hyve

Aitoudesta

kirjoittaja

Tärkeintä on olla aito eli The Importance of Being Earnest on Oscar Wilden komedia, jonka tuorein filmatisointi vuodelta 2002 on varsin viihdyttävää katsottavaa. Wilde oli mestari siinä, mitä englannin kielessä kuvataan sanalla wit, siihen nopeaan älyyn ja usein sanaleikkeihin perustuvaan huumorin lajiin, joka suomeksi kääntyy nokkeluudeksi tai sukkeluudeksi. Kyseisen komedian hauskuus perustuu pitkälti siihen, että sen päähenkilöt esittävät olevansa kaikkea muuta kuin todellisuudessa ovat. Aitous ei siis todellakaan ole heidän hyveensä.

Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, hyveet taas yksilöiden ominaisuuksia. Jotta arvot voisivat toteutua, tarvitaan hyveitä. Jokaista arvoa kohden voidaan luetella joukko hyveitä, jotka juuri tuon arvon toteutumisen kannalta ovat välttämättömiä.

Totuuden arvoa vastaavista hyveistä keskeisin on totuudellisuus. Ihmiset, jotka toteuttavat totuudellisuuden hyvettä, kirkastavat omalla toiminnallaan totuutta.

Totuudellisuuden voi ajatella jakautuvan useampaan ”alahyveeseen” – sellaisiin kuin rehellisyys, avoimuus ja aitous. Rehellinen ihminen ei välttämättä kerro kaikkea, mutta sen, mitä hän kertoo, hän ainakin ajattelee olevan totta. Avoin ihminen kertoo kaiken mitään salaamatta ja peittelemättä. Ja aito ihminen on juuri sellainen, miltä hän näyttää.

Rehellisyys, avoimuus ja aitous ovat kaikki omanlaisiaan. Rehellisyys on mustavalkoista. Ihminen ei voi olla ”melko rehellinen” tai ”lähes rehellinen”. Sitä joko ollaan rehellisiä tai sitten ei olla, puhutaan totta tai valetta. Avoimuudesta taas löytyvät mustan ja valkoisen lisäksi kaikki harmaan sävyt, ja Aristoteleen keskiväliopin mukaisesti hyveellinen tapa olla avoin löytyy useimmiten harmaalta vyöhykkeeltä ääripäiden, kaiken paljastamisen ja kaiken salaamisen, väliltä.

Aitous on näistä kolmesta kaikkein kummallisin. Aitous ei omana itsenään ole sen enempää hyve kuin pahe. Se saa sisältönsä ja merkityksensä sen mukaan, millaisiin toisiin ominaisuuksiin se liittyy.

Hyvän ihmisen ominaisuutena aitous on hyve ja huonon ihmisen ominaisuutena pahe. Jos ihminen on aidosti ystävällinen ja tuo sen myös ilmi toimimalla ystävällisyyden hyveensä mukaisesti, aitous on hänessä hyve. Jos taas ihminen on aidosti epäystävällinen ja käyttäytyy sen mukaan, aitous on hänessä pahe.

Ystävällinen käytös ei tee pohjimmiltaan epäystävällisestä ihmisestä hyveellistä. Mutta jos hän ei ole aidosti sitä mitä on vaan peittää epäystävällisyytensä ystävällisellä käytöksellä, hän kuitenkin käyttäytyy niin kuin hyveellinen ihminen käyttäytyisi. Yhteisön kannalta tällainen ihminen on epäaitoudessaan paljon myönteisempi tapaus kuin mitä hän olisi pyrkiessään kaikessa olemaan aidosti oma epäystävällinen itsensä. Hänen tapauksessaan epäaitous on siis hyve – hyvä ominaisuus sekä ympäröivän yhteisön että mitä ilmeisimmin myös yksilön omalta kannalta.

Hyvästä esimerkistä käy taannoinen Yhdysvaltain presidentti Donald Trump. Hänen kohdallaan aitous oli kaikkea muuta kuin hyvä ominaisuus, sillä hänen voi sanoa olevan malliesimerkki huonosta ihmisestä. Ellei hän olisi kaikkien muiden paheittensa lisäksi ollut vielä aidosti oma itsensä, hän olisi saattanut onnistua viranhoidossaan paljon paremmin ja jättää itsestään maailmanhistoriaan aivan erilaisen jäljen.

Mitä tästä opimme? Ehkä sen, että tärkeintä ei ole olla aito. Tärkeintä on pyrkiä olemaan hyvä ihminen, ja jos siinä onnistuu, olla aidosti sellainen kuin on.

