Lykeion julkaisee Antti Kylliäisen 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus ilmestyy heinäkuuta lukuunottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona. Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Rentoudesta

kirjoittaja

Rentouden hyveen ottaminen puheeksi juuri kesälomien päätyttyä saattaa tuntua veitsen vääntämiseltä kirvelevässä haavassa. Ota nyt sitten rennosti, kun seuraava mahdollisuus rentoutumiseen on 11 pitkän kuukauden päässä.

Onko rentous sitä paitsi edes mikään hyve, ainakaan tässä työn sankareiden ja hampaat irvessä puurtajien luvatussa maassa?

Tämä kysymys on helppo selvittää vastaamalla toiseen kysymykseen: Onko rentous ominaisuus, joka sopivassa tilanteessa ja oikein käytettynä tuottaa iloa ja hyötyä sekä ihmiselle itselleen että ympärillä oleville? Kyllä vain. Eli rentous on siis hyve. M.O.T.

Jos vähän pitemmälle ajattelee, oikea hetki muistutella rentoudesta on itse asiassa juuri nyt, kun lomaltapaluustressi nostaa päätään. Rentous kun ei kuulu ainoastaan lomille ja vapaa-aikaan. Sitä tarvitaan myös ja ennen kaikkea silloin, kun työ uhkaa käydä rasittavaksi – sitä enemmän, mitä stressaavammasta työstä on kyse.

Stressi itsessään on hyödyllinen asia. Moni meistä on parhaimmillaan pienen paineen alla. Tietyissä tilanteissa stressi on välttämätöntä: Jos työhaastatteluun menee aina täydellisen rentoutuneena, ei koskaan pääse uuteen työpaikkaan.

Mutta stressin kanssa on syytä pitää varansa ja nauttia sitä vain kohtuullisina annoksina. Jos stressin kanssa menee överiksi, siihen voi vaikka kuolla.

Luultavasti paras lopputulos syntyy silloin, kun elämä ei jakaudu stressaavaan työ- ja rentouttavaan vapaa-aikaan, vaan paineet ja rentouden onnistuu yhdistämään. Tämä onnistuu, kun ottaa rentouden hyveen kehittämiskohteekseen ja ryhtyy vasiten harjoittamaan sitä. Stressaavaakin työtä voi tehdä rennolla otteella, kun ei ota asioita ja itseään turhan vakavasti.

Muuan organisaatio valitsi viime talvena rentouden yhdeksi johtamisen hyveistään ja määritteli sen tällä tavoin:

Vältän turhaa nipottamista

Osaan ottaa henkilöstön kanssa myös rennosti

Ymmärrän, milloin huumoria voi käyttää ja milloin ei

Osaan konfliktitilanteessa myötäillä ja joustaa

Elän hetkessä tulevia murehtimatta

Luotan omaan ammattitaitooni tilanteessa kuin tilanteessa

Pystyn pitämään stressin hallinnassa

Osaan olla ottamatta itseäni ja työtäni liian vakavasti

Uskallan veikata, että tällaisella otteella johdettuun työyhteisöön saattaa lomien jälkeen olla melko mukava palata. Sekä esimiehen itsensä että kaikkien muidenkin.

Luottavaisuudesta

kirjoittaja

Luottamus on iso asia. Niin iso, että sen aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi tarvitaan monta eturivin hyvettä.

Ensinnäkin avoimuus ja rehellisyys. Miten voisi luottaa, jos asioista ei kerrota eikä se, mitä sanotaan, ole totta.

Keskustelevuus. Epäilykset heräävät, jos kaikki asiat ovat vain ilmoitusasioita – mistään ei saa kysyä eikä mitään kritisoida ilman, että leimataan veneenkeikuttajaksi.

Oikeudenmukaisuus ja hyväntahtoisuus. Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta tappaa tehokkaasti kaiken luottamuksen ja vain itsetuhoinen nihilisti luottaa ihmisiin, jotka kaiken aikaa yrittävät kampittaa ja iskeä puukkoa selkään.

Ja sitten luotettavuus. Tietenkin.

Joskus tuppaa unohtumaan, että myös luottavaisuus on välttämätön edellytys luottamuksen syntymiselle. Luottamus on olemassa vasta, kun joku luottaa. Luotettavuus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys eivät riitä tuottamaan luottamusta, jos kaikki suhtautuvat toisiinsa epäluuloisesti.

Luottavaisuutta on helppo erehtyä pitämään vain passiivisena osana luottamusta, jonkinlaisena itsestäänselvyytenä tai pisteenä i:n päällä. Jonakin, joka syntyy automaattisesti, kun kaikki luottamisen ulkoiset ja sisäiset edellytykset ovat olemassa, mutta joka ei itse varsinaisesti synnytä mitään.

Asia ei ole ihan näin yksinkertainen.

Anna kuusivuotiaalle euro ja lähetä hänet ensimmäistä kertaa elämässään lähikauppaan ostamaan litra maitoa. Lasta hirvittää. Hän ei luota itseensä eikä usko selviävänsä tehtävästä. Mutta sinun vakaa luottavaisuutesi saa hänet uskaltamaan ja yrittämään kaikin voimin olla luottamuksen arvoinen. Hän onnistuu ja palaa kaupasta rinta rottingilla ja vähintään viisi senttiä pidempänä.

