hyve

Tottelevaisuudesta

kirjoittaja

Vielä kuukausi sitten en olisi voinut kuvitellakaan kirjoittavani blogikirjoitusta tottelevaisuuden hyveestä. Kaikista menneiden maailmoiden hyveistä tottelevaisuus on aina tuntunut kaikkein kaukaisimmalta ja aikansa eläneimmältä. Ajatus tottelevaisuuden hyveellisyydestä on nykyaikana niin outo, etten ole koskaan lisännyt sitä omaan hyveiksi kelpaavien ominaisuuksien listaani. Ja listalla on sentään viimeisimpien lisäysten jälkeen 163 potentiaalista hyvettä!

Ainoa kuviteltavissa oleva tilanne, jossa tottelevaisuus voisi käydä hyveestä, on sota.

Nyt on sota. Siksi tämä kirjoitus.

Tottelevaisuuteen on suomalaisessa kulttuurissa suhtauduttu ristiriitaisella tavalla. Yhtäältä olemme aina ihailleet niitä sankareita, jotka tavoista, käskyistä ja määräyksistä piittaamatta ovat toimineet oman päänsä mukaan. Sven Tuuva, Jukolan Juhani, Rokan Antti ja Nykäsen Matti kuuluvat tähän joukkoon. Selän takana ja väliin edessäkin päin heille on naureskeltu, mutta sankareiden joukkoon heidät on aina kuitenkin luettu – ja mikä olennaisinta, ei heidän ilmeisestä tottelemattomuudestaan huolimatta, vaan nimenomaan sen vuoksi.

Toisaalta me olemme kautta vuosisatojen kuuluneet maailman tottelevaisimpien kansojen joukkoon, useimmiten omaksi onneksemme. Autonomian aikana suomalaiset olivat tsaarin ehdottoman lojaaleja alamaisia, toisin kuin esimerkiksi puolalaiset, jotka eivät 1800-luvulla jättäneet käyttämättä yhtäkään tilaisuutta nousta kapinaan ja maksoivat siitä joka kerran kalliin hinnan. Maailmansotien välillä Suomi, toisin kuin moni muu eurooppalainen yhteiskunta, säilyi demokratiana. Lapuan liikkeellä oli kyllä keväällä 1932 vakaa aikomus kaataa laillinen hallitus ja hankkia maahan diktatuuri, mutta presidentti Svinhufvudin käskettyä radiopuheessaan miehiä palaamaan kotiin, kaikki tietysti tottelivat.

Kunniakkaasta menneisyydestään huolimatta tottelevaisuus on nykymaailmassa saanut väistyä ajalle tyypillisempien hyveiden tieltä. Lapsiakin opetetaan mieluummin ajattelemaan omilla aivoillaan kuin tottelemaan kaikessa aikuisia. Mutta niin kuin viime viikot ovat osoittaneet, tottelevaisuutta ei sentään ole lopullisesti heitetty historian roskatunkiolle. Se on kaikki nämä vuodet ollut vain vintillä pölyttymässä, unohdettuna mutta edelleen täydessä käyttökunnossa.

Kaikkien muiden hyveiden tavoin tottelevaisuuskin toimii hyvin ja oikein vain yhdessä toisten hyveiden kanssa. Kansalaiset tarvitsevat tottelevaisuuden seuraksi kriittisyyttä, jotta sokeaksi käynyt tottelevaisuus ei veisi kansakuntaa ojasta allikkoon. Päättäjiltä taas edellytetään poikkeuksellista joukkuehenkisyyttä, kuuntelevuutta ja tilannetajuisuutta, jotta he eivät huonosti harkituilla ohjeillaan tulisi sytyttäneeksi kapinahenkeä tottelevaisuuteen harjaantumattomissa kansalaisissa.

Tottelevaisuuden erityispiirre on, että se voi hyveenä olla toiminnassa vain niin kauan kuin sitä ei tarvitse ottaa puheeksi. Hyveellisyyteen liittyy aina ja kaikissa tapauksissa vapaaehtoisuus: hyveen mukaiseen toimintaan ei ketään voi koskaan pakottaa. Siinä vaiheessa, kun tottelevaisuutta täytyy ryhtyä varmistelemaan kehotuksin ja käskyin, ihmiset ovat jostain syystä lakanneet tottelemasta ja heidät pitää paimentaa takaisiin ruotuun. Tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että vapaaehtoisuus on taakse jäänyttä elämää ja on siirrytty pakon aikakauteen. Alkuperäinen oletus itseohjautuvasta hyveellisestä tottelevaisuudesta on muuttunut pakolliseksi tottelemiseksi, joka pitää varmistaa säännön ja sen rikkomisesta seuraavan rangaistuksen avulla.

