hyve

Rehellisyydestä

kirjoittaja

Miten pitäisi suhtautua totuudessa pysymiseen? Rehellisyyttä on tietysti aina pidetty hyvän ihmisen ominaisuutena, mutta onko se oikeasti sitä? Eikö ole niin, että ehdoton totuudesta kiinni pitäminen on jotenkin luonnotonta? Vai miksi muuten ajattelemme, että ellei lapsi tietyssä kehityksensä vaiheessa opi valehtelemaan, hänessä on jotakin vikaa?

Toisaalta, vaikka pienistä valkoisista valheista on usein hyötyä, niistä kiinni jäämisen aiheuttamat haitat ylittävät helposti onnistuneen totuuden kiertämisen tuottamat hyödyt. Kukaan ei oikeasti halua joutua siihen kiusalliseen ja noloon tilanteeseen, että jää kiinni valheesta. Ei ihme, että jo pelkkä kiinni jäämisen mahdollisuuden ajatteleminenkin saa monet meistä sittenkin puhumaan totta.

Keskiajan katolisessa maailmassa valheesta kiinni jääminen ei ollut ainoastaan mahdollista vaan vuoren varmaa, ja seuraukset olivat äärimmäisen kovat. Vaikka lähimmäisiään olisikin näet vielä onnistunut huijaamaan, kaikkinäkevän ja -tietävän Jumalan huijaaminen ei ollut mahdollista. Ja jos sattui kuolemaan ennen kuin oli ehtinyt ripittäytyä ja saada synninpäästön valehtelemisestaan, joutui suoraa päätä helvettiin.

Helvetin mahdollisuus sai keskiajan oppineet kehittelemään erilaisia keinoja välttyä Jumalan rangaistukselta. Vaikka näissä keinoissa on kikkailun ja selittelyn makua, kekseliäisyyden puutteesta niiden kehittelijöitä ei voi moittia.

Ensimmäisen keinon perustana oli se, että Jumalan näkökulmasta ei ole eroa, sanooko ihminen sanottavansa ääneen vai ainoastaan ajatuksissaan. Ihminen, jota epäiltiin puolisonsa pettämisestä, saattoi näin ollen turvallisin mielin vastata kysyjille: ”En ole pettänyt!”, ja jatkaa mielessään lauseen loppuun ”…viimeisten kahden tunnin aikana.” Näin toimien puolisoaan pettänyt saattoi hyvässä lykyssä pelastaa valheen avulla nahkansa ihmisten edessä mutta välttää jäämästä valheesta kiinni Jumalalle.

Toinen pelastava porsaanreikä löytyi periaatteesta, jonka mukaan kaikenlaista saattoi kyllä aina kysyä, mutta oli kokonaan toinen juttu, oliko kysyjällä oikeus saada tietää kysymäänsä asiaa. Jos oli olemassa jonkinlainen peruste todeta, että kysymys oli oikeudeton, kysyjälle sai vastata mitä hyvänsä, eikä harhaanjohtavaa vastausta voitu pitää valheena. Kuten arvata saattaa, kynnys sille, mitä kenelläkin oli oikeus saada tietää, saattoi muodostua kohtuullisen korkeaksi.

Kolmas keino, jota saattoi hätäpäissään kokeilla, jos ei muuta keksinyt, oli jonkinlainen ennakkoilmoitus tulevasta synnistä. Joutuessaan odottamatta tiukan kysymyksen eteen vakavimmat seuraukset saattoi välttää sopertamalla Jumalalle jo etukäteen anteeksipyynnön tulevasta valehtelusta. Tämän keinon tepsivyydestä ei tosin ollut varmoja takeita, sillä useimmat oppineet olivat sitä mieltä, että etukäteen esitetty anteeksipyyntö ei ehkä ollut ihan vilpitön.

Useimmille meistä helvetin pelko ei ole enää erityisen painava peruste välttää valehtelua. Totuudessa pysymisen perusteista ovat näin ollen jäljellä enää sosiaaliset perusteet, ja juuri tämä tekee rehellisyydestä hyveen.

Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka ovat hyviä sekä yksilön itsensä että ympäröivän yhteisön kannalta. Aina yksilön ja yhteisön edut eivät käy yksiin, ja näissä tilanteissa vaaka kallistuu yhteisön puoleen. Ihminen on yhteisöllinen olio, ja siksi yhteisön etu koituu mutkan kautta myös yksilön hyväksi. Vaikka siis totuudessa pysyminen ei aina olisikaan lyhyellä tähtäimellä yksilön oman edun mukaista, sen merkitys yhteisöä koossa pitävän luottamuksen kannalta on niin suuri, että rehellisyyden hyveellisyydestä ei jää epäilystä. Rehellinen ihminen rakentaa rehellisyydellään yhteisöä, epärehellinen nakertaa sitä. Siksi pienet valkoiset valheet eivät todellisuudessa ole sen enempää pieniä kuin valkeitakaan.

