121-blogi

Tällä palstalla Antti Kylliäinen julkaisee 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus julkaistaan heinäkuuta lukuun ottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona.
Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Lujuudesta

kirjoittaja

Antiikin filosofit ymmärsivät hyveen kohtuullisen laajasti. Heidän ajattelussaan hyveet olivat ne ominaisuudet, jotka tekevät oliosta omassa lajissaan hyvän. Oliolla he tarkoittivat näin sanoessaan jokseenkin kaikkea, mikä oli olemassa ja millä oli jokin tehtävä, ei ainoastaan ihmisiä tai edes kaikkia eläviä luontokappaleita. Niinpä Aristoteleen mukaan esimerkiksi veitsen tehtävänä oli leikkaaminen ja veitsen hyveinä näin ollen kaikki ne ominaisuudet, jotka tekivät veitsestä tähän tarkoitukseen hyvän työkalun. Kuten esimerkiksi terävyys.

Lujuuden voi hyvin laskea kuuluvaksi samaan sarjaan terävyyden kanssa. Monenkin asian, aineen ja tavaran käyttökelpoisuus perustuu ennen kaikkea niiden lujuuteen. Heikolla teräksellä ja höttöisellä betonilla ei tee mitään. Niistä rakennetut sillat ja talot tapaavat romahtaa omia aikojaan. Farkkukankaan paras ominaisuus on lujuus, jonka ansiosta siitä tehdyt housut kestävät kovaakin käyttöä. Eikä pienimmästäkin venytyksestä katkeavalla kuminauhalla tee mitään.

Lujuus on kuitenkin myös inhimillinen ominaisuus. Luja ihminen on sellainen, joka pitää pintansa tiukassakin paikassa murtumatta tai taipumatta. Hän on lahjomaton, eivätkä häneen tehoa uhkailu tai kiristäminenkään. Tällaisia ihmisiä tarvitaan, kun on olemassa periaatteita, joista ei voida tinkiä, tai heikompia, joita on puolustettava oman turpiin saamisen uhallakin.

Työelämässä lujuus on ominaisuus, jota soisi löytyvän erityisesti johtavissa asemissa olevilta. Ei sillä, että lujuus kuuluisi johtamisen hyveiden joukossa mitenkään niihin jokapäiväisimpiin. Johtajan arjessa sellaiset hyveet kuin oikeudenmukaisuus, luottavaisuus, arvostavuus ja keskustelevuus ovat toivon mukaan paljon lujuutta kovemmassa käytössä. Jos kaikki menee hyvin, lujuutta ei tarvitse koskaan edes osoittaa. Mutta jos lujuutta jonain päivänä tarvitaan, sitä on syytä löytyä, tai kaikki on menetetty.

Johtamisen hyveenä lujuus on pahan päivän hyve. Sille on käyttöä silloin, kun vastuu pitää vaikeassa tilanteessa kantaa, maksoi mitä maksoi. Sitä tarvitsee perheyrityksen toimitusjohtaja, joka joutuu ampumaan alas omistajien kylläkin liiketaloudellisesti järkevän mutta eettisesti enemmän kuin arveluttavan ja juridisesti vähintäänkin kyseenalaisen suunnitelman. Ja sitä tarvitsee pääministeri, jonka toisen hallituspuolueen kansanedustajat tekevät naurunalaiseksi vinoilemalla avoimesti hänen sanomisilleen. Ellei toimitusjohtaja tällaisessa tapauksessa valitse mukautumisen sijaan eroamista ja pääministeri tyhjien puheiden sijaan kaada hallitusta, he ansaitsevat kohtalonsa.

Monien muiden hyveiden tavoin lujuuskin tarvitsee hyveen tavalla toimiakseen rinnalleen tukun toisia hyveitä. Periaatteiden takana on syytä lujana seistä vain siinä tapauksessa, että periaatteet ovat oikeasti sen arvoisia. Periaatteita, jotka eivät kestä asiallista kritiikkiä, ei ole syytä alun alkaenkaan saati katkeraan loppuun saakka puolustaa. Hyveellistä lujuutta ei edusta se poliitikko, joka ei suostu peruuttamaan rasistisia puheitaan ja pyytämään niitä anteeksi, kuten ei myöskään se puoluejohtaja, joka omiensa kunniattomia puheita puolustamalla osoittaa itse jakavansa samat alhaiset ajatukset ja mielipiteet.

