttaa ennemminkin pahetta. Erehdyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Aristoteles nimeää Nikomakhoksen etiikassaan tusinan verran hyveitä, ja joukosta löytyy myös kunnianhimoisuus. Eikä vanha stagiriitti tavannut hyveistä puhuessaan höpistä turhia.
Ei silti, kunnianhimoisuus tuotti päänvaivaa myös Aristoteleelle. Se näyttää jo antiikin Ateenassa olleen ominaisuus, johon tilanteesta ja näkökulmasta riippuen suhtauduttiin kahdella vastakkaisella tavalla, kuten Aristoteles Nikomakhoksen etiikassaan toteaa:
”Mehän moitimme kunnianhimoista siitä, että hän haluaa sitä liikaa ja vääristä asioista, ja kunnianhimotonta siitä, ettei hän halua tulla kunnioitetuksi jalojen tekojen johdosta. Mutta joskus taas kiitämme kunnianhimoista miehekkääksi ja jalojen asioiden rakastajaksi ja kunnianhimotonta rajansa tuntevaksi ja vaatimattomaksi.”
Aristoteles käsittelee ihmisen suhtautumista kunniaan Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 4. luvussa. Ateenalaisten yleistä ristiriitaista suhtautumista kunnianhimoon peilaten hän puhuu kunnianhimosta yhtäältä hyveenä, toisaalta paheena. Aristoteleen mukaan
”Puhumme siitä myönteisenä asiana henkilössä, joka rakastaa kunniaa enemmän kuin ihmiset yleensä tekevät, ja kielteisenä asiana henkilössä, joka tekee niin enemmän kuin pitäisi.”
Kunnianhimoisuus on siis hyve silloin, kun sitä löytyy ihmisestä keskimääräistä enemmän, mutta pahe silloin, kun se menee liiallisuuksiin. Periaate on sinänsä selvä ja ymmärrettävä, mutta käytännössä rajan vetäminen hyveellisen ja paheellisen kunnianhimon väliin ei vielä tällä ohjeella taida onnistua.
Jotta asia menisi vielä vaikeammaksi, Aristoteles puhuu samaisessa Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 4. luvussa ihmisen oikeasta suhtautumisesta kunniaan myös kahden paheellisen ääripään, kunnianhimoisuuden ja kunnianhimottomuuden väliin asettuvana nimettömänä hyveenä. Tästä hyveestä hän toteaa itselleen epätyypillisen kryptisesti:
”Kunnianhimoisuuteen verrattuna se näyttää kunnianhimottomuudelta ja kunnianhimottomuuteen verrattuna kunnianhimoisuudelta, ja molempiin verrattuna molemmilta.”
Jos tästä kaikesta voi jotakin päätellä, niin sen, että kunnianhimoisen ihmisen on syytä tarkkailla omaa suhtautumistaan kunniaan. Kunnianhimo on kyllä johonkin rajaan saakka hyvästä, mutta se lipsahtaa paheen puolelle paljon helpommin kuin moni muu hyve.
Ehkä on viisainta olla penkomatta kunnianhimoisuuden olemusta tämän enempää. Kyseisen hyveen selvittäminen on sen verran kunnianhimoinen projekti, että siinä kunnianhimoisuus menee aivan varmasti jo liiallisuuksiin.