Luottavaisuus on tietysti aina riskibisnes. Jokainen murrosikäistään tuntikausia säädetyn kotiintuloajan jälkeen palaavaksi odottanut vanhempi tietää, miltä tuntuu, kun luottamus petetään. Se, kannattiko luottaa, selviää aina vasta jälkikäteen.

Mutta kävi niin tai näin, se joka luottaa, on joka tapauksessa aina voittaja. Kunnia sille, joka luotti, häpeä sille, joka petti luottamuksen.

Luottavaisuuden pahin uhka on kaikkialle levittäytyvä valvontateknologia. Enää ei tarvitse luottaa ja samalla ottaa petetyksi tulemisen riskiä, kun kaikkea inhimillistä toimintaa voidaan valvoa. Samalla häviää pohja muiltakin luottamuksen osatekijöiltä: kun ei kerran luoteta, miksi edes yrittää olla luotettava, avoin ja rehellinen.

Suomi tunnetaan luottamusyhteiskuntana, hyvästä syystä. Me olemme enimmäkseen rehellisiä, oikeudenmukaisia ja luotettavia. Meihin on voinut luottaa ja me olemme voineet luottaa. Poikkeuksia löytyy toki luetteloksikin asti, mutta isoon kuvaan niillä ei ole ollut vaikutusta.

Jotta luottamus yhteiskunnassa ei murenisi, luottavaisuuden hyvettä kannattaisi viljellä. Turvallisuusasiat olkoot erikseen – kun kyseessä on ihmisten henki ja elämä, riskejä ei pidä ottaa. Mutta aina silloin, kun riski on edes jotenkin siedettävä, on parempi luottaa kuin valvoa.

Suvaitsevaisuudesta

kirjoittaja

Suvaitsevaisuus on huonossa huudossa. Yksille se edustaa sitä, mikä ihmisessä on alhaisinta ja halveksittavinta. Toiset vierastavat suvaitsevaisuutta siinä aistimansa ylemmyyden asenteen vuoksi. Ja kolmannet eivät vain tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Sääli, sillä suvaitsevaisuus ei missään vaiheessa ole lakannut olemasta hyve. Vieläpä aika keskeinen sellainen.

Harva hyve on viime vuosina herättänyt yhtä paljon keskustelua ja hämmennystä kuin suvaitsevaisuus. Suurin ongelma tuntuu olevan, ettei juuri kellään tunnu olevan selkeää käsitystä siitä, mitä koko termi tarkoittaa. Kuten niin monessa muussa asiassa, ymmärryksen lisääminen saattaisi suvaitsevaisuudenkin kohdalla olla hyödyksi.

Seitsemisen vuotta sitten edesmennyt filosofi Juha Sihvola määritteli aikoinaan suvaitsevaisuuden tavalla, jota parempaa en ainakaan itse ole onnistunut mistään löytämään.

Sihvola liittää suvaitsevaisuuden tilanteisiin, joissa ajattelemme toisen ihmisen olevan olennaisesti väärässä jossakin tärkeässä asiassa. Tällaisissa tilanteissa suvaitsevaisuus on sitä, että emme tyrmää hänen ajatuksiaan ja sanojaan tai estä hänen tekojaan, vaikka voisimme sen tehdä.

Sihvolan mukaan suvaitsevaisuus sijoittuu suhtautumistapana hyväksymisen ja sietämisen väliin. Suvaittavaa asiaa ei hyväksytä vaan vastustetaan. Mutta sen sijaan, että vastustuksemme saisi meidät ryhtymään toimenpiteisiin, me suvaitsemme toisen sanoja tai tekoja emmekä puutu asiaan.

Pelkästä sietämisestä suvaitsevaisuus erottuu vapaaehtoisuutensa vuoksi. Suomalaisessa liikennekulttuurissa pieniä ylinopeuksia halutaan syystä tai toisesta suvaita, vaikka nollatoleranssin toteuttaminen ylinopeuksien suhteen olisi teknisesti mahdollista. Sen sijaan hirvien pääsyä ajoradalle on mahdotonta täysin estää, ja siksi hirvikolareita on pakko vain sietää.

Hyveenä suvaitsevaisuus noudattaa klassista aristoteelista kaavaa, jonka mukaan hyve on keskivälin asia kun taas ääripäät – puutteellisuus ja liiallisuus – ovat paheita. Suvaitsemattomuus sellaisten asioiden suhteen, joiden pitäisi mahtua suvaitsemisen piiriin, on pahe. Mutta yhtä lailla pahe on se, että suvaitsee niitäkin asioita, joita ei pitäisi mennä suvaitsemaan.

Ajattelun vapaus on yksi länsimaisen kulttuurin luovuttamattomimpia periaatteita. Siksi kaikenlaisia ajatuksia pitäisi pystyä suvaitsemaan – sekä kaikkein rasistisimpia, fasistisimpia ja seksistisimpiä että hyväksyvimpiä, armollisimpia ja avarakatseisimpia. Sen sijaan kaikenlaisten ajatusten ääneen lausumista ei joka tilanteessa pidä suvaita. Toisin kuin joskus kuvitellaan, sanomisen vapaus ei näet ole eikä sen kuulukaan olla absoluuttinen.

