121-blogi Archives | Sivu 4 21:stä

Välittävyydestä

4.6.2025 kirjoittaja Antti Kylliäinen

Suomen kieli toimii joskus aika hauskasti. Lause ”välittävyys on johdon hyve” voidaan tulkita kahdella aivan erilaisella tavalla, joista toinen liittyy sähkötekniikkaan ja toinen yritysetiikkaan. Antiikin filosofit olisivat pitäneet myös edellistä tulkintaa täysin luonnollisena. Heidän ajattelussaan hyveet kuuluivat paitsi elävien myös niiden elottomien olioiden maailmaan, joilla oli jokin tehtävä. Esimerkiksi veitsen hyveenä oli leikata, joten veitsen hyveenä oli terävyys. Jos antiikin Ateena olisi kytketty sähköverkkoon, välittävyyttä olisi ilman muuta pidetty johtimien ja kaapeleiden toiminnan kannalta välttämättömänä hyveenä.

Nykyihmiselle välittävyys on ennen kaikkea ihmisen hyve. Kreikan kielen sana arete, jolla Platonin ja Aristoteleen maailmassa saatettiin viitata yhtä hyvin ihmisiin, eläimiin kuin kaikenlaisiin tarvekaluihin, käännettäisiin viimemainittujen tapauksessa nykyään ennemminkin erinomaisuudeksi kuin hyveeksi. Elias Lönnrotin keksimä hyve toimii ennen kaikkea etiikan ja moraalifilosofian terminä ja kuuluu sellaisena ihmisten maailmaan.

Kielitoimiston sanakirja antaa verbille välittää useita erilaisia merkityksiä. Näistä välittävyyteen hyveenä liittyy ennen kaikkea merkitys pitää jkta t. jtak tärkeänä, merkitsevänä, läheisenä tms. Hyveellisellä tavalla välittävälle ihmiselle kaikki ei ole yhdentekevää.

Useiden hyveinä pidettyjen ominaisuuksien tapauksessa hyveellisyyden kannalta ratkaisevaa on se, millä tavoin ja missä määrin ihminen viljelee kyseistä ominaisuutta omassa toiminnassaan. Suvaitsevaisuus ja huumorintajuisuus ovat esimerkkejä hyveistä, jotka noudattavat Aristoteleen aikanaan muotoilemaa keskivälisyyden periaatetta. Ne, jotka suvaitsevat liikaa tai liian vähän, eivät ole hyveellisiä, eivät myöskään ne, jotka lyövät kaiken leikiksi tai eivät päinvastoin ymmärrä huumoria ollenkaan.

Välittävyys ei kuulu niiden ominaisuuksien joukkoon, joissa hyve löytyy kahden ääripäissä sijaitsevan paheen välistä. Välittävyyden hyveellisyyden kannalta olennaista ei ole niinkään se, välittääkö jostakin liikaa tai liian vähän, vaan se, mistä ylipäätään välittää.

Hyveellisellä tavalla välittävä ihminen välittää niistä asioista, jotka ovat välittämisen arvoisia, ennen kaikkea siis niistä, jotka ovat itsessään hyviä ja arvokkaita: toisista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan ja tunteistaan, eläimistä, luonnosta ja ympäristöstä. Asioiden painoarvoa punnitessaan hän osaa erottaa toisistaan arvot ja välineet ja asettaa edelliset jälkimäisten edelle. Rahaa ja omaa arvovaltaa tärkeämpiä hänelle ovat totuus, oikeus, vapaus, turvallisuus, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.

Välittävyys kuuluu hyveenä meille kaikille, mutta kuten tämän kirjoituksen alussa todettiin, erityisesti sen voidaan ajatella olevan johdon hyve. Sitä soisi löytyvän ennen kaikkea niiltä, jotka tekevät päätöksiä myös muiden kuin omasta puolestaan ja joilla on valtaa vaikuttaa toisten ihmisten elämään. Jos päättäjät eivät osaa asettua alamaistensa asemaan ja jaksa välittää heidän hyvästään, he saavat aikaan pahaa jälkeä.

On selvää, että suurten kokonaisuuksien johtajilla on vastuu suurista asioista, yrityksen johdolla yrityksen ja ministereillä koko yhteiskunnan toiminnasta. Mutta toimitusjohtaja, joka ajattelee vain yrityksen tuloksen maksimoimista, on huono johtaja, ja ministeri, joka ei löydä itsestään myötätuntoa heikossa asemassa olevia kohtaan, on kelvoton ministeri.