Lujuus on parhaiden hyve. Muiden kohdalla se tulee vain alleviivanneeksi heidän heikkouksiaan.

Kaukonäköisyydestä

kirjoittaja

Elämme vaikeita aikoja. Ja silloin, kun vaikeita aikoja eletään, on syytä olla tarkkana. On tartuttava hetkeen ja pidettävä katse siinä, mitä tapahtuu. Keskityttävä ja fokusoitava. Ettei vain jotain ratkaisevan tärkeää pääse menemään ohi silmien.

Vaikka kaikki olennainen tässä ja nyt on kyettävä ottamaan huomioon, olisi kuitenkin välttämätöntä katsoa myös eteenpäin. Tämän hetken jälkeen edessä on näet tulevaisuus, ja se vaatii oman huomionsa jo nyt. Samaan aikaan, kun kaikki olemassa olevat langat on pystyttävä pitämään käsissä, pitäisi osata hahmottaa, missä seuraavat elintärkeät säikeet kulkevat ja mihin ne johtavat. Kaukonäköisyyden hyveensä ansiosta parhaat meistä onnistuvat tässä.

Viime aikoina on muistuteltu siitä, että sodat eivät näinä ankeina ole aikoina se ainoa asia, johon pitäisi keskittyä. Sodat syttyvät ja ennen pitkää myös sammuvat, mutta ilmastonmuutos ja luontokato eivät valitettavasti ole katoamassa minnekään. Siksi kaikkia liikeneviä euroja ei tässäkään tilanteessa pitäisi sijoittaa puolustusteollisuuteen, niin tärkeää kuin varustautuminen Venäjän mahdolliseen hyökkäykseen onkin.

Vallalla tuntuu olevan ajattelu, jonka mukaan luonnon ja ympäristön ongelmiin ehditään palata sitten, kun maanpuolustus on ensin saatu kuntoon. Juuri tällaiset näkemykset edustavat kaukonäköisyyden hyveen vastakohtana olevaa lyhytnäköisyyden pahetta. Ilmastonmuutokseen ja luontokatoon ei nimittäin ehditä palata tuonnempana, ne kun etenevät ja pahenevat hetki hetkeltä kaiken aikaa. Jos annamme itsellemme luvan unohtaa niiden aiheuttama uhka edes hetkeksi, tulemme ampuneeksi itseämme tykillä jalkaan.

Toinen osoitus kohtalokkaasta lyhytnäköisyydestä on se talouskasvuun liittyvä uskonnollinen hurmos, jonka vallassa suomalainen yhteiskunta ja koko maailma tuntuvat olevan. Odotamme käppyröiden kääntymistä nousuun kuin muinaiset juutalaiset messiasta. Kunhan talouskasvu pääsee kunnolla vauhtiin, ongelmat pyyhkiytyvät pois ja valtakunnassa on taas kaikki hyvin.

Kaukonäköinen ymmärtäisi, että talouskasvun käynnistyminen parhaimmillaankin vain lykkäisi vääjäämättä edessä olevaa romahdusta hiukan tuonnemmaksi. Kaiken rakentaminen jatkuvan kasvun varaan planeetalla, jonka väkimäärä on kääntymässä laskuun ja luonnonvarat ehtymässä, on yksinkertaisesti järjetöntä. Pää tulee joka tapauksessa vetävän käteen, vaikka kuinka sijoittaisimme osakkeisiin ja yrittäisimme vakuuttaa markkinoita siitä, että jotain on ihan totta aivan kohta tai ainakin melkein kohta ehkä tapahtumassa. Alkaisi olla korkea aika ryhtyä miettimään vaihtoehtoja nykyiselle taloudelliselle järjestelmälle, ellemme halua viimeistään muutaman sukupolven kuluttua tulla yllätetyiksi housut kintuissa.

Järjestelmän romahtaminen tai edes luontokadon toteutuminen pahimman mahdollisen skenaarion mukaan ei merkitse maailmanloppua. Elämää jatkamaan jää joka tapauksessa jonkinlainen joukko eliöitä, hyvässä lykyssä ehkä pieni joukko ihmisiäkin. Mutta kaukonäköisyyden hyveen avulla voimme olennaisesti pehmentää pudotusta, ehkä jopa välttää varsinaisen romahduksen. Jos vain videoiden tuijottelulta ja somettamiselta ennätämme.

