Suvaitsevaisuudesta

Suvaitsevaisuus on huonossa huudossa. Yksille se edustaa sitä, mikä ihmisessä on alhaisinta ja halveksittavinta. Toiset vierastavat suvaitsevaisuutta siinä aistimansa ylemmyyden asenteen vuoksi. Ja kolmannet eivät vain tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Sääli, sillä suvaitsevaisuus ei missään vaiheessa ole lakannut olemasta hyve. Vieläpä aika keskeinen sellainen.

Harva hyve on viime vuosina herättänyt yhtä paljon keskustelua ja hämmennystä kuin suvaitsevaisuus. Suurin ongelma tuntuu olevan, ettei juuri kellään tunnu olevan selkeää käsitystä siitä, mitä koko termi tarkoittaa. Kuten niin monessa muussa asiassa, ymmärryksen lisääminen saattaisi suvaitsevaisuudenkin kohdalla olla hyödyksi.

Seitsemisen vuotta sitten edesmennyt filosofi Juha Sihvola määritteli aikoinaan suvaitsevaisuuden tavalla, jota parempaa en ainakaan itse ole onnistunut mistään löytämään.

Sihvola liittää suvaitsevaisuuden tilanteisiin, joissa ajattelemme toisen ihmisen olevan olennaisesti väärässä jossakin tärkeässä asiassa. Tällaisissa tilanteissa suvaitsevaisuus on sitä, että emme tyrmää hänen ajatuksiaan ja sanojaan tai estä hänen tekojaan, vaikka voisimme sen tehdä.

Sihvolan mukaan suvaitsevaisuus sijoittuu suhtautumistapana hyväksymisen ja sietämisen väliin. Suvaittavaa asiaa ei hyväksytä vaan vastustetaan. Mutta sen sijaan, että vastustuksemme saisi meidät ryhtymään toimenpiteisiin, me suvaitsemme toisen sanoja tai tekoja emmekä puutu asiaan.

Pelkästä sietämisestä suvaitsevaisuus erottuu vapaaehtoisuutensa vuoksi. Suomalaisessa liikennekulttuurissa pieniä ylinopeuksia halutaan syystä tai toisesta suvaita, vaikka nollatoleranssin toteuttaminen ylinopeuksien suhteen olisi teknisesti mahdollista. Sen sijaan hirvien pääsyä ajoradalle on mahdotonta täysin estää, ja siksi hirvikolareita on pakko vain sietää.

Hyveenä suvaitsevaisuus noudattaa klassista aristoteelista kaavaa, jonka mukaan hyve on keskivälin asia kun taas ääripäät – puutteellisuus ja liiallisuus – ovat paheita. Suvaitsemattomuus sellaisten asioiden suhteen, joiden pitäisi mahtua suvaitsemisen piiriin, on pahe. Mutta yhtä lailla pahe on se, että suvaitsee niitäkin asioita, joita ei pitäisi mennä suvaitsemaan.

Ajattelun vapaus on yksi länsimaisen kulttuurin luovuttamattomimpia periaatteita. Siksi kaikenlaisia ajatuksia pitäisi pystyä suvaitsemaan – sekä kaikkein rasistisimpia, fasistisimpia ja seksistisimpiä että hyväksyvimpiä, armollisimpia ja avarakatseisimpia. Sen sijaan kaikenlaisten ajatusten ääneen lausumista ei joka tilanteessa pidä suvaita. Toisin kuin joskus kuvitellaan, sanomisen vapaus ei näet ole eikä sen kuulukaan olla absoluuttinen.

Selkeästi ei-suvaittavien asioiden puolella liikutaan silloin, kun on kyse fyysisestä tai henkisestä väkivallasta. Kiusaamista ja kiduttamista ei saa mennä suvaitsemaan koskaan eikä missään tilanteessa.

Sihvolan ja Aristoteleen tavoin ymmärrettynä suvaitsevaisuuden voisi kuvitella olevan palautettavissa kirkkaimpien suomalaisten hyveiden joukkoon. Suvaitseminen ei todellakaan tarkoita sitä, että kaikki käy eikä mihinkään puututa. Eikä hyveelliseen suvaitsevaisuuteen koskaan liity itsensä korottamista toisten yläpuolelle vaan päinvastoin vahva samalla viivalla olemisen asenne.