Selkeästi ei-suvaittavien asioiden puolella liikutaan silloin, kun on kyse fyysisestä tai henkisestä väkivallasta. Kiusaamista ja kiduttamista ei saa mennä suvaitsemaan koskaan eikä missään tilanteessa.

Sihvolan ja Aristoteleen tavoin ymmärrettynä suvaitsevaisuuden voisi kuvitella olevan palautettavissa kirkkaimpien suomalaisten hyveiden joukkoon. Suvaitseminen ei todellakaan tarkoita sitä, että kaikki käy eikä mihinkään puututa. Eikä hyveelliseen suvaitsevaisuuteen koskaan liity itsensä korottamista toisten yläpuolelle vaan päinvastoin vahva samalla viivalla olemisen asenne.

Taannoisten eduskuntavaalien aikaan turuilla ja toreilla nähdyt kohtaamiset eivät aina olleet suvaitsevaisuuden riemujuhlaa. Toivottavasti onnistumme EU-vaalien alla edes hiukan paremmin.

Vastuullisuudesta

kirjoittaja

Rehellinen poliitikko ei Eppu Normaalin kokemuksen mukaan ollut se ihmeistä suurin, joka jäi näkemättä. Ei sinänsä mikään kumma. Jos rehellisyyden jonkin ihmisryhmän arkkihyveeksi nostaisi, niin ehkäpä hyvinkin juuri poliitikkojen – ainakin jos rehellisyyden määrittelee totuudessa pysymiseksi ja valheen karttamiseksi. Poliitikko, joka jää valheesta kiinni, on nimittäin hyvin nopeasti entinen poliitikko.

Vastuullisuus sen sijaan on yksi niistä hyveistä, joiden kanssa poliitikko voi joutua vaikeuksiin. Etenkin, jos sattuu pääsemään eduskuntaan ensi viikon vaaleissa, ja aivan erityisesti, jos kuuluu johonkin tulevista hallituspuolueista.

Vastuullisuus itsessään on neutraali ominaisuus. Se voi olla hyve, mutta yhtä hyvin se voi johtaa toimintaan, joka on kaiken hyveellisyyden äärimmäinen vastakohta. Olennainen kysymys vastuullisuuden hyveellisyyttä punnittaessa on se, kenelle me koemme olevamme vastuussa. Jos valitsemme väärin sen, keiden lauluja laulamme ja kenen pillin mukaan tanssimme, jälki voi pahimmillaan olla tuhoisaa.

Vaaleilla valittu poliitikko kokee helposti olevansa omista aikaansaannoksistaan vastuussa ennen kaikkea niille ihmisille, joiden äänillä hän on tullut valituksi. Äkkipäätään tämän voi ymmärtää niin, että pitäisi aina olla samaa mieltä omien äänestäjien kanssa ja edistää niitä asioita, joita hekin edistäisivät. Sosiaalinen media, joka antaa mahdollisuuden kysyä ja samalla pakottaa kuuntelemaan äänestäjien näkemyksiä, tekee tämän houkutuksen suuremmaksi kuin koskaan.

Ellei poliitikko ajattele pintaa syvemmälle ja nenäänsä pidemmälle, hän ei tule ottaneeksi huomioon sitä demokratian suurta heikkoutta, että äänestäjät – jopa äänestäjien enemmistö – voi olla väärässä. Yhtenä katastrofaalisena esimerkkinä tästä virheestä on se sirkus, jota Britanniassa on kiihtyvällä vauhdilla pyöritetty. Theresa Mayn hallitus on valinnut vastuunsa kohteeksi sen harhaanjohdetun ja omaa parastaan ymmärtämättömän kansan, joka kesäkuussa 2016 äänesti brexitin puolesta. Tilanteen voisi tietysti korjata kysymällä, mitä kansa nyt, tynnyristä pois päästyään ja säkissä olleen sian nähtyään asiasta ajattelisi, mutta sokea luottamus demokratian toimivuuteen näyttää estävän tämän.

Vastuullisuus syvällisesti ymmärrettynä on luultavasti Suomen tulevan hallituksen ja eduskunnan tärkein hyve. Kyselyjen mukaan äänestäjien enemmistön mielestä kansanedustajien tärkein tehtävä tässä ja nyt on ilmastonmuutoksen torjuminen, mutta useimmat eivät halua joutua tämän vuoksi tinkimään itselleen tärkeistä asioista. Riippuen siitä, miten kansanedustajat tässä tilanteessa vastuullisuuden ymmärtävät, he voivat joko pelastaa maailman tai keskittyä varmistamaan uudelleenvalintaansa neljän vuoden kuluttua oman pienen viiteryhmänsä äänillä. Nähtäväksi jää, kuinka käy.

Se Eppujen näkemättä jäänyt suurin ihme oli muuten raitis näyttelijä. Raittiuden hyveellisyydestä joskus toiste.