Hyväntahtoisuudesta

Hyväntahtoisuus voisi olla paras mahdollinen hyve juuri tähän vuodenaikaan. Joulu on tulossa, maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Paitsi että. Rauha tuntuu maailmasta olevan yhtä kaukana kuin aina ennenkin ja hyväntahtoisuus on jo pitkään ollut katoava luonnonvara. Sotia riittää, ihmisiä kidutetaan ja murhataan, Arkadianmäellä taistellaan vallasta yhteen hiileen puhaltamisen sijaan ja sosiaalisessa mediassa ihmiset lyövät toisiaan kuin vierasta sikaa. Näinköhän vain kauppakeskuksessa raikuvat joululaulut ja muutaman päivän jatkuva yletön syöminen pystyvät muuttamaan kokonaisuutta parempaan suuntaan.

Ja mitä sitten vaikka muuttaisivatkin, kun eivät hippusta enempää kuitenkaan? Mihin pelkkä hyvä tahto oikeasti riittää? Kenen varpaita pelkkä tahtominen vielä muka lämmittää? Eikö olisi syytä saada jotakin konkreettista myös aikaan? Toimintaa eikä pelkkää tahtomista!

Aristoteleenkin mielestä hyväntahtoisuus on hyveeksi vähän laihanlainen. Ihmisten välisissä suhteissa ystävyys ja rakkaus ovat ne varsinaiset jutut. Hyväntahtoisuus on kyllä askel oikeaan suuntaan, mutta vasta ensimmäinen askel.

Hyväntahtoisuuden kiistämätön hienous on siinä, että sen kohteena voi olla kuka vain tai vaikka koko ihmiskunta. Hyvän tahtominen toisille tapahtuu jokaisen omassa päässä. Se, kenelle hyvää tahdotaan, voi olla tuhansien kilometrien päässä ja autuaan tietämätön kauniista ajatuksista, joita joku mahdollisesti jopa tyystin tuntematon häneen kohdistaa.

Hyväntahtoisuuden maailmaasyleilevyys on samalla kuitenkin myös sen heikkous. Aristoteles sanoo hyväntahtoisuutta laiskaksi ystävyydeksi, ja on kieltämättä aivan oikeassa. Jonkun tuntemattoman etäältä ja salassa toiseen kohdistama kaunis ajatus on perin laimea asia siihen molemminpuoliseen tiedostettuun ja kestävään hyväntahtoisuuteen verrattuna, jota Aristoteles nimittää ystävyydeksi.

Hyväntahtoisuus myös syntyy aivan liian nopeasti ja kevein perustein ollakseen erityisen arvokasta. Siinä missä rakkaus syntyäkseen, kasvaakseen ja kehittyäkseen vaatii pitkää aikaa ja läheistä yhteyttä ihmisten kesken, hyväntahtoisuus voi syntyä yhdessä hetkessä vain ihmisen omien korvien välissä. Ja hävitä taas seuraavassa hetkessä, kun pään täyttää seuraava ajatus tai tunne.

Ja silti. Ehkä hyväntahtoisuutta ei kaikesta huolimatta pidä mennä väheksymään.

Tässä rujossa ja raadollisessa maailmassa hyvästä kannattaa pitää kiinni kaikkialla, mistä sitä sattuu löytämään, oli kyseessä kuinka pieni ja vaatimaton hyvä tahansa. Hyväähän hyväntahtoisuus joka tapauksessa kuitenkin on. Ja olkoonkin, että se on vasta ensimmäinen askel ystävyyden ja rakkauden kaltaisia suuria asioita kohti, ilman ensimmäistä askelta ei päästä edes alkuun saati alkua pidemmälle. Lopusta puhumattakaan.

Sitä paitsi voihan määrä joskus korvata laadun. Olisihan se aikamoista, jos jonakin päivänä kaikkien maailman ihmisten päällimmäinen asenne toisia ihmisiä kohtaan olisi hyväntahtoisuus. Edes hetken. Edes jouluna.