arvo

Arvostavuudesta

kirjoittaja

Filosofi John Deweyn mukaan arvokkaita asioita on kahta lajia: On niitä, jotka ovat arvokkaita, koska niitä arvostetaan. Ja sitten on niitä, joita arvostetaan, koska ne ovat itsessään arvokkaita. Edelliseen ryhmään kuuluvat esimerkiksi kamelinajo, lypsytaito ja hiihtokilpailuissa pärjääminen, jälkimmäiseen totuus ja oikeus, elämä ja terveys.

Itsessään arvokkaita asioita sanotaan arvoiksi, ja niitä kuuluisi ainakin periaatteessa arvostaa aina ja kaikissa tilanteissa. Ihmisten maailmassa oikeudella, totuudella, elämällä ja terveydellä on arvonsa kaikkina aikoina kaikkialla, ja jos niitä jossain kulttuurissa jonakin aikana ei osata riittävästi arvostaa, kyseisessä kulttuurissa on jotakin pahasti vialla.

Suurin osa arvokkaista asioista on kuitenkin muita kuin itsessään arvokkaita, ja niinpä niiden saama arvostus vaihtelee ajan ja paikan mukaan. Suomen leveysasteilla heimon taitavin kamelinajaja ei koskaan ole ollut mikään erityisen suuri stara, kylän parasta lypsäjää ei enää viime vuosikymmeninä ole osattu pitää suuressa arvossa, ja jos ei ihmeitä satu, hiihtokilpailuilla on tulevaisuudessa aina vain pienempi merkitys arvostuksen ansaitsemisessa.

Arvokkaiden asioiden arvostaminen on joka tapauksessa tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihminen, joka ei osaa arvostaa sitä, mikä on arvostamisen arvoista, aiheuttaa harmaita hiuksia sekä itselleen että ympäristölleen. Ei ihme, että arvostavuus kuuluu suomalaisten työyhteisöjen työkulttuurinsa ja hyvinvointinsa perustaksi valitsemien hyveiden joukossa kolmen kärkeen.

Työssä ja työyhteisössä arvostavuutta voidaan osoittaa monin eri tavoin. Sähköposteihin ja muihin viesteihin vastataan viipymättä. Palavereihin ja tapaamisiin tullaan ajoissa ja myöhästymisiä pahoitellaan. Palautetta annetaan arvostavasti ja sitä osataan ottaa viisaasti vastaan. Ihmiset huomataan ja heidän näkemyksilleen ja mielipiteilleen annetaan arvoa. Työkavereille annetaan työrauha ja omaakin työtä ja ammattitaitoa arvostetaan.

Arvostavuus kuuluu niihin asioihin, joiden merkitystä on vähän vaikea hahmottaa. Työyhteisöjen hyveprosesseissa arvostavuus päihittää mennen tullen esimerkiksi sellaiset hyveet kuin avuliaisuuden, reiluuden ja ystävällisyyden, myötätuntoisuudesta, rohkeudesta ja suvaitsevaisuudesta puhumattakaan. Miksi näin? Onko kyse perinteisestä siitä-puhe-mistä-puute -ilmiöstä? Luultavasti ei, sillä niissä työyhteisöissä, joissa arvostus on tullut nimetyksi tärkeimpien hyveiden joukkoon, työntekijät ovat yleensä olleet varsin tyytyväisiä saamaansa arvostukseen.

Työyhteisöjen hyveprosessien yhteydessä esitettyyn kysymykseen ”Miten valitsemasi hyveet omassa työyhteisössäsi mielestäsi toimivat?” annetuissa vastauksissa on arvostavuuden hyveeseen liittyen yksi silmiinpistävä piirre: Arvostavuuden toteutumiseen tyytyväiset kokevat saavansa arvostusta erityisesti lähimmiltä työtovereiltaan ja muulta työyhteisöltä. Sen sijaan ne, jotka tuntevat jääneensä paitsi ansaitsemaansa arvostusta, pitävät syypäinä tilanteeseen joko kehuissaan kitsastelevaa esimiestä tai liian pientä palkkaa maksavaa työnantajaa.

Mitä tästä opimme? Ilmiötä ja sen taustoja kannattaisi penkoa enemmänkin, mutta äkkipäätään mieleen tulee ainakin yksi asia. Oman hyvinvointimme ja työtyytyväisyytemme kannalta olennaisinta on se arvostus, jota saamme toinen toisiltamme. Jos työtovereilta saatu arvostus on kohdallaan, kaikki on hyvin. Jos taas arvostusta saa liian vähän, esimiesten kehut tai parempi palkka eivät paljoa lohduta. Niitä kun ei kuitenkaan koskaan saa tarpeeksi.