Välittävyydestä

kirjoittaja

Suomen kieli toimii joskus aika hauskasti. Lause ”välittävyys on johdon hyve” voidaan tulkita kahdella aivan erilaisella tavalla, joista toinen liittyy sähkötekniikkaan ja toinen yritysetiikkaan. Antiikin filosofit olisivat pitäneet myös edellistä tulkintaa täysin luonnollisena. Heidän ajattelussaan hyveet kuuluivat paitsi elävien myös niiden elottomien olioiden maailmaan, joilla oli jokin tehtävä. Esimerkiksi veitsen hyveenä oli leikata, joten veitsen hyveenä oli terävyys. Jos antiikin Ateena olisi kytketty sähköverkkoon, välittävyyttä olisi ilman muuta pidetty johtimien ja kaapeleiden toiminnan kannalta välttämättömänä hyveenä.

Nykyihmiselle välittävyys on ennen kaikkea ihmisen hyve. Kreikan kielen sana arete, jolla Platonin ja Aristoteleen maailmassa saatettiin viitata yhtä hyvin ihmisiin, eläimiin kuin kaikenlaisiin tarvekaluihin, käännettäisiin viimemainittujen tapauksessa nykyään ennemminkin erinomaisuudeksi kuin hyveeksi. Elias Lönnrotin keksimä hyve toimii ennen kaikkea etiikan ja moraalifilosofian terminä ja kuuluu sellaisena ihmisten maailmaan.

Kielitoimiston sanakirja antaa verbille välittää useita erilaisia merkityksiä. Näistä välittävyyteen hyveenä liittyy ennen kaikkea merkitys pitää jkta t. jtak tärkeänä, merkitsevänä, läheisenä tms. Hyveellisellä tavalla välittävälle ihmiselle kaikki ei ole yhdentekevää.

Useiden hyveinä pidettyjen ominaisuuksien tapauksessa hyveellisyyden kannalta ratkaisevaa on se, millä tavoin ja missä määrin ihminen viljelee kyseistä ominaisuutta omassa toiminnassaan. Suvaitsevaisuus ja huumorintajuisuus ovat esimerkkejä hyveistä, jotka noudattavat Aristoteleen aikanaan muotoilemaa keskivälisyyden periaatetta. Ne, jotka suvaitsevat liikaa tai liian vähän, eivät ole hyveellisiä, eivät myöskään ne, jotka lyövät kaiken leikiksi tai eivät päinvastoin ymmärrä huumoria ollenkaan.

Välittävyys ei kuulu niiden ominaisuuksien joukkoon, joissa hyve löytyy kahden ääripäissä sijaitsevan paheen välistä. Välittävyyden hyveellisyyden kannalta olennaista ei ole niinkään se, välittääkö jostakin liikaa tai liian vähän, vaan se, mistä ylipäätään välittää.

Hyveellisellä tavalla välittävä ihminen välittää niistä asioista, jotka ovat välittämisen arvoisia, ennen kaikkea siis niistä, jotka ovat itsessään hyviä ja arvokkaita: toisista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan ja tunteistaan, eläimistä, luonnosta ja ympäristöstä. Asioiden painoarvoa punnitessaan hän osaa erottaa toisistaan arvot ja välineet ja asettaa edelliset jälkimäisten edelle. Rahaa ja omaa arvovaltaa tärkeämpiä hänelle ovat totuus, oikeus, vapaus, turvallisuus, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.

Välittävyys kuuluu hyveenä meille kaikille, mutta kuten tämän kirjoituksen alussa todettiin, erityisesti sen voidaan ajatella olevan johdon hyve. Sitä soisi löytyvän ennen kaikkea niiltä, jotka tekevät päätöksiä myös muiden kuin omasta puolestaan ja joilla on valtaa vaikuttaa toisten ihmisten elämään. Jos päättäjät eivät osaa asettua alamaistensa asemaan ja jaksa välittää heidän hyvästään, he saavat aikaan pahaa jälkeä.

On selvää, että suurten kokonaisuuksien johtajilla on vastuu suurista asioista, yrityksen johdolla yrityksen ja ministereillä koko yhteiskunnan toiminnasta. Mutta toimitusjohtaja, joka ajattelee vain yrityksen tuloksen maksimoimista, on huono johtaja, ja ministeri, joka ei löydä itsestään myötätuntoa heikossa asemassa olevia kohtaan, on kelvoton ministeri.

