korona

Kärsivällisyydestä

kirjoittaja

Lapsuudesta muistan, miten vaikea asia kärsivällisyys oli näihin aikoihin vuodesta. Jouluun oli aikaa vielä yli kolme viikkoa, mutta odotus oli jo huipussaan. Hoosiannat oli laulettu, koulussa harjoiteltiin joulujuhlaesityksiä, kotona väsättiin joulukortteja ja leivottiin piparkakkuja ja lahjat olivat tietysti päällimmäisinä mielessä. Ole nyt siinä sitten kärsivällinen. Kolme viikkoa!

Vanhemmiten kärsivällisyyden hyve on käynyt helpommaksi. Aikuisena ei elä samalla tavoin hetkessä kuin lapsena. Siinä, missä aikuinen osaa nauttia sekä koettujen ilojen ja nautintojen muistoista että edessä olevien mukavien asioiden odottamisesta, lapsena kaikille hauskoille jutuille on vain kaksi aikamuotoa, nyt ja ei vielä. Näistä edellinen on hyvä ja jälkimmäinen yksiselitteisen huono.

Sanana kärsivällisyys tuntuu jotenkin vinksahtaneelta. Sanan takana oleva ajatus itsessään on sama kuin romaanisissa kielissä, joissa kärsivällisyyden kantasanana on latinan verbistä patior (suom. kärsiä, kestää) johdettu patientia. Käännöksenä kärsivällisyys on siis kaikin puolin looginen. Sen sijaan sisällöltään ja merkitykseltään kärsivällisyys vaikuttaa harhaanjohtavalta. Kärsivällinen ihminenhän on sellainen, jolle pitkällinenkään odotus ei aiheuta erityistä tuskaa ja kärsimystä. Kärsivällinen ja kärsivä ovat näin ollen toistensa vastakohtia, mikä äkkipäätään kuulostaa oudolta.

Vinksahdus oikenee, kun muistaa kärsimisen merkitsevän suomen kielessä paitsi tuskan tuntemista myös kestämistä ja sietämistä. Kärsivällisyyden voi siis ymmärtää kärsivyyden vastakohdan sijaan kestävyyden ja sietävyyden synonyyminä, mikä tekee asiasta paljon ymmärrettävämmän. Ruotsinkieliset ovat tässä suhteessa päässeet suomenkielisiä helpommalla. Heillä kärsimistä ja kestämistä ilmaisevat verbit ovat selkeästi eri sanoja.

Jos kärsivällisyyden viljely vanhenemisen myötä tuntuukin käyvän helpommaksi, kulttuurinen kehitys näyttää kulkeneen päinvastaiseen suuntaan. Viime vuosikymmenten kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -asenne näkyy ajassa monin tavoin. Elämisen tahti on käynyt nopeammaksi ja kiireisemmäksi, ja tämän myötä kykymme odottaa on heikentynyt. Lapset eivät enää malta kuunnella ohjeita opettajan antamia loppuun saakka eivätkä odottaa rauhassa vuoroaan. Aikuiset eivät malta säästää rahaa lomamatkoja ja kodin hankintoja varten, vaan ottavat mieluummin pikavipin tai kulutusluoton, jonka avulla toiveen voi toteuttaa saman tien.

Kansantalouden kannalta kärsimättömyyden kasvu saattaa olla hyväksikin. Kulutus lisääntyy – tai ainakin aikaistuu – kun säästämisen ja kärsivällisen odottelun sijaan rahoja pääsee velanoton turvin käyttämään heti. Mutta ympäristön, luonnonvarojen riittävyyden ja ihmisten mielenterveyden kannalta kärsivällisyyden heikkeneminen on paha asia. Sen enempää luonto kuin ihminenkään ei kestä mitä tahansa, rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Jos kärsivällisyyden puutteemme vuoksi emme kykene hillitsemään elämäntapojemme hektisyyttä, rajoihin törmäämistä ei tarvitse odottaa pitkään.

Kärsivällisyys on yksi niistä hyvistä asioista, joita korona-ajan voi ainakin toivoa meille opettavan. Kuluvan vuoden aikana on ollut pakko oppia odottamaan ja tyytymään siihen, että kaikkea ei voi eikä itse asiassa tarvitsekaan saada ainakaan heti ja nyt. Ehkä kotimaanmatkailuun ja mustikanpoimintaan voisi käyttää vielä toisenkin kesän. Kyllä sekin aika taas koittaa, jolloin voi turvallisin mielin lähteä risteilylle Tukholmaan.

