Lykeion julkaisee Antti Kylliäisen 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus ilmestyy heinäkuuta lukuunottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona. Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Luottavaisuudesta

kirjoittaja

Luottamus on iso asia. Niin iso, että sen aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi tarvitaan monta eturivin hyvettä.

Ensinnäkin avoimuus ja rehellisyys. Miten voisi luottaa, jos asioista ei kerrota eikä se, mitä sanotaan, ole totta.

Keskustelevuus. Epäilykset heräävät, jos kaikki asiat ovat vain ilmoitusasioita – mistään ei saa kysyä eikä mitään kritisoida ilman, että leimataan veneenkeikuttajaksi.

Oikeudenmukaisuus ja hyväntahtoisuus. Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta tappaa tehokkaasti kaiken luottamuksen ja vain itsetuhoinen nihilisti luottaa ihmisiin, jotka kaiken aikaa yrittävät kampittaa ja iskeä puukkoa selkään.

Ja sitten luotettavuus. Tietenkin.

Joskus tuppaa unohtumaan, että myös luottavaisuus on välttämätön edellytys luottamuksen syntymiselle. Luottamus on olemassa vasta, kun joku luottaa. Luotettavuus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys eivät riitä tuottamaan luottamusta, jos kaikki suhtautuvat toisiinsa epäluuloisesti.

Luottavaisuutta on helppo erehtyä pitämään vain passiivisena osana luottamusta, jonkinlaisena itsestäänselvyytenä tai pisteenä i:n päällä. Jonakin, joka syntyy automaattisesti, kun kaikki luottamisen ulkoiset ja sisäiset edellytykset ovat olemassa, mutta joka ei itse varsinaisesti synnytä mitään.

Asia ei ole ihan näin yksinkertainen.

Anna kuusivuotiaalle euro ja lähetä hänet ensimmäistä kertaa elämässään lähikauppaan ostamaan litra maitoa. Lasta hirvittää. Hän ei luota itseensä eikä usko selviävänsä tehtävästä. Mutta sinun vakaa luottavaisuutesi saa hänet uskaltamaan ja yrittämään kaikin voimin olla luottamuksen arvoinen. Hän onnistuu ja palaa kaupasta rinta rottingilla ja vähintään viisi senttiä pidempänä.

Luottavaisuus on tietysti aina riskibisnes. Jokainen murrosikäistään tuntikausia säädetyn kotiintuloajan jälkeen palaavaksi odottanut vanhempi tietää, miltä tuntuu, kun luottamus petetään. Se, kannattiko luottaa, selviää aina vasta jälkikäteen.

Mutta kävi niin tai näin, se joka luottaa, on joka tapauksessa aina voittaja. Kunnia sille, joka luotti, häpeä sille, joka petti luottamuksen.

Luottavaisuuden pahin uhka on kaikkialle levittäytyvä valvontateknologia. Enää ei tarvitse luottaa ja samalla ottaa petetyksi tulemisen riskiä, kun kaikkea inhimillistä toimintaa voidaan valvoa. Samalla häviää pohja muiltakin luottamuksen osatekijöiltä: kun ei kerran luoteta, miksi edes yrittää olla luotettava, avoin ja rehellinen.

Suomi tunnetaan luottamusyhteiskuntana, hyvästä syystä. Me olemme enimmäkseen rehellisiä, oikeudenmukaisia ja luotettavia. Meihin on voinut luottaa ja me olemme voineet luottaa. Poikkeuksia löytyy toki luetteloksikin asti, mutta isoon kuvaan niillä ei ole ollut vaikutusta.

Jotta luottamus yhteiskunnassa ei murenisi, luottavaisuuden hyvettä kannattaisi viljellä. Turvallisuusasiat olkoot erikseen – kun kyseessä on ihmisten henki ja elämä, riskejä ei pidä ottaa. Mutta aina silloin, kun riski on edes jotenkin siedettävä, on parempi luottaa kuin valvoa.

