hyve

Oikeudenmukaisuudesta

kirjoittaja

Arvojen ja hyveiden välinen suhde herättää jatkuvasti hämmennystä. Tähän näyttää olevan monia syitä. Hyveistä ei suomalaisessa kulttuurissa – eikä sen puoleen läntisessä kulttuuripiirissä muutenkaan – ole vuosikymmeniin juuri puhuttu. Hyveiden jättämää aukkoa on suurelta osin paikattu arvoilla. Tästä kertoo muun muassa se, että yritysten ja organisaatioiden arvoikseen nimeämistä ”arvoista” ylivoimainen enemmistö on itse asiassa hyveitä. Hyveiden tarve on siis todettu, mutta hyve-sanan puuttuessa hyveitä on ryhdytty kutsumaan arvoiksi.

Toisena syynä arvojen ja hyveiden sekoittumiseen ovat arvon käsitteeseen liittyvät ongelmat. Arvo on käsitteenä häilyvä ja epämääräinen, totesi suomalainen filosofi Erik Ahlman jo vuonna 1920 julkaisemassaan kirjassa Arvojen ja välineitten maailma. Helmasyntinä oli silloin ja on edelleen arvojen ja välineiden sekoittaminen toisiinsa. Arvot ovat itsessään hyviä, arvokkaita ja tavoittelemisen arvoisia päämääriä, välineet saavat arvonsa ja merkityksensä sen mukaan, millaisia asioita niiden avulla pyritään toteuttamaan. Paraatiesimerkkejä arvon asemaan korotetuista välineistä ovat valta ja raha. Kumpikaan ei ole itsessään hyvä asia, molemmilla voidaan saada aikaan yhtä hyvin pahaa kuin hyvää.

Mistä sitten voi tietää, onko jokin asia arvo vai hyve? Hyveet ovat yksilön ominaisuuksia, jotka tekevät kantajastaan omassa lajissaan hyvän. Veitsen hyveenä on terävyys, hevosen hyveinä nopeus ja kestävyys ja ihmisen hyveinä – ainakin suomalaisessa kulttuurissa – esimerkiksi luotettavuus, vastuullisuus, rehellisyys ja reiluus. Arvot taas ovat yhteiskunnassa hyviksi katsottuja päämääriä, joiden tavoitteleminen on kaikkien yhteiskunnassa toimivien yksilöiden ja yhteisöjen yhteinen asia. Suomalaisessa yhteiskunnassa päällimmäisiin arvoihin ovat kuuluneet muiden muassa luottamus, tasa-arvo, totuus, vapaus ja hyvinvointi.

Se, että hyveet ovat yksilön ominaisuuksia, tarkoittaa sitä, että niiden toteuttaminen on jokaisen yksilön omassa vallassa. Jos haluan olla luotettava, vastuullinen, rehellinen ja reilu, en tarvitse siihen kenenkään toisen apua ja tukea. Jos taas en onnistu olemaan kaikkea tätä, en voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Arvojen toteutuminen ei sen sijaan koskaan voi onnistua ilman, että useampikin toimija puhaltaa yhteen ja samaan hiileen. Ei auta, vaikka yksi ihminen yrittäisi kuinka vimmatusti selvittää totuutta jonkin asian suhteen, jos ympärillä olevat pyrkivät kaikin voimin pimittämään sen.

Siksi toisekseen arvojen toteutuminen edellyttää aina hyveen, yleensä useammankin hyveen toteutumista. Luottamuksen syntymiseen tarvitaan tietenkin luotettavuuden mutta myös luottavaisuuden hyvettä, sillä luotettavuudesta ei ole erityistä iloa, ellei kukaan luota kehenkään. Toisaalta jos yhteisöstä puuttuu reiluutta ja hyväntahtoisuutta, vain hullu luottaa kehenkään tai mihinkään. Ja ellei asioista puhuta ja ellei voi luottaa siihen, että se, mitä sanotaan, on totta, luottamukselle ei edelleenkään ole mitään pohjaa. Luottamuksen toteutuminen edellyttää näin ollen ainakin luotettavuuden, luottavaisuuden, reiluuden, hyväntahtoisuuden, keskustelevuuden ja rehellisyyden hyveiden toteutumista.

Oikeudenmukaisuus ei ole arvo, vaan hyve. Jokainen meistä voi itse tykönään päättää, haluaako valinnoissaan ja ratkaisuissaan toteuttaa oikeudenmukaisuutta vai viittaako kintaalla koko asialle. Jos kaikki yhdessä pyrimme toimimaan oikeudenmukaisesti – ja onnistumme lisäksi kulloisenkin tilanteen mukaan toteuttamaan reiluuden eli kohtuudenmukaisuuden hyvettä – onnistumme rakentamaan yhteiskunnan, jossa oikeus toteutuu. Mikä ei olisi hassumpi juttu ollenkaan.