Harkitsevuudesta

kirjoittaja

Vanha hyvä ohje kiperässä paikassa on laskea kymmeneen ennen kuin sanoo tai tekee yhtään mitään. Toinen vähän modernimpi mutta ihan yhtä hyvä neuvo silloin, kun on saanut vaikkapa ikävän sähköpostiviestin, on nukkua yön yli ja vastata vasta sitten. Näillä keinoin välttää kaikki ne harmit, joita helposti seuraa, kun ryhtyy suuttumuksen tai pettymyksen vallassa reagoimaan vastapuolen käytökseen tai viestiin.

Harkitsevuus kuuluu siihen elintärkeään hyveiden ryhmään, jota ilman yksikään toinen hyve ei ikinä voi toteutua. Kaiken hyveiden mukaisen toiminnan edellytyksenä on kaksi asiaa: halu saada aikaan hyvää ja kyky toimia niin, että hyvä kulloinkin käsillä olevassa tilanteessa oikeasti toteutuu. Harkintaa tarvitaan, jotta jälkimmäinen edellytys voisi toteutua.

Hyveellinen ihminen on niin tottunut toimimaan hyveittensä mukaisesti, ettei toiminnan sisältöä tarvitse yleensä erikseen pysähtyä miettimään. Mutta koska tahansa voi eteen tulla tilanne, jossa on pakko tehdä tietoisia valintoja. Tarjolla voi olla montakin vaihtoehtoista, omalla tavallaan hyvän päämäärän toteuttavaa hyvettä ja niiden jokaisen toteutumiseen suuri joukko erilaisia keinoja. Jotta valinta olisi paras mahdollinen, sekä päämäärän että keinojen valinnan on perustuttava tarkkaan harkintaan.

Harkitsevuuden hyveellä on kaksi vihollista. Ensimmäinen niistä on tunnekuohu. Harkinta ja tunteet eivät sinänsä ole toistensa vastakohtia saati vastustajia, mutta jos jompaakumpaa on liikaa, toiselle ei jää tilaa. Kuten jo termodynamiikan nollas pääsääntö sanoo, kylmä ja kuuma eivät samaan tilaan joutuessaan kauaa säily kylmänä ja kuumana. Jos siis tunteet käyvät kuumina, pää ei kykene harjoittamaan viileää harkintaa.

Toinen vihollinen on kiire. Harkinta ottaa aina aikansa eikä sen kiirehtiminen ole mahdollista. Useimmat toiminnot jokapäiväisessä arjessa tapahtuvat automaattisesti ilman, että niille tarvitsee uhrata ajatustakaan. Mutta silloin, kun harkintaa tarvitaan, sille on varattava riittävästi aikaa. Muussa tapauksessa lopputuloksena on vain hätiköityjä ratkaisuja, joista ei ole iloa kenellekään.

Paraatiesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun tunnekuohu ja kiire yhdistyvät, ovat sosiaalisessa mediassa käydyt väittelyt. Koneen välityksellä käydyssä keskustelussa tunteet riehuvat valtoimenaan ja puheenvuorot on tuotettava nopeasti ennen kuin keskustelu vyöryy eteenpäin ja oma sanottava vanhenee. Niinpä jälki on sellaista, että moni osallistuja joutuisi häpeämään silmät päästään, jos tulisi myöhemmin lukeneeksi keskustelussa esittämiään täydellisen harkitsemattomia näkemyksiä.

Samaiseen tunnekuohun ja kiireen aiheuttamaan kuoppaan näyttäisi pudonneen myös Helsingin poliisi lokakuun ensimmäisenä lauantaina kaasuttaessaan rauhallisia mielenosoittajia Kaisaniemenkadulla. Turhautuminen käskyjen tehoamattomuuteen ja kiire päästä hoitamaan jonoksi saakka kertyneitä hälytystehtäviä johti ratkaisuun, joka jälkeenpäin on helppo todeta huonosti harkituksi. Ymmärrettävää, mutta ei hyveellistä.

Nykyihminen elää kiireen ja suurten tunteiden keskellä, mikä on omiaan tekemään harkitsevuudesta valitettavan harvinaisen hyveen. Harmi, sillä juuri nyt jokainen meistä tarvitsisi harkitsevuuden hyvettä vielä tavallistakin enemmän.

Ettei tule tauti.

Huomioonottavuudesta

kirjoittaja

Juuri nyt, syksyn 2020 alkaessa, Suomi näyttäisi olevan erikoisessa tilanteessa. Tämä ei tietenkään ole mitenkään poikkeuksellista. Alkaa olla vaikea edes muistaa aikoja, jolloin elämä ei olisi ollut outoa ja kummallista.

Joka tapauksessa nyt on tultu tilanteeseen, jossa normaalit ajattelumallit toimivat aina vain huonommin. Tavallisesti priorisointi on ollut se taikasana, joka ratkaisee ongelman kuin ongelman. Mikä tahansa vyyhti selviää, kun puretaan tilanne osiin, asetetaan osat polttavuusjärjestykseen ja ratkotaan esiin nousevat haasteet yksi kerrallaan.