Suvaitsevaisuudesta

kirjoittaja

Suvaitsevaisuus on huonossa huudossa. Yksille se edustaa sitä, mikä ihmisessä on alhaisinta ja halveksittavinta. Toiset vierastavat suvaitsevaisuutta siinä aistimansa ylemmyyden asenteen vuoksi. Ja kolmannet eivät vain tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Sääli, sillä suvaitsevaisuus ei missään vaiheessa ole lakannut olemasta hyve. Vieläpä aika keskeinen sellainen.

Harva hyve on viime vuosina herättänyt yhtä paljon keskustelua ja hämmennystä kuin suvaitsevaisuus. Suurin ongelma tuntuu olevan, ettei juuri kellään tunnu olevan selkeää käsitystä siitä, mitä koko termi tarkoittaa. Kuten niin monessa muussa asiassa, ymmärryksen lisääminen saattaisi suvaitsevaisuudenkin kohdalla olla hyödyksi.

Seitsemisen vuotta sitten edesmennyt filosofi Juha Sihvola määritteli aikoinaan suvaitsevaisuuden tavalla, jota parempaa en ainakaan itse ole onnistunut mistään löytämään.

Sihvola liittää suvaitsevaisuuden tilanteisiin, joissa ajattelemme toisen ihmisen olevan olennaisesti väärässä jossakin tärkeässä asiassa. Tällaisissa tilanteissa suvaitsevaisuus on sitä, että emme tyrmää hänen ajatuksiaan ja sanojaan tai estä hänen tekojaan, vaikka voisimme sen tehdä.

Sihvolan mukaan suvaitsevaisuus sijoittuu suhtautumistapana hyväksymisen ja sietämisen väliin. Suvaittavaa asiaa ei hyväksytä vaan vastustetaan. Mutta sen sijaan, että vastustuksemme saisi meidät ryhtymään toimenpiteisiin, me suvaitsemme toisen sanoja tai tekoja emmekä puutu asiaan.

Pelkästä sietämisestä suvaitsevaisuus erottuu vapaaehtoisuutensa vuoksi. Suomalaisessa liikennekulttuurissa pieniä ylinopeuksia halutaan syystä tai toisesta suvaita, vaikka nollatoleranssin toteuttaminen ylinopeuksien suhteen olisi teknisesti mahdollista. Sen sijaan hirvien pääsyä ajoradalle on mahdotonta täysin estää, ja siksi hirvikolareita on pakko vain sietää.

Hyveenä suvaitsevaisuus noudattaa klassista aristoteelista kaavaa, jonka mukaan hyve on keskivälin asia kun taas ääripäät – puutteellisuus ja liiallisuus – ovat paheita. Suvaitsemattomuus sellaisten asioiden suhteen, joiden pitäisi mahtua suvaitsemisen piiriin, on pahe. Mutta yhtä lailla pahe on se, että suvaitsee niitäkin asioita, joita ei pitäisi mennä suvaitsemaan.

Ajattelun vapaus on yksi länsimaisen kulttuurin luovuttamattomimpia periaatteita. Siksi kaikenlaisia ajatuksia pitäisi pystyä suvaitsemaan – sekä kaikkein rasistisimpia, fasistisimpia ja seksistisimpiä että hyväksyvimpiä, armollisimpia ja avarakatseisimpia. Sen sijaan kaikenlaisten ajatusten ääneen lausumista ei joka tilanteessa pidä suvaita. Toisin kuin joskus kuvitellaan, sanomisen vapaus ei näet ole eikä sen kuulukaan olla absoluuttinen.

Selkeästi ei-suvaittavien asioiden puolella liikutaan silloin, kun on kyse fyysisestä tai henkisestä väkivallasta. Kiusaamista ja kiduttamista ei saa mennä suvaitsemaan koskaan eikä missään tilanteessa.

Sihvolan ja Aristoteleen tavoin ymmärrettynä suvaitsevaisuuden voisi kuvitella olevan palautettavissa kirkkaimpien suomalaisten hyveiden joukkoon. Suvaitseminen ei todellakaan tarkoita sitä, että kaikki käy eikä mihinkään puututa. Eikä hyveelliseen suvaitsevaisuuteen koskaan liity itsensä korottamista toisten yläpuolelle vaan päinvastoin vahva samalla viivalla olemisen asenne.

