hyve

Reiluudesta

kirjoittaja

”Tässä ei ole kyse reiluudesta vaan tartuntataudista”, totesi HUSin vs. johtajaylilääkäri Jari Petäjä uusista koronarajoituksista, jotka koskevat tasapuolisesti sekä rokotettuja että rokottamattomia (HS 25.11.2021). Petäjä on tietysti aivan oikeassa. Kun suojataan ihmisten henkeä ja terveyttä, ei etsitä ratkaisuja, jotka tuntuvat kaikista hyviltä, vaan tehdään se, mikä on pakko tehdä. Ja silti jokin tuossa toteamuksessa tökkii.

Reiluus eli kohtuunmukaisuus on ikivanha hyve, jonka jo Aristoteles luki tärkeimpien hyveiden joukkoon. Aristoteleen mukaan reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat kaksi eri hyvettä vaikka ovatkin läheistä sukua toisilleen. Kummankin tehtävänä on huolehtia oikeuden toteutumisesta, mutta siinä missä oikeudenmukaisuus vastaa suurista linjoista ja isoista periaatteista, reiluus ottaa oikeaa ratkaisua seulottaessa huomioon tapauksen yksityiskohdat ja niihin liittyvät inhimilliset tekijät. Aristotelesta seuraten Olaus Petri nosti tuomarinohjeissaan kohtuuden oikeuden rinnalle arvoksi, johon lain on tähdättävä ollakseen perusteltu: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei voi olla lakikaan.”

Reiluutta voi sanoa oikeuden pieneksi ja ketteräksi pikkuveljeksi, joka työntää nenänsä joka paikkaan eikä epäröi kysyä kaikkein tyhmimpiäkään kysymyksiä ja ehdottaa kaikkein omituisimpiakaan ratkaisuja. Reiluus on tarpeen tullen valmis myös astumaan isosiskonsa oikeudenmukaisuuden varpaille ja tekemään ehdotuksia, jotka toteutuessaan venyttävät luovalla tavalla oikeuden rajoja.

Oletetaan vaikka, että olet lähdössä ystäväsi kanssa 10 kilometrin kävelyretkelle, ja poikkeatte lähtiessä kaupassa ostamassa kummallekin matkaevääksi pienen suklaalevyn. Ystäväsi hotkii oman suklaansa yhtä kyytiä jo ensimmäisen kilometrin aikana, kun taas sinä syöt omaasi kaikessa rauhassa palan kerrallaan. Oikeuden mukaan sinun suklaasi kuuluu tietysti ihan vain itsellesi, mutta jossain vaiheessa alat tarjota suklaastasi myös ystävällesi, koska reilut ihmiset tekevät niin. Jos ystäväsi ymmärtää reiluuden hyveen arvon, hän kiittää kauniisti ja ottaa lahjan vastaan.

Reiluuden käytännöllisyys tekee siitä lapsen mielessä teoreettisempaa ja jäykempää oikeudenmukaisuutta helpommin ymmärrettävän hyveen. Reiluuden merkitys korostuu lasten maailmassa ehkä myös siksi, että lapselle yksittäiset tilanteet ja niiden toteutuminen kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla ovat tärkeämpiä kuin toimiminen suurten, mahdollisimman moniin erilaisiin tapauksiin sovellettavissa olevien periaatteiden mukaan. Siksi lasten on myös helpompi ja luontevampi kokea jonkin asian olevan epäreilua kuin epäoikeudenmukaista. Edellisen perusteltuun toteamiseen riittää tunne siitä, että kaikki ei nyt mennyt hyvin ja oikein, kun taas jälkimmäisen väitteen esittäessään joutuu varautumaan asian pitkään ja periaatteelliseen selvittelyyn.

Oli kyse sitten epäreiluudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta, kokemus olisi aina otettava vakavasti eikä sitä saisi sivuuttaa pelkällä olankohautuksella. Ja juuri tämä on se, mikä johtajaylilääkäri Petäjän sinänsä osuvassa ja ytimekkäässä lausahduksessa – toki asiayhteydestään irrotettuna ja toimittajan mahdollisesti muokkaamana – tökkii. Kyllä, vaaralliselta tartuntataudilta suojauduttaessa on joskus tehtävä ratkaisuja, jotka on vain pakko tehdä, mutta kaikessa on silti aina kyse myös joko reiluudesta tai sen puutteesta. Epäreiluuden kokemus on syytä ottaa asiallisesti huomioon ja tunnustaa siten reiluuden arvo ja merkitys kaikessa inhimillisessä toiminnassa.