Rauhallisuudesta

kirjoittaja

Rauhaa toivotaan uuden vuoden alkaessa tällä kertaa enemmän kuin aikoihin. Toki nimen omaan Euroopan näkökulmasta – maailmassa on monta kolkkaa, jossa rauhaa on jouduttu toivomaan vuodesta toiseen, sikäli kuin kukaan jaksaa enää edes toivoa. Rauhaa sopiikin toivoa ja sen eteen tehdä työtä, sillä rauha on arvo ja ”arvot ovat ainoa todella tärkeä elämässä”, kuten filosofi Erik Ahlman vuonna 1920 kirjoitti.

Rauhalla on kuitenkin myös muita merkityksiä kuin sodan vastakohta. Niiden perään emme välttämättä osaa haikailla ihan yhtä suuressa määrin. Ajan henkeen ei oikein kuulu se, että kaipaisimme kaiken kiireen keskelle rauhaa muutoin kuin ohimennen jonakin heikkona hetkenä. Toki aina joku vetäytyy suurkaupungin sykkeestä Kainuun korpeen tai saariston hiljaisuuteen pysyvästikin eikä vain muutamaksi kesäviikoksi. Mutta useimmat meistä ovat addiktoituneet jatkuvaan menoon ja melskeeseen siinä määrin, että pidempiaikainen rauhoittuminen luultavasti alkaisi ennemmin ahdistaa kuin, niin, rauhoittaa.

Rauhoittuminen on kuitenkin asia, jota kannattaisi opetella, sillä siinä missä rauha on arvo, rauhallisuus on hyve.

Rauhallisuus on luonteenpiirre, jota toisilta löytyy enemmän ja toisilta vähemmän. Se on sidoksissa siihen, mitä sanotaan temperamentiksi. Jotkut ovat syntyjään kuin viilipyttyjä, joita mikään ei tunnu hetkauttavan tai saavan ottamaan juoksuaskelia. Toiset taas ovat kuin elohopeaa, sanottu-ja-tehty-ihmisiä, jotka ovat aina ja kaikessa useita askelia muiden edellä.

Hyveenä rauhallisuus on kuitenkin jotakin muuta kuin temperamenttiin sisältyvä luonteenpiirre. Yksikään luonnostaan viilipytty ei synny maailmaan valmiiksi rauhallisena sanan hyveellisessä mielessä, eikä yksikään elohopea ole rauhallisuuden hyveen kannalta toivoton tapaus. Synnynnäisistä taipumuksistaan riippumatta jokainen törmää elämässään tilanteisiin, joissa rauhallisuuden hyvettä tarvitaan, ja jokaisella on mahdollisuus oppia rauhallisuutta ainakin omaan mittaansa saakka.

Hyveet ovat ominaisuuksia, joiden hyveellisyys on aina tilannesidonnaista. Ominaisuus, joka yhdessä tilanteessa on hyve, voi toisessa tilanteessa olla kaukana siitä. Rauhallisuus voi hyvinkin olla paikallaan silloin, kun pörssikurssit ovat syöksykierteessä. Hätiköidyillä ratkaisuilla ja panikoimalla osakkeenomistaja voi pahentaa tilannettaan huomattavastikin verrattuna lajitoveriin, joka malttaa kaikessa rauhassa odottaa. Sen sijaan se, joka jää rannalla pohtimaan mahdollisia toimenpiteitä jäihin pudonneen pelastamiseksi, saattaa hötkyilemättömyydellään hyvinkin myötävaikuttaa toisen kuolemaan.

Rauhallisuus kuuluu niihin hyveisiin, joissa tilannesidonnaisuus on suuremmasta päästä. Ystävällisten tai oikeudenmukaisten ihmisten voidaan sanoa olevan ihmisinä hyviä siksi, että ystävällisyys ja oikeudenmukaisuus ovat tilanteessa kuin tilanteessa hyvän ihmisen ominaisuuksia. Sen sijaan rauhallisuus tekee osaltaan ihmisestä hyvän silloin, kun kyseinen ihminen osaa säädellä rauhallisuuttaan tilanteen mukaan ja jokaisessa eteen tulevassa tapauksessa juuri parhaalla mahdollisella tavalla.

Siksi rauhallisuutta ja rauhoittumista kannattaa harjoitella. Rauhaa, ihmiset!

Myötätuntoisuudesta

kirjoittaja

Myötätunto on asia, jonka yhteydessä puurot ja vellit menevät helposti sekaisin jyvien ja akanoiden kanssa. Onko kyse tunteesta, kyvystä, taidosta, ominaisuudesta, luonteenpiirteestä vai peräti hyveestä? Vai kaikkien näiden kokonaisuudesta?