Taannoisten eduskuntavaalien aikaan turuilla ja toreilla nähdyt kohtaamiset eivät aina olleet suvaitsevaisuuden riemujuhlaa. Toivottavasti onnistumme EU-vaalien alla edes hiukan paremmin.

Realistisuudesta

Realistisuus on yksi suomalaisten leipälajeista. Siperia opetti jo Paasikivelle aikoinaan, että ”tosiasioiden tunnustaminen…” ja niin edelleen. Jos täällä on erehdytty kuuseen kurkottamaan, on katajikkoon kapsahdettu sellaisella rytinällä, että sen kyllä muistaa.

Toisaalta juuri tästä syystä realistisuudesta muistuttamisella on ikävä kaiku. Ei meillä todellakaan ole ollut tapana tavoitella kuita taivailta. Jalat on pidetty maassa ja varman päälle pelattu. Jos sitten sen kerran, kun uskaltaa edes vähän haaveilla, saa heti kehotuksen ottaa järki käteen ja pitää realiteetit mielessä, tunnelma menee helposti sysimustaksi.

Realistisuus on joka tapauksessa kaiken järkevän aikaansaamisen ehdoton edellytys. On ajan ja voimien haaskausta lähteä tavoittelemaan asioita, joiden saavuttamisen jo alun perin tietää mahdottomaksi. Huvikseen voi tietysti yrittää vaikka mitä ja oikein hulluja tavoitellessaan voi hankkia itselleen jopa kuolemattoman maineen, mutta oikeasti merkityksellisten asioiden saavuttamiseksi on hyvä pitää tosiasiat kirkkaina mielessä ja ottaa ne visusti huomioon.

Realistisuuden hyveensä hallitseva osaa toimia viisaasti monenlaisissa tilanteissa. Hän erottaa voitettavissa olevat taistelut niistä, joihin ei kannata alun perin edes ryhtyä. Hän osaa tavoitteita asettaessaan jättää aikaa, voimia ja keinoja reserviin siltä varalta, että urakka osoittautuu ennakoitua haastavammaksi. Hän kykenee pitämään asiat tärkeysjärjestyksessä eikä vaadi liikoja itseltään tai muilta. Ja olosuhteiden muuttuessa hän ottaa muutokset huomioon ja vaihtaa suunnitelmaa.

Realistisuuden kanssa on kuitenkin hyvä olla tarkkana. Hyveenä se noudattaa perinteistä aristoteelista kaavaa, jonka mukaan hyveellisyys löytyy keskiväliltä, kun taas ääripäät ovat paheen majapaikkoja. Vaara vaanii siis sekä sitä, joka vähättelee tosiasioiden merkitystä, että sitä, joka ripustautuu niihin liiankin kanssa.

Kahdesta ääripään paheesta realistisuuden liioittelu on hankala tapaus. Yltiörealistisuus muistuttaa salakavalalla tavalla täyspäistä järjenkäyttöä ja saattaa siksi jäädä kokonaan huomaamatta. Vasta siinä vaiheessa, kun kilpailija tuo markkinoille menestystuotteen, jollainen meilläkin kyllä oli suunnittelupöydällä mutta jonka heitimme epärealistisena haihatteluna romukoppaan, huomaamme antaneemme realiteeteille aivan liikaa painoa.

Tosiasioiden sivuuttamisena tai huomiotta jättämisenä näkyvä realistisuuden puute on sen sijaan suhteellisen harmiton pahe. Sen olemassaolo paljastuu hyvin nopeasti siinä vaiheessa, kun ideasta pitäisi saada syntymään toteuttamiskelpoinen suunnitelma. Jos realiteetit eivät ole riittävän hyvin hallussa, suunnitelmat eivät etene alkua pidemmälle. Sinänsä lentokykyiset ideat osoittautuvat liiankin lennokkaiksi tuulen viedessä ne mennessään.

Joskus tosin voi käydä niin, että porukka silkkaa itsepäisyyttään puskee epärealistisen suunnitelmansa lähes maaliin saakka ennen kuin tosiasioiden tunnustamattomuus karauttaa hankkeen rantakivikkoon. Näin pääsi käymään hallitukselle, joka kaikista varoituksista huolimatta on ajanut sote-uudistusversiotaan kuin käärmettä pyssyyn. Pieni ripaus realiteettien tajua arvon ministereille, ja tilanne saattaisi hallituskauden loppumetreillä olla kokonaan toisenlainen.