Armollisuudesta

7.5.2025 kirjoittaja Antti Kylliäinen

Toisena pääsiäispäivänä 21.4.2025 maailma muuttui piirun verran armottomammaksi. Paavi Franciscuksen kuollessa ajasta iäisyyteen siirtyi mies, joka oli sekä ihmisenä että tähänastisten kollegoidensa joukossa keskimääräistä armollisempi tapaus.

Katolinen kirkko ja erityisesti sen ylin johto ei ole se paikka, josta armollisuuden hyvettä olisi totuttu etsimään ja löytämään. Franciscuksen edeltäjät Johannes Paavali I ja Benedictus XVI olivat niin opillisissa kuin moraalisissa kysymyksiä jyrkkiä vallankäyttäjiä. Jopa heidän kannattajansa ja ihailijansa luultavasti kiittäisivät heitä ennemmin monesta muusta hyvänä pitämästään ominaisuudesta kuin juuri armollisuudesta.

Ainakin näin luterilaisittain ajatellen katolinen kirkko on helppo nähdä hierarkkisena järjestelmänä, jossa instituutio ja sen säännöt ja periaatteet ovat aina pientä ihmistä tärkeämpiä. Armo toimii juuri toisin päin. Se ei kumoa instituutiota sääntöineen ja periaatteineen, mutta ei tuomitse ihmistä, joka ei ole elänyt ja toiminut niiden mukaan. Juuri näin Franciscus monessa asiassa toimi.

Hyveenä armollisuuden voi ajatella jakautuvan kahdeksi. Se on yhtäältä hyväksyvyyttä, sitä että ihmisen ei tarvitse yltää täydellisyyteen riittääkseen, vaan hän kelpaa sellaisena kuin on, kaikkine vikoineen, puutteineen ja heikkouksineen. Ja toisaalta armollisuus on anteeksiantavuutta, sitä että virheen tehneen ei tarvitse jäädä jumiin syyllisyydentunteeseensa eikä kärsineen osapuolen kaunaansa ja katkeruuteensa.

Jostakin syystä armollisuus näyttää usein esiintyvän yhdessä kahden muun hyveen, huumorintajuisuuden ja nöyryyden kanssa. Parhaimmillaan nämä kaksi yhdistyvät lempeäksi itseironiaksi ihmisessä, joka on tarpeeksi suuri kyetäkseen tekemään itsestään pienen. Tällaisia ihmisiä ovat viimeaikaisten paavien joukossa olleet Franciscus ja vuosina 1958–1963 virkaa hoitanut Johannes XXIII.

Armo kuuluu kristillisen uskon ja ajattelun keskeisimpiin elementteihin. Armollisuus ei tästä huolimatta näytä olevan keskimääräistä yleisempi hyve kristityiksi itsensä kokevien joukossa – puhumattakaan siitä, että kristityillä olisi armollisuuteen jonkinlainen monopoli. Pikemminkin kristittyjen ja armollisuuden suhdetta näyttää leimaavan jonkinlainen siitä-puhe-mistä-puute-asetelma. Kyse saattaa tietysti olla siitä, että kristittyjen armollisuuteen kohdistuu keskimääräistä suurempia odotuksia, mutta odotusten oikeutusta on toisaalta vaikea kiistää. Siihen nähden, että kirkko on saarnannut armosta jo kahden vuosituhannen ajan, armollisuus näyttelee kirkollisessa todellisuudessa edelleen surullisen pientä osaa.

Armollisuudelle olisi tässä maailmanajassa suuri tilaus ja tarve. Elämä on muuttunut vuosien mittaan aina vain kovemmaksi, ja erityisesti nuoret tuntevat itseensä sekä ulkoa että sisältäpäin kohdistetut vaatimukset nahoissaan. Ei ihme, että Franciscus oli rakastetuin paavi yli kuuteen vuosikymmeneen, eikä ainoastaan katolisessa vaan koko maailmassa.

Armollisuus on kuitenkin hyve, jonka toteuttamista ei voi jättää vain yhden Roomassa asuvan vanhan miehen tehtäväksi. Armo on kuin nuotion lämpö: se lämmittää sitä enemmän, mitä lähempänä lämmön lähdettä saat olla. Siksi armollisuutta soisi löytyvän meistä kaikesta. Mitä varauksettomammin itseämme ja toisiamme armahdamme, sitä parempi.