Tunneälykkyydestä

kirjoittaja

Järkevyys on hyve, jota ilman ei olisi koko hyveellisyyttä. Luonteen hyveet omaksutaan pienestä pitäen kasvatuksen kautta. Vanhemmat ja muut kasvattajat kertovat lapselle, miten missäkin tilanteessa on hyvä toimia, lapsi ymmärryksensä avulla ymmärtää saamansa opit ja neuvot ja painaa ne mieleensä.

Pelkkä muistaminen ja ymmärtäminen eivät kuitenkaan vielä riitä hyveelliseksi kasvamiseen. Opittua täytyy osata myös soveltaa, ja tässä kohdin järki astuu kuvaan. Järki kertoo lapselle, miten hyve käytännössä toimii, miksi yksi ja sama hyve toimii eri tilanteissa hieman eri tavoin ja miten mitäkin hyvettä on eri tilanteissa säädeltävä, jotta lopputulos olisi mahdollisimman hyvä.

Järkeä tarvitaan mitä suurimmassa määrin myös siinä vaiheessa, kun luonteen hyveet on opittu ja omaksuttu ja aikuisen pitäisi pystyä niiden avulla toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa hyvin ja oikein. Ellei järki analysoi erikseen jokaista tilannetta ja siihen liittyvää hyveelliseen toimintaan vaikuttavaa yksityiskohtaa, luonteen hyve ei voi osua maaliin.

Toisin kuin järkevyys, älykkyys ei Aristoteleen mukaan ole hyve, vaikka hyvettä muistuttaakin. Järjen tavoin myös älykkyys auttaa ihmistä päättelemään oikein tietyn päämäärän toteuttamiseen tarvittavat keinot ja saavuttamaan sen. Mutta siinä missä järki Aristoteleen määritelmän mukaan suuntautuu aina kohti hyvää, älykkyys ei tee eroa erilaisten päämäärien suhteen. Siksi rikollinenkin voi olla älykäs muttei koskaan järkevä.

Tunneälykkyyttä sen sijaan voisi pitää hyveenä, tosin pienin varauksin. Tunneäly on se elementti meissä, jonka avulla voimme tiedostaa ja ymmärtää omiamme ja toistemme tunteita. Ilman tunneälyäkin voimme kyllä tuntea olomme epämukavaksi tai nähdä, että toinen toimii jossakin tilanteessa kummallisella tavalla. Tunneälyä tarvitaan, jotta voisimme ymmärtää, miltä meistä tuntuu ja mistä tuo tunne johtuu tai miksi toinen ihminen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

Tunneälykkyyden hyveellisyyteen liitettävä pieni varaus johtuu sitä, että tunneälykkyyttä voidaan periaatteessa käyttää älykkyyden tavoin myös kyseenalaisiin tarkoituksiin. Tunneälykäs ihminen kykenee niin halutessaan käyttämään tunneälyään myös esimerkiksi toisten manipuloimiseen, mikä on omiaan heittämään varjon koko tunneälyn päälle. Aristoteleen logiikkaa seuraten olisi hyveiden yhteydessä turvallisempaa puhua tunnejärkevyydestä, mutta koska sellaista ei ole vielä keksitty, täytyy tyytyä tunneälykkyyteen ja liittää siihen tuo varaus.

Tunneälykkyyttä voi harjoitella, ja tässä suhteessa pienten lasten vanhemmat ovat kadehdittavan hyvässä asemassa. Mikään ei aseta tunneälylle yhtä suuria haasteita ja vaatimuksia kuin tavallinen arki uhmaikäisen kolmivuotiaan kanssa. Oman itsensä ja ympäristönsä kanssa joka asiasta takkuava pieni ihminen on pelkkää tunnetta ja enimmäkseen vielä kipeää tunnetta, jota aikuisen pitäisi kyetä paitsi ymmärtämään myös auttamaan lasta ymmärtämään – opettaen samalla tunneälykkyyttä myös lapselleen. Ilman tunneälyä pikkulapsiaika on yhtä helvettiä sekä lapselle että vanhemmalle, tunneälykkyys voi tehdä siitä elämän parasta aikaa.