Reiluus ei ole pelkkä ylimääräinen bonus ja ylellisyys, johon on varaa vain hyvinä aikoina ja helpoissa tilanteissa. Sen arvo päinvastoin vain korostuu silloin, kun elämä on muuten raskasta ja vaikeaa. Jos vaikeassa pandemiatilanteessa onnistutaan tekemään ikäviä mutta reilulta tuntuvia ratkaisuja, ratkaisujen ikävyys on helpompi sulattaa. Jos taas ikävät ratkaisut tuntuvat paitsi ikäviltä myös epäreiluilta, asia on ainakin syytä valittaen todeta.

Täsmällisyydestä

kirjoittaja

Ketäpä ei olisi joskus ottanut päähän kaverin myöhästyminen tapaamisesta. Tai työtoverin myöhästyminen palaverista. Tai bussi, joka menee nenän edestä, vaikka aikataulun mukaan sen olisi pitänyt olla vielä useamman pysäkin päässä.

Miksi tähän maailmanaikaan, jossa jokaisella on kuitenkin taskussaan satelliittiajassa oleva älypuhelin, kukaan ei tunnu olevan oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Eihän sen nyt luulisi olevan niin vaikeaa.

Täsmällisyys on hyvä esimerkki hyveestä, joka on mitä suurimmassa määrin kulttuurisidonnainen. Joillakin työpaikoilla palaverit alkavat sekunnilleen kalentereihin merkittyyn aikaan, ja myöhästynyt tietää saavansa hoitaakseen seuraavan jaossa olevan paskahomman. Toisilla taas palaverit alkavat vasta, kun kaikki ovat paikalla, ja vielä senkin jälkeen juodaan rauhassa kahvia ja rupatellaan niitä näitä.

Vielä selkeämmin kulttuurierot täsmällisyyden suhteen tulevat esiin eri kansakuntien välillä. Hyvän viitteen siitä, miten eri puolilla maailmaa suhtaudutaan täsmällisyyden hyveeseen, antavat paikalliset juna-aikataulut.

Matkustin jokunen vuosi sitten junalla Sveitsissä. Olin matkalla Zürichin lentoasemalta pieneen Konolfingenin kylään Bernin lähellä. Koska minulla ei ollut kiire, valitsin suorimman reitin sijaan kauniimman eli sen, joka kulki Luzernin, Interlakenin ja Thunin kautta.

Maisemareitin valinta tarkoitti kulkemista viidellä eri junalla. Suhteellisen täsmällisessä Suomessa reitin suunnittelemista neljän täpärän junanvaihdon onnistumisen varaan kannattaisi miettiä toisenkin kerran, mutta Sveitsissä tämä ei ole tarpeen. Aikataulun mukaan vaihtoihin oli neljällä asemalla aikaa 13, 15, 5 ja 7 minuuttia. Saapumis- ja lähtöajat oli laskettu niin, että junasta toiseen ehti rauhassa kävellen siitä huolimatta, että etenkin suurimmilla asemilla Zürichissä ja Luzernissa laiturien väliset etäisyydet olivat kohtuullisen pitkiä.

Siinä, missä sveitsiläinen veturinkuljettaja tekee työtään sekuntikello kädessään, kongolaisen kollegan elämä on huomattavasti leppoisampaa. Kongossa junat kyllä kulkevat, ainakin periaatteessa, mutta radat ovat vanhoja ja kalusto on vanhaa, joten kaikki sujuu vähän miten sattuu. Keski-Kongon Kindun ja runsaan tuhannen kilometrin päässä Etelä-Kongossa sijaitsevan Lubumbashin välillä juna kulkee, mutta aikataulun mukaan matkaan kuluu 4–8 päivää. Lisäksi rautatieyhtiö on katsonut aiheelliseksi huomauttaa, että aikatauluun merkitty matka-aika on viitteellinen ja teoreettinen.

Tarinan opetus on, että aika on suhteellinen käsite, eikä täsmällisyyden hyveen noudattamisesta pidä ottaa liikoja paineita. Viisas virittää aikataulunsa kaiken varalta sen verran joustavaksi, ettei pieni myöhästyminen aiheuta katastrofia. Ja jos katastrofi sitten osuu kohdalle, harvoin se kuitenkaan on kuolemaksi. Tämäkin blogikirjoitus ilmestyi kuusi päivää myöhässä, eikä kukaan edes ihmetellyt.