Kunnianhimoisuudesta

2.4.2025 kirjoittaja Antti Kylliäinen

Voisi kuvitella, että tässä kohden blogitekstin laatijalle on sattunut nolonpuoleinen kömmähdys. Hyveistä piti kirjoittaa, mutta joukkoon on epähuomiossa eksynyt ominaisuus, joka muistuttaa ennemminkin pahetta. Erehdyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Aristoteles nimeää Nikomakhoksen etiikassaan tusinan verran hyveitä, ja joukosta löytyy myös kunnianhimoisuus. Eikä vanha stagiriitti tavannut hyveistä puhuessaan höpistä turhia.

Ei silti, kunnianhimoisuus tuotti päänvaivaa myös Aristoteleelle. Se näyttää jo antiikin Ateenassa olleen ominaisuus, johon tilanteesta ja näkökulmasta riippuen suhtauduttiin kahdella vastakkaisella tavalla, kuten Aristoteles Nikomakhoksen etiikassaan toteaa:

”Mehän moitimme kunnianhimoista siitä, että hän haluaa sitä liikaa ja vääristä asioista, ja kunnianhimotonta siitä, ettei hän halua tulla kunnioitetuksi jalojen tekojen johdosta. Mutta joskus taas kiitämme kunnianhimoista miehekkääksi ja jalojen asioiden rakastajaksi ja kunnianhimotonta rajansa tuntevaksi ja vaatimattomaksi.”

Aristoteles käsittelee ihmisen suhtautumista kunniaan Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 4. luvussa. Ateenalaisten yleistä ristiriitaista suhtautumista kunnianhimoon peilaten hän puhuu kunnianhimosta yhtäältä hyveenä, toisaalta paheena. Aristoteleen mukaan

”Puhumme siitä myönteisenä asiana henkilössä, joka rakastaa kunniaa enemmän kuin ihmiset yleensä tekevät, ja kielteisenä asiana henkilössä, joka tekee niin enemmän kuin pitäisi.”

Kunnianhimoisuus on siis hyve silloin, kun sitä löytyy ihmisestä keskimääräistä enemmän, mutta pahe silloin, kun se menee liiallisuuksiin. Periaate on sinänsä selvä ja ymmärrettävä, mutta käytännössä rajan vetäminen hyveellisen ja paheellisen kunnianhimon väliin ei vielä tällä ohjeella taida onnistua.

Jotta asia menisi vielä vaikeammaksi, Aristoteles puhuu samaisessa Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 4. luvussa ihmisen oikeasta suhtautumisesta kunniaan myös kahden paheellisen ääripään, kunnianhimoisuuden ja kunnianhimottomuuden väliin asettuvana nimettömänä hyveenä. Tästä hyveestä hän toteaa itselleen epätyypillisen kryptisesti:

”Kunnianhimoisuuteen verrattuna se näyttää kunnianhimottomuudelta ja kunnianhimottomuuteen verrattuna kunnianhimoisuudelta, ja molempiin verrattuna molemmilta.”

Jos tästä kaikesta voi jotakin päätellä, niin sen, että kunnianhimoisen ihmisen on syytä tarkkailla omaa suhtautumistaan kunniaan. Kunnianhimo on kyllä johonkin rajaan saakka hyvästä, mutta se lipsahtaa paheen puolelle paljon helpommin kuin moni muu hyve.

Ehkä on viisainta olla penkomatta kunnianhimoisuuden olemusta tämän enempää. Kyseisen hyveen selvittäminen on sen verran kunnianhimoinen projekti, että siinä kunnianhimoisuus menee aivan varmasti jo liiallisuuksiin.

Solidaarisuudesta

7.3.20255.3.2025 kirjoittaja Antti Kylliäinen

Elämme outoja aikoja. Maailma rakoilee ja aatteet pettävät. Ystäviin ei voi enää luottaa, kumppanit kääntävät selän, hyvät vaihtavat leiriä ja liittyvät pahoihin. Kaikki on yhtä sosiaalista mediaa.