Taannoisten eduskuntavaalien aikaan turuilla ja toreilla nähdyt kohtaamiset eivät aina olleet suvaitsevaisuuden riemujuhlaa. Toivottavasti onnistumme EU-vaalien alla edes hiukan paremmin.

Vastuullisuudesta

kirjoittaja

Rehellinen poliitikko ei Eppu Normaalin kokemuksen mukaan ollut se ihmeistä suurin, joka jäi näkemättä. Ei sinänsä mikään kumma. Jos rehellisyyden jonkin ihmisryhmän arkkihyveeksi nostaisi, niin ehkäpä hyvinkin juuri poliitikkojen – ainakin jos rehellisyyden määrittelee totuudessa pysymiseksi ja valheen karttamiseksi. Poliitikko, joka jää valheesta kiinni, on nimittäin hyvin nopeasti entinen poliitikko.

Vastuullisuus sen sijaan on yksi niistä hyveistä, joiden kanssa poliitikko voi joutua vaikeuksiin. Etenkin, jos sattuu pääsemään eduskuntaan ensi viikon vaaleissa, ja aivan erityisesti, jos kuuluu johonkin tulevista hallituspuolueista.

Vastuullisuus itsessään on neutraali ominaisuus. Se voi olla hyve, mutta yhtä hyvin se voi johtaa toimintaan, joka on kaiken hyveellisyyden äärimmäinen vastakohta. Olennainen kysymys vastuullisuuden hyveellisyyttä punnittaessa on se, kenelle me koemme olevamme vastuussa. Jos valitsemme väärin sen, keiden lauluja laulamme ja kenen pillin mukaan tanssimme, jälki voi pahimmillaan olla tuhoisaa.

Vaaleilla valittu poliitikko kokee helposti olevansa omista aikaansaannoksistaan vastuussa ennen kaikkea niille ihmisille, joiden äänillä hän on tullut valituksi. Äkkipäätään tämän voi ymmärtää niin, että pitäisi aina olla samaa mieltä omien äänestäjien kanssa ja edistää niitä asioita, joita hekin edistäisivät. Sosiaalinen media, joka antaa mahdollisuuden kysyä ja samalla pakottaa kuuntelemaan äänestäjien näkemyksiä, tekee tämän houkutuksen suuremmaksi kuin koskaan.

Ellei poliitikko ajattele pintaa syvemmälle ja nenäänsä pidemmälle, hän ei tule ottaneeksi huomioon sitä demokratian suurta heikkoutta, että äänestäjät – jopa äänestäjien enemmistö – voi olla väärässä. Yhtenä katastrofaalisena esimerkkinä tästä virheestä on se sirkus, jota Britanniassa on kiihtyvällä vauhdilla pyöritetty. Theresa Mayn hallitus on valinnut vastuunsa kohteeksi sen harhaanjohdetun ja omaa parastaan ymmärtämättömän kansan, joka kesäkuussa 2016 äänesti brexitin puolesta. Tilanteen voisi tietysti korjata kysymällä, mitä kansa nyt, tynnyristä pois päästyään ja säkissä olleen sian nähtyään asiasta ajattelisi, mutta sokea luottamus demokratian toimivuuteen näyttää estävän tämän.

Vastuullisuus syvällisesti ymmärrettynä on luultavasti Suomen tulevan hallituksen ja eduskunnan tärkein hyve. Kyselyjen mukaan äänestäjien enemmistön mielestä kansanedustajien tärkein tehtävä tässä ja nyt on ilmastonmuutoksen torjuminen, mutta useimmat eivät halua joutua tämän vuoksi tinkimään itselleen tärkeistä asioista. Riippuen siitä, miten kansanedustajat tässä tilanteessa vastuullisuuden ymmärtävät, he voivat joko pelastaa maailman tai keskittyä varmistamaan uudelleenvalintaansa neljän vuoden kuluttua oman pienen viiteryhmänsä äänillä. Nähtäväksi jää, kuinka käy.

Se Eppujen näkemättä jäänyt suurin ihme oli muuten raitis näyttelijä. Raittiuden hyveellisyydestä joskus toiste.