Arkijärkisyydestä

kirjoittaja

Kuinka monta kertaa olet kuullut virkamiehen tai jonkun muun vastuullisessa tehtävässä toimivan henkilön sanovan, että meillähän on tästä asiasta selkeä sääntö, mutta koska tämän säännön noudattaminen tässä nimenomaisessa tilanteessa johtaisi järjettömään lopputulokseen, emme toimi nyt sen mukaan? Tuskin kovin monta.

Me pohjoismaalaiset ja ehkä erityisesti vielä suomalaiset olemme jokseenkin sääntöhullua väkeä. Jos sääntö on olemassa, sitä noudatetaan, kävi miten kävi. Ellei sääntöä löydy, sellainen on äkkiä saatava aikaan. Muussa tapauksessa iskee paniikki. Koko maailma on vaarassa romahtaa ja taivas pudota niskaan!

Säännöt ovat toki hyödyllisiä. Ne tekevät elämästä ainakin jossain määrin ennustettavaa ja edesauttavat sellaisten arvojen kuin oikeus ja tasa-arvo toteutumista. Tästä huolimatta meidän ei ehkä kannattaisi naureskella eteläeurooppalaisille, joiden suhtautuminen sääntöihin näyttäisi olevan paljon suurpiirteisempää ja joustavampaa kuin omamme. Heillä voi hyvinkin olla tähän omat monessa suhteessa järkevät perusteensa.

Aristoteles oli aikoinaan sitä mieltä, että lakeja oli noudatettava, mutta niiden noudattaminen ei ollut itsetarkoitus. Lait olivat olemassa, jotta oikeus toteutuisi. Jos jokin laki ei toteuttanut oikeutta, se oli lakina kelvottoman huono eikä täyttänyt tehtäväänsä. Huonoja lakeja ei pitänyt mennä noudattamaan, ne piti muuttaa.

Huonoja lakeja on olemassa ja niitä tulee jatkuvasti lisää sekä puutteellisen lainvalmistelun seurauksena että lakien vanhetessa. Siksi lakeja joudutaan jatkuvasti muuttamaan ja kirjoittamaan uusiksi. Oikeuden toteutumattomuudessa ei aina kuitenkaan ole kyse sitä, että laki sinänsä olisi huono, vaan ainoastaan siitä, että jossakin tietyssä tilanteessa sen noudattaminen johtaa päättömiin seurauksiin. Lain muuttaminen yhden tai muutaman erityistilanteen vuoksi ei ole viisasta – etenkään kun mikään laki ei kykene takaamaan oikeuden toteutumista kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ongelman ratkaisemiseen pitää löytää toiset keinot.

Silloin kun sinänsä hyvä ja perusteltu laki tai sääntö näyttäisi tuottavan johonkin kysymykseen kaikkea muuta kuin hyvän ja perustellun ratkaisun, kannattaisi ottaa järki käteen. Arkijärkisyys on kohtuullisen käyttökelpoinen hyve silloin, kun säännön noudattaminen uhkaa johtaa seinähulluihin lopputuloksiin.

Kuvitellaanpa vaikka, että tietynlaisessa epidemiatilanteessa aluehallintovirasto tekee täsmälleen lainmukaisen päätöksen, jonka ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa täyttävän minkäänlaisia oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden vaatimuksia. Jos virkamiehellä ei tällaisessa tilanteessa ole lupaa arkijärkisyyden hyveeseen vedoten poiketa laista, kansalaisten luottamus järjestelmän toimivuuteen ja viranomaisten ja poliitikkojen kykyyn käyttää järkeään murentuu silmissä ja kansalaistottelemattomuuden kannatus kasvaa kohisten. Poliitikot reagoivat tilanteeseen ryhtymällä pikaisesti säätämään uutta lakia, mikä luultavasti johtaa vain ojasta allikkoon, hosumalla ja hätäilemällä kun ei ole ennenkään syntynyt hyvää jälkeä.

Jos sen sijaan virkamiehet voisivat ilman edesvastuuseen joutumisen pelkoa arkijärkisyyteen ja tilanteen poikkeuksellisuuteen vedoten ilmoittaa, että nyt toimimme toisin kuin laki määrää, kansalaiset taputtaisivat käsiään, poliitikot voisivat huokaista helpotuksesta ja virkamiehet saisivat tuntea tehneensä hyvän ratkaisun.

Miksiköhän näin ei voisi toimia?