Armollisuudesta

kirjoittaja

Toisena pääsiäispäivänä 21.4.2025 maailma muuttui piirun verran armottomammaksi. Paavi Franciscuksen kuollessa ajasta iäisyyteen siirtyi mies, joka oli sekä ihmisenä että tähänastisten kollegoidensa joukossa keskimääräistä armollisempi tapaus.

Katolinen kirkko ja erityisesti sen ylin johto ei ole se paikka, josta armollisuuden hyvettä olisi totuttu etsimään ja löytämään. Franciscuksen edeltäjät Johannes Paavali I ja Benedictus XVI olivat niin opillisissa kuin moraalisissa kysymyksiä jyrkkiä vallankäyttäjiä. Jopa heidän kannattajansa ja ihailijansa luultavasti kiittäisivät heitä ennemmin monesta muusta hyvänä pitämästään ominaisuudesta kuin juuri armollisuudesta.

Ainakin näin luterilaisittain ajatellen katolinen kirkko on helppo nähdä hierarkkisena järjestelmänä, jossa instituutio ja sen säännöt ja periaatteet ovat aina pientä ihmistä tärkeämpiä. Armo toimii juuri toisin päin. Se ei kumoa instituutiota sääntöineen ja periaatteineen, mutta ei tuomitse ihmistä, joka ei ole elänyt ja toiminut niiden mukaan. Juuri näin Franciscus monessa asiassa toimi.

Hyveenä armollisuuden voi ajatella jakautuvan kahdeksi. Se on yhtäältä hyväksyvyyttä, sitä että ihmisen ei tarvitse yltää täydellisyyteen riittääkseen, vaan hän kelpaa sellaisena kuin on, kaikkine vikoineen, puutteineen ja heikkouksineen. Ja toisaalta armollisuus on anteeksiantavuutta, sitä että virheen tehneen ei tarvitse jäädä jumiin syyllisyydentunteeseensa eikä kärsineen osapuolen kaunaansa ja katkeruuteensa.

Jostakin syystä armollisuus näyttää usein esiintyvän yhdessä kahden muun hyveen, huumorintajuisuuden ja nöyryyden kanssa. Parhaimmillaan nämä kaksi yhdistyvät lempeäksi itseironiaksi ihmisessä, joka on tarpeeksi suuri kyetäkseen tekemään itsestään pienen. Tällaisia ihmisiä ovat viimeaikaisten paavien joukossa olleet Franciscus ja vuosina 1958–1963 virkaa hoitanut Johannes XXIII.

Armo kuuluu kristillisen uskon ja ajattelun keskeisimpiin elementteihin. Armollisuus ei tästä huolimatta näytä olevan keskimääräistä yleisempi hyve kristityiksi itsensä kokevien joukossa – puhumattakaan siitä, että kristityillä olisi armollisuuteen jonkinlainen monopoli. Pikemminkin kristittyjen ja armollisuuden suhdetta näyttää leimaavan jonkinlainen siitä-puhe-mistä-puute-asetelma. Kyse saattaa tietysti olla siitä, että kristittyjen armollisuuteen kohdistuu keskimääräistä suurempia odotuksia, mutta odotusten oikeutusta on toisaalta vaikea kiistää. Siihen nähden, että kirkko on saarnannut armosta jo kahden vuosituhannen ajan, armollisuus näyttelee kirkollisessa todellisuudessa edelleen surullisen pientä osaa.

Armollisuudelle olisi tässä maailmanajassa suuri tilaus ja tarve. Elämä on muuttunut vuosien mittaan aina vain kovemmaksi, ja erityisesti nuoret tuntevat itseensä sekä ulkoa että sisältäpäin kohdistetut vaatimukset nahoissaan. Ei ihme, että Franciscus oli rakastetuin paavi yli kuuteen vuosikymmeneen, eikä ainoastaan katolisessa vaan koko maailmassa.

Armollisuus on kuitenkin hyve, jonka toteuttamista ei voi jättää vain yhden Roomassa asuvan vanhan miehen tehtäväksi. Armo on kuin nuotion lämpö: se lämmittää sitä enemmän, mitä lähempänä lämmön lähdettä saat olla. Siksi armollisuutta soisi löytyvän meistä kaikesta. Mitä varauksettomammin itseämme ja toisiamme armahdamme, sitä parempi.