Kestävyydestä

kirjoittaja

Kestävyys ei ole hyveenä ihan tavallisimmasta päästä. Täydellä syyllä voi kysyä, onko se itse asiassa hyve ollenkaan.

Aristoteleellä oli asiaan hyvin selkeä kanta. Kestävyys oli ilman muuta hyve – mutta ei ihmisen vaan hevosen hyve. Hevosen tehtävänä oli kuljettaa ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen, ja tämän tehtävän suorittaminen hyvin edellytti hevoselta sekä nopeutta että kestävyyttä. Nopeus ja kestävyys olivat näin ollen hevosen hyveet eli ne ominaisuudet, jotka tekivät hevosesta hyvän hevosen.

Aristoteles liitti kyllä kestävyyden myös ihmiseen, mutta ihmisen tapauksessa kestävyys ei hänen mukaansa ollut hyve vaan eräänlainen vahvaluonteisuuden heikompi muoto. Toisin kuin hyveelliseen, vahvaluonteiseen ihmiseen on puutteellisen kasvatuksen jäljiltä jäänyt joitakin huonoja haluja, jotka tietynlaisissa tilanteissa pyrkivät ohjaamaan hänen toimintaansa vikasuuntaan. Vahvaluonteisuutensa ansiosta tällainen ihminen kykenee työntämään sivuun vääränlaisiin nautintoihin ohjaavat huonot halunsa ja olemaan välittämättä niistä. Kestävä ihminen sen sijaan ei saa houkutuksia mielestään ja kärsii halujensa tyydyttymättömyydestä, mutta juuri kestävyytensä ansiosta sietää kärsimystä sortumatta nautintoihin.

Aristoteleen käsitystä kestävyydestä on kuitenkin syytä laajentaa, ja nostaa kestävyys inhimillisten hyveiden joukkoon. Kaikki kärsimys ei nimittäin liity ihmisen omiin huonoihin haluihin, joita hyveellisellä ihmisellä ei Aristoteleen mukaan lainkaan ole. On paljon myös sellaista kärsimystä, jonka olemassaoloon ihmisellä itsellään ei ole osaa eikä arpaa. Tämän tietävät varsin hyvin esimerkiksi sotaa käyvät ukrainalaiset, mutta myös lähes koko lukioaikansa erilaisten koronarajoitusten alla eläneet uudet ylioppilaat. Se, että heillä on ollut kestävyyttä selvitä koettelemuksistaan, on ilman muuta syytä lukea heille hyveeksi.

Kestävyys on hyveenä tietyllä tapaa huomaamaton. On jokseenkin tavallista, että edes kestävä ihminen itse ei tule panneeksi merkille omaa kestävyyttään. Tämä johtuu useimmiten tilanteesta, jossa ihminen kestävyyttä tarvitsee. Sodassa tai etäkoulussa kenelläkään tuskin on aikaa ja energiaa ryhtyä tarkkailemaan omaa itseään ja omaa kestävyyttään. Mitä tiukempi paikka, sitä enemmän vaaditaan kestävyyttä, mutta samalla kaikki voimat on keskitettävä vain ja ainoastaan tilanteesta selviämiseen.

Toinen syy kestävyyden huomaamattomuuteen on siinä, ettei kovia kokenut ihminen aina osaa edes pitää kestävyyttään minään erityisenä ominaisuutenaan saati hyveenään. Kestävyys liittyy usein tilanteisiin, joissa ihmisellä ei ole varaa valita. Hän ei näin ollen joudu tai pääse punnitsemaan, mikä olisi kohdalle osuneessa tilanteessa hyvä ja oikea toimintatapa. Hän toimii pakon edessä niin kuin toimii, koska vaihtoehtoa ei käytännössä ole. Ukraina joko sotii tai tuhoutuu, etäkoululainen joko opiskelee tai luopuu unelmistaan. Tässä suhteessa kestävyys muistuttaa hyveenä rohkeutta. Se, mikä vierestä katsoen saattaa näyttää esimerkilliseltä rohkeudelta, voi ihmisestä itsestään tuntua ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta, jonka toteuttamiseen ei ollut mitään muuta syytä kuin vaihtoehtojen puutteesta johtuva pakko.

Kestävyys on joka tapauksessa täysipainoinen hyve huomaamattomuudestaan huolimatta – ellei peräti juuri sen ansiosta. Aristoteleen mukaan aidon hyveellisyyden tunnistaa siitä, että se jää hyveelliseltä ihmiseltä itseltään kokonaan huomaamatta. Hyveen mukainen toiminta tapahtuu näet niin automaattisesti, ettei ihminen itse sitä edes huomaa, ja vaikka huomaisi, ei pitäisi sitä millään tavalla maininnan arvoisena. Jos siis Aristotelesta on uskominen, kestävät ihmiset ne vasta hyveellisiä ovatkin.