Realistisuudesta

kirjoittaja

Realistisuus on yksi suomalaisten leipälajeista. Siperia opetti jo Paasikivelle aikoinaan, että ”tosiasioiden tunnustaminen…” ja niin edelleen. Jos täällä on erehdytty kuuseen kurkottamaan, on katajikkoon kapsahdettu sellaisella rytinällä, että sen kyllä muistaa.

Toisaalta juuri tästä syystä realistisuudesta muistuttamisella on ikävä kaiku. Ei meillä todellakaan ole ollut tapana tavoitella kuita taivailta. Jalat on pidetty maassa ja varman päälle pelattu. Jos sitten sen kerran, kun uskaltaa edes vähän haaveilla, saa heti kehotuksen ottaa järki käteen ja pitää realiteetit mielessä, tunnelma menee helposti sysimustaksi.

Realistisuus on joka tapauksessa kaiken järkevän aikaansaamisen ehdoton edellytys. On ajan ja voimien haaskausta lähteä tavoittelemaan asioita, joiden saavuttamisen jo alun perin tietää mahdottomaksi. Huvikseen voi tietysti yrittää vaikka mitä ja oikein hulluja tavoitellessaan voi hankkia itselleen jopa kuolemattoman maineen, mutta oikeasti merkityksellisten asioiden saavuttamiseksi on hyvä pitää tosiasiat kirkkaina mielessä ja ottaa ne visusti huomioon.

Realistisuuden hyveensä hallitseva osaa toimia viisaasti monenlaisissa tilanteissa. Hän erottaa voitettavissa olevat taistelut niistä, joihin ei kannata alun perin edes ryhtyä. Hän osaa tavoitteita asettaessaan jättää aikaa, voimia ja keinoja reserviin siltä varalta, että urakka osoittautuu ennakoitua haastavammaksi. Hän kykenee pitämään asiat tärkeysjärjestyksessä eikä vaadi liikoja itseltään tai muilta. Ja olosuhteiden muuttuessa hän ottaa muutokset huomioon ja vaihtaa suunnitelmaa.

Realistisuuden kanssa on kuitenkin hyvä olla tarkkana. Hyveenä se noudattaa perinteistä aristoteelista kaavaa, jonka mukaan hyveellisyys löytyy keskiväliltä, kun taas ääripäät ovat paheen majapaikkoja. Vaara vaanii siis sekä sitä, joka vähättelee tosiasioiden merkitystä, että sitä, joka ripustautuu niihin liiankin kanssa.

Kahdesta ääripään paheesta realistisuuden liioittelu on hankala tapaus. Yltiörealistisuus muistuttaa salakavalalla tavalla täyspäistä järjenkäyttöä ja saattaa siksi jäädä kokonaan huomaamatta. Vasta siinä vaiheessa, kun kilpailija tuo markkinoille menestystuotteen, jollainen meilläkin kyllä oli suunnittelupöydällä mutta jonka heitimme epärealistisena haihatteluna romukoppaan, huomaamme antaneemme realiteeteille aivan liikaa painoa.

Tosiasioiden sivuuttamisena tai huomiotta jättämisenä näkyvä realistisuuden puute on sen sijaan suhteellisen harmiton pahe. Sen olemassaolo paljastuu hyvin nopeasti siinä vaiheessa, kun ideasta pitäisi saada syntymään toteuttamiskelpoinen suunnitelma. Jos realiteetit eivät ole riittävän hyvin hallussa, suunnitelmat eivät etene alkua pidemmälle. Sinänsä lentokykyiset ideat osoittautuvat liiankin lennokkaiksi tuulen viedessä ne mennessään.

Joskus tosin voi käydä niin, että porukka silkkaa itsepäisyyttään puskee epärealistisen suunnitelmansa lähes maaliin saakka ennen kuin tosiasioiden tunnustamattomuus karauttaa hankkeen rantakivikkoon. Näin pääsi käymään hallitukselle, joka kaikista varoituksista huolimatta on ajanut sote-uudistusversiotaan kuin käärmettä pyssyyn. Pieni ripaus realiteettien tajua arvon ministereille, ja tilanne saattaisi hallituskauden loppumetreillä olla kokonaan toisenlainen.