Aristoteles kiersi samaa kattilaa pohtiessaan Nikomakhoksen etiikassaan, miten hyve pitäisi ymmärtää. Hänen mukaansa ihmisellä on sielussaan kolmenlaisia asioita: tunteita, kykyjä ja luonteenpiirteitä. Tunteita ovat muun muassa viha, pelko, kateus, ilo, rakkaus, kaipaus ja sääli, ylipäätään kaikki sellainen, minkä kokemiseen liittyy nautintoa tai kärsimystä. Kyvyt taas tekevät meidät kykeneviksi tuntemaan tunteita. Ilman niitä emme kykenisi vihastumaan, ihastumaan tai säälimään. Ja luonteenpiirteiden ansiosta tunnemme tunteita hyvin tai huonosti – esimerkiksi vihastumme tilanteeseen nähden aivan liian helposti tai liian vähäisessä määrin tai sitten juuri asianmukaisella tavalla.

Koska hyveet löytyvät ihmisen sielusta, niiden täytyy Aristoteleen mukaan olla joko tunteita, kykyjä tai luonteenpiirteitä, sillä muunlaisia asioita sielussa ei ole. Tuntomerkki, joka paljastaa hyveen olemuksen, on kiitettävyys: hyve on se, minkä perusteella meitä kiitetään hyviksi ihmisiksi.

Tunteesta ei ilmeisestikään hyveen kohdalla ole kyse, sillä tunteet ja niiden tunteminen eivät itsessään ole sen enempää kiitettäviä kuin moitittavia. Samasta syystä myöskään kyky ei täytä hyveen tunnusmerkkejä, sillä pelkkä kyky tuntea tunteita ei vielä riitä kiitokseen tai moitteeseen. Sen sijaan se, minkä perusteella meitä kiitetään tai moititaan, on se tapa, jolla me tunteita tunnemme. Sitä, joka vihastuu liian helposti tai liian vähän, moititaan, kun taas sitä, joka tietyssä tilanteessa vihastuu oikealla tavalla, kiitetään. Hyveiden voidaan siis todeta olevan luonteenpiirteitä.

Näin ajatellen myötätuntoon liittyy siis melkoinen vyyhti monenlaisia asioita. Myötätunto itsessään on tunne, jota ihminen on tietynlaisissa tilanteissa taipuvainen tuntemaan tai sitten ei – riippuen siitä, onko kyseisellä ihmisellä empatiakyky eli kyky tuntea myötätuntoa. Myötätuntoisuus taas on luonteenpiirteeksi kehittynyt ominaisuus, jonka ansiosta tunnemme myötätuntoa oikeassa tilanteessa oikealla tavalla. Eli siis hyve.

Hyveellisyydessä keskeistä on tuntea tunnetta nimenomaan oikeassa tilanteessa kaikin puolin oikealla tavalla. Viime kuukausina olemme saaneet lukea lehdestä toinen toistaan murheellisempia kertomuksia Venäjän terrorisoimista ukrainalaisista. Myötätuntoisuuden hyveen hallitsee se, joka näitä juttuja lukiessaan osaa asettua läheisiään menettäneiden asemaan ja jakaa näiden surun ja murheen. Heikommilla myötätuntoisuutensa kanssa on se, joka sivuuttaa toisten kärsimykset pelkällä olan kohautuksella, mutta myös se, jonka ukrainalaisten kohtalo musertaa täysin. Puhumattakaan siitä, joka tuntee syvää myötätuntoa 70-vuotispäivänsä kaikenlaisten ikävien tapahtumien keskellä viettämään joutunutta ja maailmalta tulleita onnitteluja paitsi jäänyttä Vladimir Putinia kohtaan.

Toinen keskeinen piirre hyveellisyydessä on, että hyveeseen liittyy tunteen lisäksi aina myös toiminta. Myötätunnossa, joka saa meidät vain pahoittelemaan ja surkuttelemaan, on haaleuden ja onttouden tuntu. Aina emme voi auttaa, joko siksi, että meillä ei ole auttamiseen tarvittavia resursseja, tai siksi, että keinoja auttamiseen ei yksinkertaisesti ole. Mutta jos konstit löytyvät ja ovat meidän ulottuvillamme, aidosti myötätuntoinen ihminen ottaa ne myös käyttöön.

Rehellisyydestä

kirjoittaja

Miten pitäisi suhtautua totuudessa pysymiseen? Rehellisyyttä on tietysti aina pidetty hyvän ihmisen ominaisuutena, mutta onko se oikeasti sitä? Eikö ole niin, että ehdoton totuudesta kiinni pitäminen on jotenkin luonnotonta? Vai miksi muuten ajattelemme, että ellei lapsi tietyssä kehityksensä vaiheessa opi valehtelemaan, hänessä on jotakin vikaa?