Toivoa sopii, että Suomen hallituksessa istuvilla pienten lasten vanhemmilla riittää aikaa vietettäväksi myös lastensa kanssa. Siitä olisi kovasti iloa myös aika ajoin panikoituvien kollegojen, umpiväsyneiden virkamiesten ja koko koronaan jo kauan sitten läpeensä kyllästyneiden kansalaisten ymmärtämisessä.

Kärsivällisyydestä

kirjoittaja

Lapsuudesta muistan, miten vaikea asia kärsivällisyys oli näihin aikoihin vuodesta. Jouluun oli aikaa vielä yli kolme viikkoa, mutta odotus oli jo huipussaan. Hoosiannat oli laulettu, koulussa harjoiteltiin joulujuhlaesityksiä, kotona väsättiin joulukortteja ja leivottiin piparkakkuja ja lahjat olivat tietysti päällimmäisinä mielessä. Ole nyt siinä sitten kärsivällinen. Kolme viikkoa!

Vanhemmiten kärsivällisyyden hyve on käynyt helpommaksi. Aikuisena ei elä samalla tavoin hetkessä kuin lapsena. Siinä, missä aikuinen osaa nauttia sekä koettujen ilojen ja nautintojen muistoista että edessä olevien mukavien asioiden odottamisesta, lapsena kaikille hauskoille jutuille on vain kaksi aikamuotoa, nyt ja ei vielä. Näistä edellinen on hyvä ja jälkimmäinen yksiselitteisen huono.

Sanana kärsivällisyys tuntuu jotenkin vinksahtaneelta. Sanan takana oleva ajatus itsessään on sama kuin romaanisissa kielissä, joissa kärsivällisyyden kantasanana on latinan verbistä patior (suom. kärsiä, kestää) johdettu patientia. Käännöksenä kärsivällisyys on siis kaikin puolin looginen. Sen sijaan sisällöltään ja merkitykseltään kärsivällisyys vaikuttaa harhaanjohtavalta. Kärsivällinen ihminenhän on sellainen, jolle pitkällinenkään odotus ei aiheuta erityistä tuskaa ja kärsimystä. Kärsivällinen ja kärsivä ovat näin ollen toistensa vastakohtia, mikä äkkipäätään kuulostaa oudolta.

Vinksahdus oikenee, kun muistaa kärsimisen merkitsevän suomen kielessä paitsi tuskan tuntemista myös kestämistä ja sietämistä. Kärsivällisyyden voi siis ymmärtää kärsivyyden vastakohdan sijaan kestävyyden ja sietävyyden synonyyminä, mikä tekee asiasta paljon ymmärrettävämmän. Ruotsinkieliset ovat tässä suhteessa päässeet suomenkielisiä helpommalla. Heillä kärsimistä ja kestämistä ilmaisevat verbit ovat selkeästi eri sanoja.

Jos kärsivällisyyden viljely vanhenemisen myötä tuntuukin käyvän helpommaksi, kulttuurinen kehitys näyttää kulkeneen päinvastaiseen suuntaan. Viime vuosikymmenten kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -asenne näkyy ajassa monin tavoin. Elämisen tahti on käynyt nopeammaksi ja kiireisemmäksi, ja tämän myötä kykymme odottaa on heikentynyt. Lapset eivät enää malta kuunnella ohjeita opettajan antamia loppuun saakka eivätkä odottaa rauhassa vuoroaan. Aikuiset eivät malta säästää rahaa lomamatkoja ja kodin hankintoja varten, vaan ottavat mieluummin pikavipin tai kulutusluoton, jonka avulla toiveen voi toteuttaa saman tien.

Kansantalouden kannalta kärsimättömyyden kasvu saattaa olla hyväksikin. Kulutus lisääntyy – tai ainakin aikaistuu – kun säästämisen ja kärsivällisen odottelun sijaan rahoja pääsee velanoton turvin käyttämään heti. Mutta ympäristön, luonnonvarojen riittävyyden ja ihmisten mielenterveyden kannalta kärsivällisyyden heikkeneminen on paha asia. Sen enempää luonto kuin ihminenkään ei kestä mitä tahansa, rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Jos kärsivällisyyden puutteemme vuoksi emme kykene hillitsemään elämäntapojemme hektisyyttä, rajoihin törmäämistä ei tarvitse odottaa pitkään.

Kärsivällisyys on yksi niistä hyvistä asioista, joita korona-ajan voi ainakin toivoa meille opettavan. Kuluvan vuoden aikana on ollut pakko oppia odottamaan ja tyytymään siihen, että kaikkea ei voi eikä itse asiassa tarvitsekaan saada ainakaan heti ja nyt. Ehkä kotimaanmatkailuun ja mustikanpoimintaan voisi käyttää vielä toisenkin kesän. Kyllä sekin aika taas koittaa, jolloin voi turvallisin mielin lähteä risteilylle Tukholmaan.