Näillä eväillä koronakriisissäkin on tähän saakka selvitty. Keväällä kaikessa mentiin terveys edellä – ja terveydessäkin tarkkaan ottaen vain yksi pieni siivu edellä. Muista terveysongelmista välittämättä kaikki tarmo keskitettiin vain ja ainoastaan yhden tietyn viruksen väistelyyn. Etätyön ja -koulunkäynnin aiheuttamat sosiaaliset puutostilat siedettiin sankarillisesti hammasta purren. Talouden sakkaaminen ei huolettanut ketään, taantumaan sukellettiin tieten tahtoen, määrätietoisesti ja päättäväisesti.

Vielä keväällä tämä politiikka toimi erinomaisen hyvin, vaan ei toimi enää. Kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 30.8. todettiin, talouden joustovara on tullut syödyksi. Tästä eteenpäin talouden tarpeet on pakko ottaa huomioon. Muussa tapauksessa edessä on monttu, jonka syvyyttä kukaan ei uskalla edes ajatella.

Samaan aikaan koronan uhka terveydelle ei ole kadonnut minnekään. Sairauden torjuntaan on edelleen uhrattava resursseja, jotta virus ei pääsisi leviämään. Jos epidemia ei pysy kurissa, edessä ovat täsmälleen sama katastrofi, jonka ehkäisemiseksi keväällä oltiin valmiit äärimmäisiin ratkaisuihin.

Kun vene alkaa vuotaa useammasta kohdasta samaan aikaan, ei voida valita, mikä reikä paikataan. Tällaisessa tilanteessa priorisointi joutuu väistymään kokonaisvaltaisuuden tieltä ja keskeiseksi hyveeksi fokusoivuuden ja keskittymiskykyisyyden sijaan nousee huomioonottavuus. Samalla urakan vaikeusaste nousee aivan uusiin mittoihin.

Ongelmien kokonaisvaltainen hoitaminen edellyttää sitä, että kaikki toimijat kykenevät ottamaan huomioon toistensa huolet, kunnioittamaan toistensa näkökulmia ja etsimään yhteisiä ratkaisuja. Haaste on siinä, että normaalioloissa tällainen yhteisvastuullisuus ei ole tarpeen eikä yhteiskuntaa näin ollen ole rakennettu toimimaan tällaisten periaatteiden mukaan.

Yhteiskunta koostuu tahoista, jotka ovat tottuneet katsomaan kokonaisuutta vain omasta vinkkelistään ja ottamaan huomioon vain omat etunsa. Etujärjestöistä ammattiliitot pitävät huolen työntekijöiden ja työnantajajärjestöt työnantajien eduista. Jokainen yritys on viime kädessä huolissaan omasta kannattavuudestaan ja ajaa kaikissa ratkaisuissaan ennen kaikkea omaa asiaansa. Tämä kävi selvästi ilmi esimerkiksi elokuun viimeisen viikonvaihteen Kaipola-keskustelussa.

Huomioonottavuuden hyveen opettelu on yksi niistä uusista asioista, joiden eteen nyky-Suomi on koronaviruksen vuoksi joutunut. Samalla tämä niin kuin moni muukin ajankohtainen haaste on meille ennemmin mahdollisuus kuin riesa. Huomioonottavuus ei ole hullumpi ominaisuus luottamukselle ja yhteistyölle perustuvassa yhteiskunnassa normaaliaikanakaan. Jos käynnissä oleva kriisi auttaa meitä kasvamaan tässä suhteessa entistä paremmiksi, kriisin aiheuttamat taloudelliset menetykset eivät välttämättä ole menetyksiä ollenkaan, vaan pikemminkin sijoituksia, jotka ennen pitkää maksavat itsensä takaisin korkojen kanssa.

Avuliaisuudesta

kirjoittaja

Koronakevät on muistuttanut meitä yhteisön ja yhteisöllisyyden merkityksestä. Yhteisöön kuuluminen ja yhteisössä toimiminen ovat sekä hyvinvoinnin että kaiken järkevän aikaansaamisen välttämättömiä edellytyksiä. Paitsi että yksin ei tahdo saada mitään aikaan, elämä karanteeninomaisissa olosuhteissa on yksinkertaisesti ikävää ja tylsää, ellei peräti ahdistavaa ja masentavaa.