Oikeudenmukaisuudesta

kirjoittaja

Arvojen ja hyveiden välinen suhde herättää jatkuvasti hämmennystä. Tähän näyttää olevan monia syitä. Hyveistä ei suomalaisessa kulttuurissa – eikä sen puoleen läntisessä kulttuuripiirissä muutenkaan – ole vuosikymmeniin juuri puhuttu. Hyveiden jättämää aukkoa on suurelta osin paikattu arvoilla. Tästä kertoo muun muassa se, että yritysten ja organisaatioiden arvoikseen nimeämistä ”arvoista” ylivoimainen enemmistö on itse asiassa hyveitä. Hyveiden tarve on siis todettu, mutta hyve-sanan puuttuessa hyveitä on ryhdytty kutsumaan arvoiksi.

Toisena syynä arvojen ja hyveiden sekoittumiseen ovat arvon käsitteeseen liittyvät ongelmat. Arvo on käsitteenä häilyvä ja epämääräinen, totesi suomalainen filosofi Erik Ahlman jo vuonna 1920 julkaisemassaan kirjassa Arvojen ja välineitten maailma. Helmasyntinä oli silloin ja on edelleen arvojen ja välineiden sekoittaminen toisiinsa. Arvot ovat itsessään hyviä, arvokkaita ja tavoittelemisen arvoisia päämääriä, välineet saavat arvonsa ja merkityksensä sen mukaan, millaisia asioita niiden avulla pyritään toteuttamaan. Paraatiesimerkkejä arvon asemaan korotetuista välineistä ovat valta ja raha. Kumpikaan ei ole itsessään hyvä asia, molemmilla voidaan saada aikaan yhtä hyvin pahaa kuin hyvää.

Mistä sitten voi tietää, onko jokin asia arvo vai hyve? Hyveet ovat yksilön ominaisuuksia, jotka tekevät kantajastaan omassa lajissaan hyvän. Veitsen hyveenä on terävyys, hevosen hyveinä nopeus ja kestävyys ja ihmisen hyveinä – ainakin suomalaisessa kulttuurissa – esimerkiksi luotettavuus, vastuullisuus, rehellisyys ja reiluus. Arvot taas ovat yhteiskunnassa hyviksi katsottuja päämääriä, joiden tavoitteleminen on kaikkien yhteiskunnassa toimivien yksilöiden ja yhteisöjen yhteinen asia. Suomalaisessa yhteiskunnassa päällimmäisiin arvoihin ovat kuuluneet muiden muassa luottamus, tasa-arvo, totuus, vapaus ja hyvinvointi.

Se, että hyveet ovat yksilön ominaisuuksia, tarkoittaa sitä, että niiden toteuttaminen on jokaisen yksilön omassa vallassa. Jos haluan olla luotettava, vastuullinen, rehellinen ja reilu, en tarvitse siihen kenenkään toisen apua ja tukea. Jos taas en onnistu olemaan kaikkea tätä, en voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Arvojen toteutuminen ei sen sijaan koskaan voi onnistua ilman, että useampikin toimija puhaltaa yhteen ja samaan hiileen. Ei auta, vaikka yksi ihminen yrittäisi kuinka vimmatusti selvittää totuutta jonkin asian suhteen, jos ympärillä olevat pyrkivät kaikin voimin pimittämään sen.

Siksi toisekseen arvojen toteutuminen edellyttää aina hyveen, yleensä useammankin hyveen toteutumista. Luottamuksen syntymiseen tarvitaan tietenkin luotettavuuden mutta myös luottavaisuuden hyvettä, sillä luotettavuudesta ei ole erityistä iloa, ellei kukaan luota kehenkään. Toisaalta jos yhteisöstä puuttuu reiluutta ja hyväntahtoisuutta, vain hullu luottaa kehenkään tai mihinkään. Ja ellei asioista puhuta ja ellei voi luottaa siihen, että se, mitä sanotaan, on totta, luottamukselle ei edelleenkään ole mitään pohjaa. Luottamuksen toteutuminen edellyttää näin ollen ainakin luotettavuuden, luottavaisuuden, reiluuden, hyväntahtoisuuden, keskustelevuuden ja rehellisyyden hyveiden toteutumista.

Oikeudenmukaisuus ei ole arvo, vaan hyve. Jokainen meistä voi itse tykönään päättää, haluaako valinnoissaan ja ratkaisuissaan toteuttaa oikeudenmukaisuutta vai viittaako kintaalla koko asialle. Jos kaikki yhdessä pyrimme toimimaan oikeudenmukaisesti – ja onnistumme lisäksi kulloisenkin tilanteen mukaan toteuttamaan reiluuden eli kohtuudenmukaisuuden hyvettä – onnistumme rakentamaan yhteiskunnan, jossa oikeus toteutuu. Mikä ei olisi hassumpi juttu ollenkaan.