Toisaalta, vaikka pienistä valkoisista valheista on usein hyötyä, niistä kiinni jäämisen aiheuttamat haitat ylittävät helposti onnistuneen totuuden kiertämisen tuottamat hyödyt. Kukaan ei oikeasti halua joutua siihen kiusalliseen ja noloon tilanteeseen, että jää kiinni valheesta. Ei ihme, että jo pelkkä kiinni jäämisen mahdollisuuden ajatteleminenkin saa monet meistä sittenkin puhumaan totta.

Keskiajan katolisessa maailmassa valheesta kiinni jääminen ei ollut ainoastaan mahdollista vaan vuoren varmaa, ja seuraukset olivat äärimmäisen kovat. Vaikka lähimmäisiään olisikin näet vielä onnistunut huijaamaan, kaikkinäkevän ja -tietävän Jumalan huijaaminen ei ollut mahdollista. Ja jos sattui kuolemaan ennen kuin oli ehtinyt ripittäytyä ja saada synninpäästön valehtelemisestaan, joutui suoraa päätä helvettiin.

Helvetin mahdollisuus sai keskiajan oppineet kehittelemään erilaisia keinoja välttyä Jumalan rangaistukselta. Vaikka näissä keinoissa on kikkailun ja selittelyn makua, kekseliäisyyden puutteesta niiden kehittelijöitä ei voi moittia.

Ensimmäisen keinon perustana oli se, että Jumalan näkökulmasta ei ole eroa, sanooko ihminen sanottavansa ääneen vai ainoastaan ajatuksissaan. Ihminen, jota epäiltiin puolisonsa pettämisestä, saattoi näin ollen turvallisin mielin vastata kysyjille: ”En ole pettänyt!”, ja jatkaa mielessään lauseen loppuun ”…viimeisten kahden tunnin aikana.” Näin toimien puolisoaan pettänyt saattoi hyvässä lykyssä pelastaa valheen avulla nahkansa ihmisten edessä mutta välttää jäämästä valheesta kiinni Jumalalle.

Toinen pelastava porsaanreikä löytyi periaatteesta, jonka mukaan kaikenlaista saattoi kyllä aina kysyä, mutta oli kokonaan toinen juttu, oliko kysyjällä oikeus saada tietää kysymäänsä asiaa. Jos oli olemassa jonkinlainen peruste todeta, että kysymys oli oikeudeton, kysyjälle sai vastata mitä hyvänsä, eikä harhaanjohtavaa vastausta voitu pitää valheena. Kuten arvata saattaa, kynnys sille, mitä kenelläkin oli oikeus saada tietää, saattoi muodostua kohtuullisen korkeaksi.

Kolmas keino, jota saattoi hätäpäissään kokeilla, jos ei muuta keksinyt, oli jonkinlainen ennakkoilmoitus tulevasta synnistä. Joutuessaan odottamatta tiukan kysymyksen eteen vakavimmat seuraukset saattoi välttää sopertamalla Jumalalle jo etukäteen anteeksipyynnön tulevasta valehtelusta. Tämän keinon tepsivyydestä ei tosin ollut varmoja takeita, sillä useimmat oppineet olivat sitä mieltä, että etukäteen esitetty anteeksipyyntö ei ehkä ollut ihan vilpitön.

Useimmille meistä helvetin pelko ei ole enää erityisen painava peruste välttää valehtelua. Totuudessa pysymisen perusteista ovat näin ollen jäljellä enää sosiaaliset perusteet, ja juuri tämä tekee rehellisyydestä hyveen.

Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka ovat hyviä sekä yksilön itsensä että ympäröivän yhteisön kannalta. Aina yksilön ja yhteisön edut eivät käy yksiin, ja näissä tilanteissa vaaka kallistuu yhteisön puoleen. Ihminen on yhteisöllinen olio, ja siksi yhteisön etu koituu mutkan kautta myös yksilön hyväksi. Vaikka siis totuudessa pysyminen ei aina olisikaan lyhyellä tähtäimellä yksilön oman edun mukaista, sen merkitys yhteisöä koossa pitävän luottamuksen kannalta on niin suuri, että rehellisyyden hyveellisyydestä ei jää epäilystä. Rehellinen ihminen rakentaa rehellisyydellään yhteisöä, epärehellinen nakertaa sitä. Siksi pienet valkoiset valheet eivät todellisuudessa ole sen enempää pieniä kuin valkeitakaan.