Poikkeusajat ovat osoittaneet myös jälleen kerran, että tiukan paikan tullen yhteisöllisyyttä ihmisistä kyllä löytyy, jopa meistä Suomenniemellä syntyneistä metsäläisistä. Yhteisöllisyys rakentuu hyveiden varaan, ja hyveet ovat meissä edelleen vahvoina. Kevään mittaan moni keskeinen hyve on näyttänyt kyntensä ja osoittanut toimivuutensa. Vastuullisuuden, sinnikkyyden ja arkijärkisyyden avulla on estetty pahimpien pelkojen toteutuminen ja niiden varassa kriisistä aikanaan myös tullaan ulos.

Yksi kevään aikana kukkimaan nousseista hyveistä on ollut avuliaisuus. Apua on järjestetty niille, jotka ovat sitä tarvinneet. Vapaaehtoiset ovat soitelleet ikäihmisille ja kyselleet, onko kaikki hyvin. Naapurit ovat hoidelleet asioita niiden puolesta, jotka eivät ole voineet lähteä kotoaan. Pienyrittäjiä on yritetty pitää pystyssä ostamalla lahjakortteja parempia aikoja odotellessa.

Avuliaisuudessa on päästy jopa niin pitkälle, että siitä on voitu laskea leikkiä. Näin teki muiden muassa se tuntemattomaksi jäänyt oululainen, joka keväällä opiskelijoiden suosimassa Jodel-sovelluksessa kertoi kokemuksiaan hyvin toimivasta naapuriavusta: ”Kysyin naapurin mummolta onko sillä kauppaan asiaa ja olihan sillä, niin annoin kauppalistan hänelle. Eihän sinne molempien kannata lähteä.”

Hyveellisyys ei aina ole helppoa ja yksinkertaista. Avuliaisuus kuuluu hyveistä simppeleimpiin ja maanläheisimpiin ja silti sekin on taitolaji, jossa aloittelijasta ei nousta mestariksi ihan tuosta vain. Jotta apuaan tarjoava ei saisi nenilleen ja auttamisen halu hiipuisi heti kättelyssä, on hyvä ottaa huomioon muutama paikalliseen kulttuuriin liittyvä seikka.

Niin outoa kuin se onkin, avun tarjoamiseen ei meillä aina suhtauduta myönteisesti. Suomessa on vanhastaan pidetty omillaan pärjäämistä jonkinlaisena kunnia-asiana. Omasta arvostaan tarkka ihminen saattaa ottaa avun tarjoamisen loukkauksena: Että tässä ei muka itse osata! Kuvitteleeko se olevansa jotenkin muita parempi, kun tulee tuolla tavalla apuaan tyrkyttämään!

Tämän sudenkuopan välttääkseen kannattaa ainakin vieraammassa seurassa ensin selvittää suhtautuminen auttamiseen pienen mutkan kautta. Esimerkiksi uudessa työpaikassa voi aluksi heittää koepallon pyytämällä itse apua, mieluiten jossakin pienessä ja vähemmän tärkeässä asiassa. Jos apua tarjotaan heti ja auliisti, voi itsekin tilaisuuden tullen harjoittaa avuliaisuutta. Toisten auttaminen selvästikin kuuluu talon tapoihin, eikä apua tarjotessaan tai pyytäessään tarvitse arastella.

Parasta apua on usein se, ettei tee asioita toisen puolesta vaan opettaa häntä auttamaan itse itseään. Tähänkään ei aina suhtauduta ihan mutkattomasti. Apua pyytävä voi todellisuudessa toivoa, että joku vain hoitaisi homman hänen puolestaan. Hän ei ehkä oikeasti halua niinkään oppia suorittamaan kyseistä tehtävää kuin tehdä mieluummin sen sijaan jotakin aivan muuta. Ja kuitenkin tällaiselle ihmiselle ja hänen itsetunnolleen saattaisi hyvinkin olla parasta juuri se, että hän oppisi suoriutumaan itselleen liian vaikeasta ja siksi niin vastenmielisestä tehtävästä.

Opettamalla auttaminen onnistuu parhaiten ihmiseltä, jolla on riittävästi aikaa ja kärsivällisyyttä paneutua opettamiseen oikein tosissaan. Vastahakoista autettavaa, joka ei suoraan kehtaa työntää työtään toisen kokonaan vastuulle mutta yrittää jatkuvasti pyristellä tehtävästä irti kaikin mahdollisin keinoin, saattaa joutua ohjaamaan kädestä pitäen koko tehtävän ajan. Lopputulos voi parhaassa tapauksessa maksaa vaivan, mutta loppuun pääseminen voi olla työn ja tuskan takana.

Haasteistaan huolimatta avuliaisuus kuuluu hyveistä palkitsevimpiin. Puhe auttamisen ilosta ei ole pelkkiä tyhjiä sanoja. Avun antaminen sitä tarvitsevalle on oikeasti iloinen asia sekä auttajalle että autettavalle.