Kuluvat viikot ja kuukaudet tarjoavat meille ainutlaatuisen mahdollisuuden tottelevaisuuden hyveen kertausharjoituksiin. Tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi ja harjoittaa tottelevaisuutta nimenomaan hyveellisesti, omasta vapaasta tahdosta, sillä tällaisia tilaisuuksia tuntuu olevan tarjolla vain harvoin. Ja hyvä niin.

Sopeutuvuudesta

kirjoittaja

Talvea on kalenterin mukaan jäljellä vielä useampi viikko, mutta tässä vaiheessa voi jo hyvin perustein sanoa, että ainakin Etelä- ja Länsi-Suomessa eletään surkeinta talvea ikiaikoihin, ehkä jopa koskaan. Tokihan talvi voi vieläkin yllättää sekä autoilijan että pulkkailijan, mutta leskenlehden ja pähkinäpensaan kukkiminen tammikuussa näillä leveysasteilla on kyllä kaikkea muuta kuin asiallista.

Leudossa talvessa on kiistämättä hyvätkin puolensa. Energiaa on säästynyt ja lämmityskustannukset ovat pysyneet kohtuullisina, lumenluojat eivät ole putoilleet katoilta eivätkä vanhukset ole liukastelleet käsiään poikki ja lonkkiaan halki. Mutta hiihtäjien, luistelijoiden, kelkkailijoiden ja lumilinnanrakentajien sopeutumiskyky on ollut kovalla koetuksella. Mistä päästäänkin itse asiaan.

Mitä eroa on sopeutumiskyvyllä ja sopeutuvuudella? Jälkimmäinen on hyve.

Aristoteles erottaa toisistaan tunteet, kyvyt ja hyveet. Tunteita ovat suuttumus, pelko, kateus, ilo, rakkaus, kaipaus, sääli ja sen sellaiset. Kyvyiksi sanotaan niitä ihmismielen osia, joiden kautta tunteita tunnetaan. Rakastaminen tai hauskanpito ei onnistu siltä, jolta puuttuu kyky rakastaa tai tuntea iloa. Ja hyveiksi sanotaan niitä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, joiden ansiosta me tunnemme tunteita hyvällä ja oikealla tavalla.

Aristoteleen mukaan sopeutumiskykyinen on näin ollen se, jolta sopeutuminen tarpeen tullen onnistuu. Hyveellisellä tavalla sopeutuva taas on se, joka sopeutuu oikeassa tilanteessa oikealla tavalla niihin asioihin, joihin ihmisen on hyvä sopeutua – sekä oman itsensä että kanssaeläjiensä vuoksi.

Hyveelliselle sopeutumiselle on siis erilaisia kriteerejä, joiden merkitys ja painoarvo määräytyvät tapauskohtaisesti. Tilannearvio on pääosassa esimerkiksi silloin, kun anoppilan joulupöydässä lankomies rohmuaa lautaselleen kaiken jäljellä olevan muikunmädin. Se, joka tässä tilanteessa kykenee sopeutumaan, saattaa hyveellään tulla pelastaneeksi koko suvun joulurauhan.

Oikea tapa sopeutua on kyseessä silloin, kun kesäperjantainen mökkimatka pysähtyy kilometrien mittaiseen paikallaan seisovaan jonoon. Se, joka sopeutuu mökkisaunan lämmityksen yllättävään viivästymiseen hikeentymättä, kiroilematta ja torvea soittamatta, toimii sekä oman terveytensä että muiden hyvinvoinnin kannalta hyvin ja oikein.

Ehkä merkittävin ja kauaskantoisin hyveellisen sopeutumisen kriteeri koskee kuitenkin sitä, millaisiin asioihin me sopeudumme ja mihin taas emme. Pääperiaate on se, että niihin asioihin, joihin meillä ei ole minkäänlaisia keinoja vaikuttaa, on viisasta vain sopeutua. Sen sijaan niihin ei-toivottuihin asiantiloihin, joihin vaikuttaminen ainakin teoriassa on mahdollisuuksien rajoissa, ei hyveellisen ihmisen pitäisi koskaan sopeutua.

Selvääkin selvempää on, että meneillään olevalle surkealle talvelle ei kukaan mahda mitään. Sää ei muutu talvisemmaksi, vaikka irrottaisimme pakastimista ovet ja kantaisimme ne pihalle tai säätäisimme kaikki mahdolliset lämpöpumput imemään lämpöä harakoilta sisätiloihin. Siksi vetiseen talveen ei auta kuin sopeutua. Mitä helpommin se meiltä onnistuu, sen parempi itsellemme.

