”Iloista antajaa Jumala rakastaa”, kirjoitti apostoli Paavali korinttilaisille.
Kuluvalla viikolla Suomessa vietetään jokavuotista Iloisen antajan viikkoa. Lista viime vuoden suurimmista veronmaksajista julkistettiin maanantaina, ja kohina asian ympärillä alkoi jo viikonloppuna. Kaikki antajathan eivät tietenkään ole antaneet omastaan mitenkään erityisen iloisella mielellä, mutta merkittävä osa kuitenkin. Suurin osa suomalaisista maksaa veronsa mielellään.
Jumalan lisäksi iloisia antajia rakastavat kaikki muutkin. ”Hyveellisesti toimivista anteliaita rakastetaan ehkä eniten, sillä antajina he ovat hyödyllisiä”, toteaa Aristoteles Nikomakhoksen etiikassaan.
”Ostettua rakkautta”, voisi joku tuhahtaa, ja olisi tietysti oikeassa. Mutta sen, jolla on millä mällätä, on suurelta yleisöltä rakkautta saadakseen maksettava siitä. Sille, joka ei halua maksaa, ei ole tarjolla rakkautta, vaan ainoastaan kaunaa ja kateutta.
Olennaista anteliaisuudessa ei kuitenkaan ole se, mitä sillä saa, vaan se, mikä se on.
Hyve.
Aristoteleen mukaan antelias tekee antamisesta taidetta. Hän antaa niille, joille kuuluu antaa, niin paljon kuin tulee antaa ja silloin kun on oikein antaa. Hän harkitsee tarkkaan, kenelle rahojaan jakaa, jotta ne varmasti riittävät kaikkein jaloimpiin tarkoituksiin. Mutta kun hän antaa, hän antaa kitsastelematta ja yltäkylläisesti.
Aidon ja todellisen anteliaisuuden tunnusmerkki on antamisen ilo. Hyveelliselle ihmiselle hyveen mukainen toiminta tuottaa nautintoa, ja siksi antelias antaessaan tuntee luopumisen tuskan sijaan jotakin sellaista, mitä vähemmän hyveellisen on vaikea edes ymmärtää.
Antamiseen liittyvistä paheista tuhlaavaisuus on monessakin mielessä kevyttä kamaa ja pieni harmi. Tuhlaavainen on rahojaan jaellessaan ympäristölleen hyödyksi siinä missä anteliaskin, ainoastaan liioittelu ja kritiikittömyys rahojen kylvämisessä estää sanomasta häntä hyveelliseksi. Lisäksi tuhlaavainen pääsee ajan myötä vääjäämättä eroon paheestaan: ennemmin tai myöhemmin rahat loppuvat ja niiden myötä myös tuhlaaminen.
Paheena paljon vakavampi on ahneus, joka saa meidät ottamaan liikaa ja antamaan liian vähän. Aristoteleen mukaan ahneus näyttäisi olevan ihmiselle luontaisempaa kuin tuhlaavaisuus, ja ajan ja iän myötä se ennemminkin vain pahenee kuin paranee.
Ahneuden luontaisuus ja samalla sen vaarallisuus tulevat esiin siinä tavassa, jolla siihen modernissakin maailmassa suhtaudutaan. Periaatteessa me tietenkin paheksumme ahneutta sen kaikissa muodoissa, mutta käytännössä emme ainoastaan katso sitä läpi sormien, vaan olemme hyvää pataa sen kanssa. Ikävä sanoa, mutta ahneuden pahe näyttää monessa suhteessa olevan yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa.
Mutta siis: antaminen on iloinen asia ja anteliaisuus mitä nautinnollisin hyve. Jos joltakulta jäi alkuviikosta omaa verokohteluaan hautoessaan antamisen ilo kokematta, tilanteen ehtii vielä korjata. Perjantainen Nenäpäivä tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden täysisydämiseen anteliaisuuden hyveen harjoittamiseen Iloisen antajan viikon kunniaksi.
Ja onhan joulukin tulossa.