Avoimuudesta

kirjoittaja

Avoimuus on hyveenä vähän hankalasti hahmotettavissa. Reiluudesta ja ystävällisyydestä on helppo sanoa, mitä ne missäkin tilanteessa tarkoittavat. Mutta avoimuus on toista maata. Mihin sen kanssa raja oikein pitäisi vetää? Mikä on liikaa ja mikä liian vähän? Missä tilanteessa, kenen kanssa ja millaisten asioiden suhteen meidän olisi hyvä olla avoimia? Onko avoimuus ylipäätään hyve vai pikemminkin pahe?

Ensimmäiseksi vastaus viimeiseen kysymykseen: Kyllä avoimuus täyttää hyveen kriteerit. Se on ominaisuus, joka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla sovellettuna tuottaa hyvää sekä ihmiselle itselleen että ympärillä oleville. Tämän enempää ei hyveeltä pidä eikä tarvitse vaatia.

Kuinka avoin ihmisen on oikein hyvä olla? Jokainen meistä tuntee sekä niitä ihmisiä, jotka kertovat kaikille kaikesta kaiken, että niitä, jotka eivät kerro kenellekään mistään mitään. Kumpikaan ei välttämättä ole väärin, ei ainakaan aina ja kaikissa tilanteissa.

Avoimuuden arviointiin nyrkkisäännöksi käy edellä mainittu hyveen määritelmä. Olennaista on, mitä toiminnasta seuraa. Jos kaikille pelkkää hyvää, kyseessä on hyve. Jos jollekulle jotakin vahinkoa, kyse on jostakin muusta.

Kaikki riippuu tilanteesta. Joskus on hyvä kertoa aivan kaikki. Vaikka silloin, kun on tullut tehneeksi elämänsä munauksen. Virheiden peittely tuntuu tällaisessa tilanteessa usein houkuttelevimmalta vaihtoehdolta, mutta on harvoin viisasta. Paljon viisaampaa sekä oman itsen että muiden kannalta on kertoa avoimesti kaikki. Totuudella on vastustamaton taipumus tulla kuitenkin ennemmin tai myöhemmin esiin, ja kun se tapahtuu, jälkiensä peittelijällä on täysi syy toivoa olevansa jossain ihan muualla.

Toisinaan taas on viisainta pitää kaikki vain omana tietonaan. Niin kuin esimerkiksi silloin, kun ympärillä olevat ihmiset vain odottavat pääsevänsä vääntämään veistä haavassa, tekemään toisesta raakaa pilaa tai käyttämään hyväkseen toisen avomielisyyttä. Hyveellinen toiminta on hyvää myös toimijan itsensä kannalta, eikä itseään avoimuudellaan jalkaan ampuva ihminen täytä tätä kuvausta.

Mihin avoimuutta sitten tarvitaan? Esimerkiksi luottamuksen rakentamiseen, kuten hallinto-oikeuden emeritusprofessori Olli Mäenpää 70-vuotishaastattelussaan (HS 30.10.2020) toteaa.

Yksi hyveiden tarkoituksista on varmistaa arvojen eli itsessään hyvien ja arvokkaiden päämäärien toteutuminen. Kunkin kulttuurin ja yhteiskunnan kannalta tärkeän arvon toteutumiseen tarvitaan tyypillisesti kokonainen kimppu erilaisia hyveitä. Luottamuksen tapauksessa ensinnäkin tietysti luotettavuutta mutta myös luottavaisuutta, sillä pelkkä luottamuksen arvoisena oleminen ei riitä mihinkään, ellei kukaan kuitenkaan luota. Toiseksi oikeudenmukaisuutta ja hyväntahtoisuutta, sillä niiden puuttuessa vain hullu tai itsetuhoinen luottaa yhtään mihinkään. Kolmanneksi keskustelevuutta ja rehellisyyttä, sillä ellei asioista puhuta ja ellei se, mitä sanotaan, ole totta, luottamusta ei vain synny. Ja neljänneksi avoimuutta, sillä todellinen graniitinluja luottamus syntyy vasta siinä vaiheessa, kun ikävimmätkin asiat on uskallettu sanoa ääneen.

Olkaamme siis avoimia. Mutta harkiten, tilanteen mukaan ja pitäen tarkkaan huoli siitä, ettei kukaan joudun kärsimään. Silloin avoimuus on hyve.