Sen sijaan ilmastonmuutokselle periksi antaminen ja pelkkä tulevaan surkeuteen sopeutuminen ei missään tilanteessa ole hyveellinen ratkaisu. Ilmaston lämpeneminen kun ei koskaan ole niin katastrofaalisessa pisteessä, ettei sen vastaisista toimista luopuminen tekisi tilannetta vieläkin katastrofaalisemmaksi.

Erityisen huono juttu sopeutuminen on siellä, missä onnettomaan asiantilaan on puhtaasti inhimilliset syyt ja missä asioiden muuttaminen olisi näin ollen ihan vain meistä itsestämme kiinni. Ihmisten kiusaaminen ja huono kohtelu kouluissa, urheiluseuroissa ja työpaikoilla jatkuu juuri niin kauan kuin me kaikki vain sopeudumme tilanteeseen. Katsomalla vääränlaista toimintaa läpi sormien milloin milläkin verukkeella tulemme rakentaneeksi kulttuuria, jossa ihmisten rääkkääminen kaikista nollatoleranssipuheista huolimatta on ja pysyy maan tapana. Ja tämä on kaikkea muuta kuin hyveellistä.

Kuuntelevuudesta

kirjoittaja

Kuuntelemiset ja kuulemiset tuppaavat joskus menemään sekaisin. Paikallislehti Helsingin uutisten kolmen vuoden takaisen pääkirjoituksen mukaan Tuomarinkylän asukkaita kuultiin mutta ei kuunneltu kotikylänsä kaavoitusasioissa. Keskisuomalaisessa vuosi sitten julkaistun mielipidekirjoituksen mukaan Kokkolassa taas kaupungilta tontin vuokranneita asukkaita nimenomaan kuunneltiin mutta ei kuultu.

Kuulemiseen tarvitaan korvia, mutta kuuntelemiseen korvien lisäksi myös päätä ja sydäntä. Siksi kuulevuus on vain kyky mutta kuuntelevuus hyve.

Kuuntelevuus on erottamaton ja itsestään selvä osa keskustelevuuden hyvettä. Keskustelemiseen kuuluu paitsi omien ajatusten ja mielipiteiden ilmaiseminen myös toisten näkemysten kuunteleminen. Ilman vahvaa kuuntelevuutta keskustelusta tulee porukalla toteutettua yksinpuhelua, jossa osapuolet puhuvat sujuvasti toistensa ohi, yli ja useimmiten myös päälle. Juuri kuuntelevuuden tehtävänä on varmistaa, että keskustelun lopputuloksena syntyy siltoja eikä muureja.

Hyvä keskustelija osaa aktiivisen kuuntelun taidon. Hän osoittaa muun muassa eleillään, ilmeillään ja asennollaan suhtautuvansa avoimesti vastapuoleen ja oikeasti kuuntelevansa, mitä tällä on sanottavanaan. Näin toiselle tulee kokemus siitä, että häntä todella kuunnellaan eikä ainoastaan kuulla.

Kuuntelevuus ei kuitenkaan ole vain keskustelevuuden välttämätön alahyve. Sillä on niin yhteiskunnassa kuin ylipäätään minkä tahansa yhteisön elämässä paljon laajempi itsenäinen merkitys.

Itsestään selvää pitäisi olla, että kun asukkaat esittävät virkamiehille ja poliitikoille huolensa oman kotiseutunsa tulevaisuudesta, heidät olisi syytä ottaa vakavasti. Mutta myös silloin, kun sanoja ei varsinaisesti ole osoitettu kenelläkään, ne ansaitsevat tulla kuunnelluiksi.

Vanha kyyninen totuus on, että se, mikä kuuluu kaikille, ei todellisuudessa kuulu kenellekään. Tämä olisi hyvä kääntää ylösalaisin: sanat, joita ei varsinaisesti ole osoitettu kenellekään, pitäisi jokaisen kuunnella ja ottaa vakavasti.

Kun tuhannet lapset ja nuoret lähtevät eduskuntatalolle huutamaan ilmastonmuutosta koskevaa pelkoaan ja ahdistustaan, heidän viestinsä ei ole tarkoitettu ainoastaan kansanedustajien korville. Sen kuuluisi upota jokaisen tämän maailman aikuisen päähän ja sydämeen ja saada siellä jotakin myös aikaan. Ei riitä, että joku kuulee. Kaikkien olisi syytä kuunnella.

Eikä saisi unohtaa kuunnella myös niitä, jotka eivät päästä ääntäkään: asunnottomia, mielenterveysongelmaisia, syrjäytyneitä, turvapaikanhakijoita, pitkäaikaistyöttömiä. Tai niitä, jotka huutavat pahaa oloaan meidän hyväosaisten mielestä väärällä tavalla.

Koska kuuntelevuus on hyve.