Huumorintajuisuudesta

kirjoittaja

Huumoriin ja nauruun on ihmiskunnan historiassa suhtauduttu monenlaisin tavoin. Yhdet ovat paheksuneet, toiset nauraneet mukana. Narrin nauru on auttanut panemaan ruhtinaiden vallalle edes jonkinlaiset rajat, toisaalta väärään aikaan väärässä paikassa kerrottu vitsi on maksanut monelle hengen.

Mutta onko huumorintajuisuus hyve? Ehdottomasti, sanoo Aristoteles. Huumorintajuisuus on ilman muuta ominaisuus, jota Homo sapiens -lajiin kuuluva yksilö välttämättä tarvitsee voidakseen menestyksellisesti toteuttaa lajityypillistä toimintaansa.

Ihminen on tunnetusti yhteisöllinen olio. Yhteen tuleminen ja yhdessä rentoutuminen ja hauskan pitäminen on siksi meille luontaista ja tärkeä osa hyvää ihmisen elämää. Jotta yhteinen ajanvietto olisi miellyttävää ja palkitsevaa sekä jokaiselle ihmiselle itselleen että ympärillä oleville, hyvin kehittyneestä huumorintajusta on korvaamaton apu. Eli hyveestä on kysymys.

Kuten niin monessa asiassa, myös rennossa yhdessäolossa voidaan toimia sekä hyvin ja oikein että eri tavoin päin seiniä. Yhdellä tavalla huonosti toimivat ne ihmiset, joita Aristoteles nimittää pelleiksi. Pellemäisellä ihmisellä on toisten seurassa ollessaan yksi ainoa päämäärä: saada aikaan naurua hinnalla millä hyvänsä. Pelle ei piittaa vähääkään siitä, loukkaako hänen huumorinsa jotakuta paikallaolijaa. He tunkevat seuraan kuin seuraan ja pilailevat estoitta kenen tahansa kustannuksella. Jos heidän vitsinsä eivät ketään muuta huvitakaan, he itse nauravat niille sitäkin raikuvammin.

Aina joskus käy niin, että kaksi pelleä löytää toisensa, jolloin heidän keskinäinen ilonpitonsa nousee aina kolmanteen ja neljänteen potenssiin. Tämä on helpotus myös muulle joukolle, joka voi vähin äänin vaihtaa maisemaa sillä välin kuin pellet keskittyvät toistensa huvittamiseen.

Toinen ääripää huumorintajuisuuden suhteen ovat jöröt. Aristoteleen mukaan jörö on ihminen, joka ei koskaan kerro ensimmäistäkään vitsiä ja jonka ei koskaan kuulla nauravan. Huvittumisen sijaan hän ottaa hyvienkin vitsien kertomisen henkilökohtaisena loukkauksena ja suuttuu jokaiselle, joka menee pilaamaan hienon ja arvokkaan tilaisuuden jollakin niin banaalilla asialla kuin naurulla. Jöröt ovat ihmisiä, joille mikään ei tuota iloa ja jotka itse eivät tuota iloa kenellekään.

Hyveellinen huumorintajuisuus – tai seurallisuus, kuten Aristoteleen termi eutrapelia on tavattu suomentaa – sijoittuu ominaisuutena jonnekin pellemäisyyden ja jöröyden välimaastoon.

Huumorintajuisen ihmisen seura on miellyttävää ja viihdyttävää. Hyvin kehittyneen tilannetajunsa ansiosta hän ei koskaan loukkaa huumorillaan toista eikä saata tätä naurunalaiseksi. Aristoteleen mukaan tämä piirre on huumorintajuiselle ihmiselle niin ehdoton, että huumorintajuisuutta voisi yhtä hyvin kutsua tahdikkuudeksi.

Huumorintajuinen ihminen ei välttämättä ole hauska. Hänen ei tarvitse saada aikaan naurua kertomalla vitsejä tai esittämällä hassuja ilmeitä tai eleitä. Hänen hyveensä voi näkyä siinä, että hän osaa hymyillä tai nauraa hyville vitseille ja olla nauramatta huonoille. Ja jos hän joskus kertoo vitsin, se ei taatusti ole rasistinen tai seksistinen.

Hyvällä huumorilla on monta tehtävää. Se keventää arkea, helpottaa jännitystä, laukaisee kireitä tunnelmia ja auttaa jaksamaan, kun väsyttää. Siitä on iloa sekä huumorintajuiselle itselleen että hänen ympäristölleen. Siksi huumorintajuisia ihmisiä tarvitaan. Nauru ei välttämättä pidennä ikää, mutta hyvä huumori pidentää.