Jos joskus niin nyt olisi tarvetta ja tilausta solidaarisuuden hyveelle. Solidaarisuudella tarkoitetaan yhteisvastuullisuutta, yhteenkuuluvuutta ja yhteisyyttä. Sen nykyinen käyttö juontaa juurensa roomalaisesta oikeudesta, jossa termi in solidum viittasi lainan yhteisvastuullisuuteen. Modernin yhteiskunnallisen merkityksensä se sai Ranskan vallankumouksen myötä, työväenliikkeen hellimäksi ihanteeksi ja iskulauseeksi se nousi 1800-luvulla. Ryvetyttyään aikansa neuvostopropagandan keskeisenä käsitteenä se nousi toistaiseksi viimeiseen loistoonsa Gdanskissa vuonna 1980 perustetun riippumattoman ammattiliiton nimenä.

Solidaarisuus on yhteisöllinen hyve sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen ainoana edellytyksenä on samaan joukkoon kuuluminen. Ei ole väliä, millainen olet, kunhan olet yksi meistä. Kaverille ei käännetä selkää, ketään ei jätetä yksin. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Yhteisöllisenä hyveenä solidaarisuus on tietyssä mielessä luotettavuuden vastinpari. Siinä, missä yhteisöllä on lupa vaatia jokaiselta jäseneltään luotettavuutta, joukkoon kuuluvalla on oikeus odottaa yhteisöltään solidaarisuutta. Yhteisö, joka hädän hetkellä hylkää jäsenensä ja jättää tämän oman onnensa nojaan, ei toimi hyveellisellä tavalla.

Lääkkeillä tapaa olla omat sivuvaikutuksensa. Solidaarisuuden sivuvaikutuksena on entistä korkeampien raja-aitojen vetäminen ihmisten ja kansojen välille. Vanha, jo Aristoteleen tunnustama totuus on, että yhteinen vihollinen yhdistää. Historia tuntee lukemattomia esimerkkejä siitä, miten sota synnyttää toinen toistaan mahdottomampia liittoja. Ilman Hitlerin Saksaa Churchillin Britannialla ja Stalinin Neuvostoliitolla tuskin olisi ollut mitään tekemistä keskenään, sen enempää kuin CIA:lla ja Osama bin Ladenilla ilman Afganistanin neuvostomiehitystä.

Yhteisen vihollisen edessä syntynyttä solidaarisuutta on helppo ymmärtää. Moraalisesti vaikeampi asia on solidaarisuuden itsensä aikaansaama vastakkainasettelu – se ulkopuolisuus tai jopa vihollisuus, joka syntyy yhteisön sisäisen solidaarisuuden kääntöpuolena. Tämän ovat omissa nahoissaan karvaasti kokeneet muiden muassa ne lukemattomat afrikkalaiset, jotka ovat pyrkineet Eurooppaan paremman elämän toivossa ja joista viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kymmenet tuhannet ovat hukkuneet Välimereen. Siitä huolimatta, että Euroopan unionin alkuperäinen tarkoitus oli aivan toinen, muualta tulevien pakolaisten ja siirtolaisten silmissä siitä on tullut piikkilanka-aitojen ja korkeiden muurien sulkema paratiisi, jonne heillä ei ole pääsyä.

Solidaarisuuden sivuvaikutukset eivät tee tyhjäksi sen arvoa ja merkitystä. Ne edustavat solidaarisuuteen liittyviä riskejä, jotka on syytä tiedostaa ja joiden suhteen on hyvä olla varuillaan. Mutta ne eivät ole syy solidaarisuuden hylkäämiseen.

Paras suoja solidaarisuuden ei-toivottuja sivuvaikutuksia vastaan on solidaarisuuden ymmärtäminen osana yhteisön yleistä hyveellisyyttä. Hyveellisyyteen kuuluu olennaisesti ajatus hyveiden ykseydestä ja kaikkien hyveiden muodostamasta kokonaisuudesta. Yksikään hyve puhtaaksi viljeltynä, äärimmilleen vietynä ja muiden yläpuolelle korotettuna ei johda hyvään ja oikeaan lopputulokseen. Todellinen hyveellisyys syntyy vasta hyveiden tasapainosta.

Solidaarisuuden aiheuttama ulossulkeminen on ehkäistävissä muiden hyveiden avulla. Oikeamielinen ja hyväksyvä solidaarisuus ylittää arjen yhteisöjen rajat ja auttaa pitämään mielessä, että viime kädessä me kaikki olemme osa yhtä suurta koko ihmiskunnan laajuista yhteisöä. Oikeudenmukaisuuteen ja totuudellisuuteen liittynyt solidaarisuus puolestaan ei voi koskaan unohtaa, että jokaisella yksilöllä on oma luovuttamaton ihmisarvonsa.