Myönteisyydestä

kirjoittaja

Taannoisista aluevaaleista jäi mieleen yhden uuden valtuutetun vastaus kysymykseen, näkyvätkö valtakunnanpolitiikasta tutut jakolinjat ja riitely jatkossa myös aluevaltuustojen arjessa. Ei, kuului vastaus. Jos jostain ollaan eri mieltä, etsitään yhteinen ratkaisu ja toimitaan yhdessä kaikkien yhteiseksi hyväksi.

Utopiaa ja idealismia? Ehkä. Arki aikanaan näyttää, miten asioista sopiminen käytännössä onnistuu. Mutta ainakin asenne on kohdallaan.

Myönteisyys on hyve. Se tuottaa oikeassa tilanteessa oikealla tavalla sovellettuna hyvää niin myönteiselle ihmiselle itselleen kuin hänen ympäristölleen, kuten jokainen todellinen hyve. Ja kaikkien muiden hyveiden tapaan myös myönteisyyden edellyttää juuri kykyä hahmottaa tilanne ja soveltaa ominaisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Myönteisyys saattaa kuitenkin olla tässä suhteessa monta muuta hyvettä vaikeampi tapaus.

Otetaan esimerkki. Matti kertoo Maijalle ideastaan. Maija ottaa idean tosissaan ja ryhtyy saman tien pohtimaan, mitkä ovat ne heikot kohdat, joiden vuoksi idean toteuttaminen ei ehkä välttämättä onnistu. Matti kokee, että Maija haluaa vain ampua idean alas ennen kuin se on edes noussut ilmaan, ja kimpaantuu. Maija taas ajattelee päinvastoin yrittäneensä varmistaa Matin idean lentokelpoisuuden selvittämällä sen heikkoudet ja etsimällä keinot niiden korjaamiseen. Matin mielestä Maijalta puuttuu myönteisyyttä, Maija puolestaan ihmettelee, mitä toisen idean vakavasti ottaminen ja sen toteutettavuuden varmistaminen sitten on, ellei juuri myönteisyyttä.

Myönteisyyden vaikeus ja siihen liittyvät väärinkäsitykset johtuvat usein siitä, että käsitykset myönteisyyden anatomiasta eivät aina osu yksiin. Myönteisyys on helppo yhdistää innostuvuuteen ja varauksettomuuteen. Useimmat meistä luultavasti tulkitsevat toisessa heränneen innostuksen myönteisyydeksi ja hänen esittämänsä kritiikin kielteisyydeksi. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Innostus voi tietenkin kertoa nimenomaan myönteisyydestä toisen ideaa kohtaan, mutta toisaalta kyse voi myös olla pelkästään ohimenevästä tunteesta, joka syttyy nopeasti ja sammuu saman tien jälkiä jättämättä. Jos ihminen on herkästi innostuvaa sorttia, hänen innostuksensa saattaa hyvinkin kertoa enemmän hänestä itsestään kuin hänen suhtautumisestaan toisen esittämään ideaan.

Vastaavasti kuulijan kriittisyys toisen esittämää ideaa kohtaan voi hyvinkin olla merkki siitä, että hän ei näe koko ajatuksessa mitään hyvää. Mutta yhtä hyvin hän saattaa luonteeltaan varovaisena vain pyrkiä varmistamaan idean toteuttamiskelpoisuuden ennen kuin uskaltaa heittäytyä haaveilemaan sen toteutumisesta.

Ehkä siis kannattaisi olla tuijottamatta liiaksi kanssakulkijan reaktioihin uusien ehdotusten edessä ja pyrkiä ennemmin selvittämään hänen asennettaan. Näin saattaisimme välttyä tekemästä oikeusmurhaa arvioidessamme hänen myönteisyyden hyvettään.

Politiikasta vielä: Ehkä myönteisyydelle voisi olla valtakunnanpolitiikassa käyttöä vähän nykyistä enemmän. Olisi hauska kuulla eduskuntakeskusteluissa opposition ainaisen urputtamisen sijaan edes joskus kehuvan hallituksen lakiesitystä siinä määrin hyvin harkituksi ja perustelluksi, että sen voi oppositiokin mielellään allekirjoittaa. Olen valmis lyömään satasen vetoa, että puolue, joka vilpittömästi pyrkisi rakentamaan yhteistä hyvää alituisen vastapuolen arvostelun sijaan, saisi helposti yli neljänneksen kansalaisten äänistä seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Joustavuudesta

kirjoittaja

Ihminen, joka jokaisessa eteen tulevassa tilanteessa pitää tiukasti kiinni periaatteistaan ja toimii niiden mukaan, ansaitsee kaiken kunnioituksen. Mutta eihän hänen kanssaan voi elää.

