Rohkeudesta

Sarjakuva-albumissa Asterix ja normannien maihinnousu karskeilla Pohjan miehillä on erikoinen ongelma. He ovat jostain kuulleet, että pelko antaa ihmiselle siivet ja kyvyn lentää. Lentäminen olisi paitsi hauskaa myös monessa tilanteessa varsin hyödyllistä, mutta normanneille pelko on täydellisen tuntematon asia. Niinpä he tulevat hakemaan oppia gallialaisilta, jotka heidän tietojensa mukaan ovat mestareita pelkäämisessä.

Aristoteles ei olisi ymmärtänyt ollenkaan normannien ajatuksenjuoksua. Hän olisi ensinnäkin tuhahtanut heidän käsitykselleen pelon ja lentokyvyn välisestä yhteydestä. Aristoteles tiesi ihmisenä olemisesta aivan riittävästi ymmärtääkseen, ettei pelolla ja lentokyvyllä ollut mitään tekemistä keskenään.

Siksi toisekseen Aristoteleen olisi ollut mahdotonta ymmärtää, miksi normannit kääntyvät ongelmansa kanssa juuri gallialaisten puoleen. Kreikkalaisen käsityksen mukaan keltit olivat sillä tavalla hulluja tai tunteettomia ihmisiä, etteivät he pelänneet mitään. Ja Gallia oli kelttien perinteistä ydinaluetta.

Mutta siitä, että kyvyttömyys pelätä on ihmisessä vakava puute, Aristoteles olisi ollut normannien kanssa täsmälleen samaa mieltä. Rohkeuden – tai aristoteelisittain miehuullisuuden – hyve näet edellyttää sitä, että ihminen pelkää. Ollakseen hyveellisellä tavalla rohkea ihmisen on tunnettava pelkoa mutta hallittava se kaikissa eteen tulevissa tilanteissa sen sijaan, että antaisi pelon hallita itseään ja ohjata toimintaansa.

Aristoteleen maailmassa miehuullisuuden hyve liittyi ennen kaikkea kuolemanpelon voittamiseen taistelutilanteessa. Uhkarohkeat lähtivät sotaan soitellen, leikkivät hengellään ja usein silkkaa typeryyttään menettivät sen. Pelkurit taas heittivät aseensa ja juoksivat pakoon heti vihollisen nähdessään säästäen ehkä henkensä mutta menettäen kunniansa. Rohkeat pitivät päänsä kylmänä tiukassakin paikassa, tarvittaessa vaikka kuolemaa uhmaten muttei koskaan sitä härnäten.

Nyky-Suomessa rohkeuden hyvettä ei onneksi tarvitse punnita sodissa ja taisteluissa. Mutta rohkeutta tarvitaan meidänkin ajassamme ja maailmassamme.

Elämään vaikuttavat omien tuntemusten, ajatusten ja toiveiden lisäksi monenlaiset muutkin voimat: taloudelliset realiteetit, muiden mielipiteet, myllerrykset työelämässä, ilmastonmuutos sekä Trump, Putin ja Boris Johnson. Huolelle ja suoranaiselle pelollekin riittää tänä päivänä aiheita enemmän kuin pitkiin aikoihin.

Pelon hankaluus on siinä, että aina ei ole helppo sanoa, onko se meidän hallinnassamme vai hallitseeko se sittenkin meitä. Päällepäin viileän harkitsevalta ellei peräti kylmäpäiseltä näyttävä toiminta saattaakin itse asiassa olla puhtaasti pelon sanelemaa.

Tarkka taloudenpito, omien ajatusten pitäminen omana tietona, ovien pitäminen lukittuina ja esimiehen mielen mukaan toimiminen on epäilemättä monessa tilanteessa ihan vain järkevää. Mutta yhtä lailla kyse voi olla siitä, että kaikkea toimintaamme ohjaa perimmältään pelko. Sen sijaan, että uskaltaisimme joskus ottaa perusteltuja taloudellisia riskejä, sanoa mielipiteemme suoraan ja peittelemättä, avata ovemme uudelle naapurille tai sanoa olevamme eri mieltä pomon kanssa me vain suojaamme selustaamme ja varmistelemme omaa eloonjäämistämme.

Yksittäisen ihmisen elämässä ajoittainen pelon valtaan joutuminen ei ole kovin vaarallista. Mutta silloin, kun pelko ottaa valtaansa yrityksen tai organisaation, yhteiskunnallisen instituution tai kokonaisen valtion, ollaan suurissa ongelmissa.

Kun tukevasti pystyssä oleva yritys lakkaa investoimasta, ministeriö tiukentaa tiedotuslinjaansa tai valtio alkaa sulkea rajojaan ja sanoutua irti sopimuksistaan ja velvoitteistaan, on hyvä kysyä, miksi näin toimitaan. Jos vastaus on ”varmuuden vuoksi”, ”välttääksemme vaikeuksia” tai jotain sen suuntaista, johdon on hyvä koota rohkeutensa ja toimia sen mukaan.

Sillä – kuten Aristoteles sanoo – on jaloa tehdä niin ja häpeällistä olla tekemättä niin.