Ihmiset ovat erilaisia eivätkä kaikkien ajatukset kulje samaa rataa. Vaikka päämäärät olisivat yhteiset, keinoista voidaan aina olla monta mieltä. Siksi arki sujuakseen edellyttää meiltä jatkuvaa valmiutta periaatteiden punnitsemiseen ja kompromissien tekoon. Tämä tekee joustavuudesta yhden tärkeimmistä yhteisöllisistä hyveistä.

Hyvässä yhteisössä joustavuus toimii niin ajatusten, sanojen kuin tekojenkin tasolla. Joustava ihminen kykenee ajattelemaan asioita uudelleen ja muuttamaan suunnitelmia tilanteiden ja olosuhteiden muuttuessa, välttämään jyrkkiä mielipiteitä ja ehdottomia ilmaisuja sekä tarvittaessa joustamaan sopimuksista ja ylittämään oman mukavuusalueensa rajoja. Jos tällaisia ihmisiä löytyy vaikkapa työyhteisöstä riittävästi, mikään tilanne ei muodostu ylitsepääsemättömän vaikeaksi.

Joustavuuden hyve sekoitetaan turhan usein selkärangattomuuden paheeseen, ja joustava ihminen saakin kiitoksen sijaan osakseen moitetta ja paheksuntaa. Vaikka aitoa selkärangattomuuttakin esiintyy, useimmiten paheksunta kertonee kuitenkin enemmän paheksujasta itsestään kuin paheksunnan kohteesta. Toisten joustavuudesta närkästyvät lähimmäiset saattavat hyvinkin olla juuri niitä omat näkemyksensä sementtiin valaneita periaatteen ihmisiä, joiden päätä edes sysimustan paljastuminen vitivalkeaksi ei saa kääntymään. Heitä voisi muistuttaa John Maynard Keynesin nimiin pannusta tokaisusta: ”Kun saan uutta informaatiota, muutan johtopäätöksiäni. Mitä te teette?”

Joustavuudessakin on silti omat sudenkuoppansa. Joustavuudelle on osattava asettaa rajat molemmissa suunnissa. Joustamattomuus on pahe mutta niin on myös liiallisuuksiin menevä joustaminen.

Hyveen tunnistaa vaikutuksistaan. Oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan hyve on hyvä ominaisuus sekä kantajansa että kaikkien muiden kannalta. Jos hyveen vaikutukset kääntyvät myönteisistä kielteisiksi jonkun osapuolen kannalta, hyveen ja paheen välinen raja on tullut ylitetyksi.

Joustamattomuus on yleensä huono asia kaikkien kannalta, mutta myös joustaminen saattaa pidemmän päälle antaa sekä ihmiselle itselleen että hänen ympäristölleen vähemmän kuin ottaa. Siinä vaiheessa, kun joustava ihminen alkaa kokea joustavuutensa rasitteeksi ja joustavuuden varaan rakentamisesta tulee ympäröivälle yhteisölle tapa, on aika tarkistaa suuntaa ja ottaa pakkia. Muussa tapauksessa joustava ihminen on vaarassa jäädä oman joustavuutensa vangiksi ja yhteisö kaivaa itselleen kuopan, josta sen on vaikea nousta.

Jokainen hyve on omalla tavallaan yhteisöllinen, mutta joustavuus on sitä oikeastaan vielä paljon syvemmässä merkityksessä kuin useimmat muut hyveet. Syynä tähän on juuri edellä mainittu joustavuudelle tyypillinen sudenkuoppa.

Ihmiset ovat hyveissään erilaisia. Yhdet ovat toisia ystävällisempiä, jotkut joustavat enemmän kuin muut. Ystävällisiä ihmisiä ei välttämättä haittaa, jos kaikki eivät yhteisössä ole samalla tavoin ystävällisiä. Mutta yhteisössä, jossa yhdet joustavat ja toiset eivät, syntyy väistämättä ongelma. Joustaminen tapahtuu aina niiden hyväksi, jotka eivät syystä tai toisesta itse jousta. Yksittäiset tilanteet ovat asia erikseen, mutta jos joustaminen ei pidemmän päälle ole tasapuolista, yksistä tulee pysyvästi hyväksikäytettyjä ja toisista hyväksikäyttäjiä. Siksi joustamisesta tulisi pystyä tekemään aidosti kaikkien yhteinen asia. Muussa tapauksessa yhteisön joustavuuden tason määrää se, joka on kaikkein huonoin joustamaan, ja se olisi peräti surullista.